Kirjoittaja Eva Seikola
Etuhammasta vihlaisee. Tuntuu ilkeältä. Menee kuukausi ja kaksi, vihloo yhä enemmän. Soitan hammaslääkärille, joka kertoo jonon nyt olevan aika pitkä. Käskee ottamaan särkylääkkeitä ja antaa ajan viiden viikon päähän.
Sinnittelen, syön särkylääkettä ja kerron ystäville, miksi olen ehkä hiukan äreä ja poissaoleva. Ystävät hymistelevät, ”niin, ainahan hampaat joskus vihloo”. Niinpä, mutta vihlovan hampaan kanssa on silti hankala olla.
Huokaisen helpotuksesta, kun vihdoin pääsen hammaslääkärille. ”Voi, miten nätit hampaat sulla on”, sanoo hammaslääkäri, ronkkii suussani, kyselee sattuuko ja minä kiljahtelen kivusta. ”Ei täällä kyllä mitään näy, jaa, kappas vaan, ihan kuin ulkona tihuuttelisi vettä”, diagnosoi lääkäri ja antaa ohjeen pestä hampaat edelleenkin kahdesti päivässä, hammaslankaakin saa käyttää päivittäin, tarvittaessa edelleen särkylääkkeitä. Käskee ottamaan uudelleen yhteyttä, jos vaiva vaan jatkuu.
Vaiva jatkuu, ei jäänyt hammaslääkärin vastaanotolle. Kitkuttelen kuitenkin viikkoja, pesen hampaat entistä paremmin, käytän hammaslankaa, pikkuharjaa ja syön särkylääkkeitä pahimpiin päiviin. Ystävät kurkkivat suuhuni hymyillen, ”ei noin kauniissa hampaassa voi mitään vikaa olla, onkohan siellä ikenessä joku roska alla tai jotain?”. Yksi käskee kurlaamaan suolavedellä, toinen neuvoo ajattelemaan mukavia asioita ja yrittämään unohtaa koko hampaan, kolmas lähtee kahvihuoneesta, kun ”ei nyt jaksa kuunnella näitä hammashommia”.
Kipu on jo ihan jatkuvaa. Annan itselleni luvan soittaa uudelleen hammaslääkäriin, kyllä asialle on pakko tehdä jotain. Saankin päivystysajan seuraavalle päivälle. Hammaslääkäri on nuori, vastavalmistunut, oikein miellyttävän tuntuinen nuorimies, joka haastattelee yksityistyiskohtaisesti vaivan vaiheet ja tutkii täsmällisesti koko purukalustoni. Hänkään ei vain näe missään kohtaa, josta särky voisi johtua, vaikka kerron hänelle missä hampaassa kipu on. Hän päättää, että asia on tutkittava paremmin ja passittaa minut röntgeniin. Hän lupaa soittaa heti, kun on röntgenkuvat saanut ja katsonut ne. Pohditaan sitten yhdessä, mikä on parasta jatkoa ajatellen.
Reilun viikon päästä yritän itse tavoittaa hammaslääkäriä, on jo kulunut niin pitkä aika kuvassa käymisestä, että olisin jo luullut lääkärin soittavan. Saan kuulla hammaslääkärin olevan kaksi viikkoa poissa, lupaavat jättää hänelle kiireellisen soittopyynnön, kun palaa työhön. Olen epätoivon partaalla. Särkee, sattuu ja vihloo. Miten ihmeessä jaksan vielä yli viikon. Puolet ystävistäni ovat muuttuneet vältteleviksi – kyllä minä sen oikeastaan ymmärrän, mutta minä kun en pysty tällä hetkellä juuri muuta ajattelemaan tai muusta puhumaan, tämä menee kaiken muun yli. Yritän vain selviytyä lamaannuttavan kivun kanssa. Toinen puoli ystävistä jaksaa ihastella, kuinka kauniit ja valkoiset hampaat minulla on. Ei lohduta, olisin valmis ottamaan vaikka vihreät hampaat, jos vaan kipu lakkaisi. Saan työkavereilta hyviä neuvoja, ”laita kurkunviipale illalla suuhun nukkumaan mennessä, sillä anopin ja enonkin hampaat parani”, kinastelevat keskenään tosin siitä, pitääkö sen olla suola- vai tuorekurkkua.
