Leijonaemot Kokkikoulussa – Kiitos Villa Kataya

Kirjoittaja: Janet Grundström

Tiistaina 7.11. sain olla mukana vapaaehtoisen vertaisohjaajan ominaisuudessa Villa Katayan Leijonaemoille tarjoamassa upeassa ja elämyksellisessä kokkikoulu-illassa. Paikka sijaitsi Lauttasaaressa, aivan meren rannassa, ja iltapimeällä Espoon Keilasaaren valot loistivat upeasti vastarannalta. Puitteet olivat huikeat.

Meidät vastaanotti illan emännät Sanna ja Suvi-Tuuli Villa Katayalta. Itse tulin kiireisen työpäivän jälkeen paikalle ja oli arjen luksusta, kun vastaanotto oli ihanan ystävällinen ja lämmin. Tuli sellainen olo, että on tärkeä, odotettu vieras. Kun kaikki kaksitoista osallistujaa olivat tulleet paikalle, saimme ohjatun kierroksen upeassa talossa. Täytyy sanoa, että talo on aivan mieletön! Soveltuu kyllä kaikenlaisen juhlatilaisuuden järjestämiseen todella hyvin. Pihalta löytyi upea terassi jättigrillillä ja poreammeella varustettuna ja laiturin päästä olisi voinut vaikka pulahtaa uimaan.

Tämän jälkeen talon kokki Masse, Mathias Kumlin otti homman haltuun. Kävimme yhdessä läpi mitä illan menu piti sisällään. Masse oli hyvin suunnitellut menun niin, että kaikkien osallistujien ruokavaliot oli huomioitu ja kaikki saivat tarjolle samaa ruokaa. Tämän jälkeen meidät jaettiin kolmeen neljän hengen ryhmään ja kukin ryhmä teki yhden ruokalajin. Itse pääsin ryhmään, jossa tehtiin pääruoka.

Oli ihana nähdä, miten toisilleen ennalta tuntemattomat tai vaan vähän tutut vertaiseni olivat kuin olisivat tunteneet toisensa jo pidempää. Yhteishenki oli käsin kosketeltavissa ja todellakin kaksitoista kokkikoululaista ja yksi pääkokki mahtuivat hyvin samaan keittiöön. Ihailen kyllä pääkokin ammattitaitoa, kun kaksitoista innokasta amatööriä kysyy lähes yhtäaikaisesti ohjeita ja silti hän pystyi neuvomaan meitä kaikkia. Ja ainakin minulle jäi se tunne, että apu ja tuki oli koko ajan saatavilla. Täydet kymmenen pistettä siis Masselle! Olet ihan huippu!

Ilta huipentui kolmen ruokalajin illalliseen. Jokainen ryhmä tarjoili omat aikaansaannokset pöytään. Jokainen ryhmä oli selkeästi ylpeä tekemästään annoksesta. Ruoka oli aivan mahtavaa. Ihana kulinaristinen elämys meille kaikille.

Illan Menu

Paahdettua kurpitsakeittoa, vuohenjuustomoussea&persiljajuurisalaattia

***
Foliossa grillattua sitruuna-fenkolilohta, perunapyreetä & rucolapestoa
***
Glögipäärynää&Co

 

Tällainen ilta on hyvä esimerkki siitä, että vertaistukea voi saada myös tekemällä kivoja asioita yhdessä. Osallistujat kiittivät ylistävillä sanoilla ja kertoivat, miten ilta oli mahtava piristys rankan arjen keskellä. Moni alkoi jo miettimään, milloin toteuttaa illan menun omassa kodissaan.

Leijonaemot ry haluaa kiittää koko Villa Katayan henkilökuntaa ja omistajia upeasta illasta! Tällainen elämys pahimman pimeyden aikaa oli ihan mahtava voimavaratankkaus meille kaikille!

Mikäli sinulla on yritys, joka haluaa tarjota vastaavanlaisen elämyksen ole rohkeasti yhteydessä minuun. Leijonaemot ry tarjoaa vertaistukea ympäri Suomen, joten yrityksen ei tarvitse sijaita pääkaupunkiseudulla.

Villa Kataya yhteistiedot löydät täältä: https://www.villakataya.fi/

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Janet

Lapsi sairaalassa; Kuka on hoitaja, kuka on äiti, kenellä on vastuu?

Kirjoittaja: väsynyt Leijonaemo

Viime aikoina on puhuttu julkisuudessa paljon sairaaloidemme huonosta kunnosta ja uusi lastensairaalan rakentaminen on saanut paljon näkyvyyttä. Molemmat tärkeitä asioita, enkä halua tällä kirjoituksella yhtään väheksyä kumpaakaan. Sote on myös kovasti näkyvillä ja monissa julkaisussa puhutaan lasten sairaalahoidon kohdalla koko perheen hyvinvoinnista ja jaksamisesta.

Poikamme on täysin autettava ja perussairauden vuoksi häntä ei voi jättää hetkeksikään yksin. Kotona tämä sujuu ja kaikki häntä arjessa hoitavat tahot tietävät tämän. Kun arkeen tulee jotain odottamatonta ja meidän kohdalla se tarkoittaa sairaalareissua ja sairaalassa yöpymistä useamman yön, joudumme sananmukaisesti taistelemaan tästä. Lähes kymmenen vuoden aikana olemme viettäneet sairaalassa useita satoja vuorokausia. Sairaalavuorokausia on kertynyt jo niin paljon, että jokainen varmasti ymmärtää että kun sairaalan hakeudumme/joudumme on hätä todellinen. Ja ei, me emme halua olla sairaalassa yhtään ylimääräistä. Tämän on useampi lääkärikin ymmärtänyt ja yleensä kysyvätkin haluammeko kotiutua, vaikka lapsi on täysin puolikuntoinen.