Vihdoin hammaslääkäri soittaa, pahoittelee viivästystä ja samaan hengenvetoon huokaisee, ettei röntgenkuvissa näy mitään erityistä. ”Jos nyt kokeilisimme seuraavaksi sitä, että vaihdat hammastahnan merkkiä, joskus tällaiset vaivat saatavat johtua tämäntyyppisistäkin seikoista. Sovitaanko, että otamme uudelleen yhteyttä kolmen viikon kuluttua, silloin pitäisi jo hammastahnan vaihdon tuloksen näkyä”, sovittelee hammaslääkäri sanojaan. Olen valmis mihin tahansa, olisihan se helpottavaa, jos kysymys olisikin vain näin pienestä jutusta, epäsopivasta hammastahnasta. Ystäviä, jotka haluavat kuunnella jorinoitani, on yhä vähemmän. Minun on myös vaikea katsoa kun toiset ihmiset, ne hammassäryttömät, syövät. Minuun sattuu. Tuttava tokaisee, ”ei se nyt voi niin kipeä olla, se sun hampaas, kun ei siinä kerran mitään näy. Ihan täydellinen hammas, syö näkkileipää vaan”. On pakko lähteä pois ja itkeä yksinään. Minusta tuntuu, ettei kukaan ymmärrä. Paitsi se toinen, joka on samasta kivusta kärsinyt. Saan sattuman kaupalla uusia, erityisiä ystäviä, selittämättömien ja selitettyjen särkyjen kohtalotovereita. Yhteinen kipu kantaa ja lohduttaa.
Kävelen ympyrää kolme viikkoa, pesen toisella tahnalla. Kurlaan suolavedellä, yritän ajatella positiivisia ajatuksia. En mene ulos kuin pakosta, töissä en pysty olemaan, en halua kohdata yhtään ihmistä, en halua kuulla enää kertaakaan, miten ihanat Pepsodent-hymyhampaat minulla on. Haluan PÄÄSTÄ TÄSTÄ KIVUSTA EROON. Huudan, itken ja väsyn. Ei auta hammastahnan vaihto. Kun on pakko käydä kaupassa, pelkään törmääväni tuttuun, joka kysyy ”kai se sun hammashommasi jo selvisi?” Mitä vastaan. Valehtelenko, että kiitos, juu, kyllä, paikattiin reikä, ei särje enää – vai purskahdanko itkuun, kun mitään vikaa ei tunnu löytyvän, eikä kipu hellitä. Mitä teen, kun tuttu sanoo, että ”niin, kyllä mullakin kerran hampaat jotenkin vihloi, oli se inhottavaa, mutta se oli semmosta hammaskiveä, joka vaan rapsutettiin pois. Onks sulla hammaskivi tutkittu, sullakin se on varmaan sitä”.
Hammaslääkäri päättää lähettää minut erikoishammaslääkärille. Valittaa sitä tosiseikkaa, että aikaa ei saa enää tämän vuoden puolelle, mutta hän kyllä yrittää laittaa asiani kiireellisenä, olenhan jo niin pitkään kärsinyt selittämättömästä hammassärystä. Kiitän. Kärsin. Odotan. Yritän selviytyä arkiruutineista parhaani mukaan. Parhaani ei kuitenkaan ole tällä hetkellä kovin paljon. En pysty enää kunnolla puhumaan, suuhuni sattuu, kun puhun tai hymyilen. Enkä halua puhua, kukaan ei tunnu haluavan kuunnella. Tärkeintä ”ystävistäni” on se, että etuhampaani on niin virheetön ja ”on ihan käsittämätöntä, miten niin nätti hammas voi olla kipeä”. Haluan eroon siitä hampaasta. Aivan sama, vaikka hammaskalustoni olisi epätäydellinen, vaikka hymyni olisi ruma, vaikka kärsisin lopun ikääni purentavirheistä. Haluan vain päästä eroon tästä jäytävästä kivusta.
En minä sitä hammasta irti revi, uskon ja pakotan itseni odottamaan parannusta, erikoishammaslääkäri taatusti tietää, missä on vika ja uskoo minua, kun kerron mistä särky on peräisin. Kohtalotoverit, särkyjen sankarit, kuuntelevat, kuulevat ja ottavat osan tuskastani. Osaavat antaa osuvia neuvoja, ksylitolpurukumi kipeän hampaan päällä tosiaan helpottaa hiukan kipua. Toivon epätoivossanikin, että minustakin olisi jollekulle toverille auttajaksi. Istun kotona, puhun puhelimeen väsyneenä, voipuneena, tuskaisena. Välillä luovutan, aika erikoislääkärin odotukselle on pitkä. Joinakin päivinä mietin, millaista oli, ennenkuin hampaani alkoi särkeä. Itken muistikuviani. Haluan sen tavallisen, säryttömän elämän takaisin. Useimpina päivinä minusta kuitenkin tuntuu, että särky on jo olennainen asia elämääni, jos se vaan olisi vähän pienempi, sen verran pienempi, että pystyisin ajattelemaan joskus jotain muutakin kuin kipua. Oikeastaan särky on ihan somaa ja normaalia. En enää ymmärrä ihmisiä, joilla ei koskaan satu mistään. Onko oikeasti ihmisiä, jotka eivät tarvitse särkylääkkeitä kipuihinsa joka päivä. Alkaa tuntua ihan arkipäiväiseltä, että syö pelkkiä sosekeittoja ja jugurttia, kun muu ruoka satuttaa. On ihan normaalia nukkua keinutuolissa ja pitää kylmäpakkausta suunsa päällä.
Päiviä ennen erikoishammaslääkärin vastaanottoa alan kuitenkin pelätä. Entäpä jos hammas onkin niin pahasti vioittunut, että se pitää oikeasti poistaa. Haluan pitää hampaani. Oman kauniin etuhampaani. En halua olla hampaaton. En halua tekohammasta. Onko tähän avun saamiseen mennyt niin kauan, että hammas on jo liian rikki, jotta sen voisi korjata. Miksei kukaan ole nähnyt hampaassa reikää. Onko reikä sittenkin vain päässäni. Pystynkö vain kuvittelemalla aiheuttamaan itselleni näin paljon kipua. Entäpä jos siitä hampaasta ei vieläkään löydy mitään, mikä selittäisi kivun. Mitä teen. Pystynkö elämään kivun kanssa. Onko kuitenkin parempi antaa vetää koko hammas pois. EN HALUA ELÄÄ TÄTÄ. Haluan herätä.
Mitä minulle on tapahtunut. Missä minä olen. Kuka minä olen. Minkä niminen on hammassärky. Auttakaa.
- – - – - – - – - – -
Tämä oli fiktiivinen kertomus siitä, miten vaikeaa joskus saada apua, jos vaiva ei ole yksiselitteisesti mitattavissa, nähtävissä tai punnittavissa. Heikko häivähdys siitä, miten epätoivo, epätietoisuus ja tunne totaalisesta yksinjäämisestä huolien kanssa syö ihmistä.
Tämä kertomus muuttuu todeksi, kun kipuilevan hampaan sijaan asetetaan lapsi.
Minä olen minä ja hampaani on kohta kuusivuotias poikani, me tarvitsemme apua. Taival on kestänyt yli kolme vuotta. Pojallani on diagnosoitu puheentuoton erityisvaikeus jo alle kolmivuotiaana, ja sitä on hoidettu asiallisesti, sekä kotiin tuotuna tukena, että puheterapialla. Kuitenkin suurin haasteemme on koko ajan ollut pojan käytös: aggressiivisuutta, impulsiivisuutta, omaehtoisuutta ja uhmakkuutta. Lukuisista pyynnöistäni ja vaatimuksistani huolimatta tähän asiaan ei ole puututtu mitenkään. Käytös on aina sivuutettu, koska haastavaa käytöstä on esiintynyt vain kotona. Sukulaiset, ystävät, tutkivat tahot, neuvola, päiväkoti, kaikki ovat vain vähätelleet, tyrmänneet, epäilleet ja hymyilleet. Tie on ollut raskas.
Sitkeällä yrityksellä, vaatimuksilla ja hyväksymällä sen ”hullun” leiman, minkä olen saanut, olemme vihdoin oikealla polulla. Olemme vihdoin saaneet ympärillemme ihmisiä, jotka haluavat ja osaavat auttaa, haluavat nähdä lapsen oikeasti, kuuntelevat vanhempia ja hymistelyn sijaan tarttuvat toimeen. Pojallani on selkeitä autismin kirjon piirteitä. Toivon itse, että pelkällä autismin kirjolla selvitään, mutta emon sydämellä kuitenkin pelkään, että viivästynyt asioihin tarttuminen on aiheuttanut myös psyykkistä oireilua pojalle. Itsessäni tunnistan ainakin selkeitä merkejä asioista, joita pitää hoitaa vielä pitkään. Olen uupunut.
Uupuneenakin olen ensimmäistä kertaa tällä matkallamme myös toiveikas – vaikka reittimme on varmasti vielä raskas kulkea, eikä harhapoluilta ehkä vältytä, tulee jyrkkiä ylämäkiä ja salakavalia kuoppia – meillä on jo jonkinlainen kartta. Emmekä ole enää matkalla yksin. (Kiitos olemassaolostanne, autismi-ohjaajat M&L, lastenpsykiatrisen väki, Leijonaemot ja ystäväni-M.)
En toivo tätä taivalta kenellekään.