Lapsemme syntymän jälkeen olemme yhdessä mieheni kanssa tehneet päätöksen, että haluamme jatkaa elämää mahdollisimman normaalisti itseämme kehittäen. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että olemme molemmat melko vaativassa työssä. Olemme luoneet omat käytäntömme, jotta arkemme sujuisi mahdollisimman hyvin. Pääsääntöisesti se sujuukin, mutta kun arkeen tulee jotain normaalista poikkeavaa, on ulkopuolelta tulevan avun oltava yhtä järkkymätön kuin oma järjestelmämme arjessa.

Olemme nyt viettäneet useamman viikon yhdessä Suomen suurimasta sairaaloista ja neljällä eri osastolla. Tehohoitopäivät pois laskettuna olemme itse olleet paikalla hoitamassa oikeastaan koko ajan ja tämä tuntuu olevan tällä hetkellä olettamuskin. Jokaisella osastolla hoito menee suunnilleen näin: lääkäri määrää lääkkeet, hoitaja tuo lääkkeet, jotka vanhempi antaa. Hoitaja käy huoneessa silloin kun lapselle tarvitsee tuoda ruokaa, lääkkeitä tai pyydämme lapselle jotain. Kaiken hoidon hoidamme me. Koska sairaalassaolon kestoa emme pysty ennustamaan emme ”uskalla” kumpikaan jäädä kokonaan töistä pois vaan vuorottelemme sairaalassa ja töissä. Päivät ovat nyt useamman viikon ajan ollut ympäripyöreitä. Tähän kun lisätään pohjaton huoli omasta lapsesta, on omat energiat aika lailla käytetty.

Palatakseni alussa mainitsemaani koko perheen hoitamiseen, voin todeta, että tämän useamman viikon aikana, kukaan ei ole kertaakaan kysynyt, kuinka jaksamme. Lähes 20 päivän aikana, kerran hoitaja kysynyt olemmeko syöneet. Ne kerrat, kun meidän jaksamista, näiden vuosien aikana kyselty on laskettavissa kahden käden sormilla.

Vajaa kymmenen vuotta sitten, meiltä vanhemmilta vielä kysyttiin, halummeko jättää lapsen osastolle yöksi, jotta saisimme nukuttua välillä. Täysin autettavan lapsen kanssa hyvät yöunet ovat valitettavan harvinaista herkkua. Tänä päivänä tulemme sairaalaan osastolle itse hoitamaan vielä sairaampaa lasta ja se sama erityinen arki jatkuu sairaalajakson jälkeenkin. Mitä tehdään sitten kun vanhemmat ei enää jaksa, kuka sitten hoitaa? Vai todetaanko vain, ettei asialle voida mitään?

-Erityisen väsynyt erityinen äiti

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Kun kukaan ei lupaa mitään

Kirjoittaja: Leijonaemo

Epävarmuudesta ja tiedottomuuden tuskasta, kun tulee arkipäivää sitä todella oppii elämään hetkessä.
Ei, se ei takoita sitä rakentelisi pilvilinnoja unelmien lomista, se ei liity onneen jossa iloitaan materialismista, se ei sisällä suunnitelmia jouluksi, se ei sisällä suunnitelmia edes tunneiksi eteenpäin.
Se on elämistä hetkessä, tässä ja nyt, valmiudessa lopettaa kaikki, seisauttaa arki ja olla välittömästi sairaalavalmiudessa.

Huoli on ottanut ihan uudet tasot , ei, minua ei itketä päiväkodin portilla, kun rakas pentuni jäät itkien avustajasi syliin.

Tiedän, että itku laantuu pian ja sinulla on mukavaa. En voisi kuvitella päiväkotia parempaa paikkaa, mihin sinut täytyy jättää. Siellä sinua ei satuteta, ja päivät suunnitellaan tarpeidesi mukaan.

Minua itkettää, kun korkeasti koulutettu lääkäri sanoo ettei tiedä mitä tehdään, kun hysteerisesti itkevänä luovutan sinut leikkauspöydälle. Toivoen, että vielä nähdään.

Minun tekee pahaa ja oksettaa, kun pitelen sinua rakas pentuni väkisin tutkimuspöydällä. Kouristelet kivusta, yritän miettiä tärkeitä tuloksia minkä vuoksi tämäkin tutkimus on pakko tehdä.

Sisälläni itken krokotiilin kyyneliä. Ei mitään hätää sanon, enkä usko siihen itsekään.

Kun tänään heräsin mietin, että on taas astuttava leijonaemon saappaisiin ja lähdettävä uuteen matkaan Sinun, pentuni tähden.

Matkalla ilmoitan päiväkotiin ettet tule taas hetkeen, samalla kertoen toiselle lapselle etten tulekaan hakemaan vaan joku muu on portilla vastassa.

Pentuni, istut voipuneena auton penkillä ja sanot hiljaa,

”Muistatko äiti, kun viimeksi oltiin sairaalassa ja itketti niin paljon?”

Muistan, se tunne on minulla mukana aina.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Omaishoitajat kyykkyyn Espoossa

Kirjoittaja Janet Grundström

Hallituksen kärkihankkeena on omaishoito. Tarkoituksena on tukea omaishoitajan jaksamista ja lisätä arvostusta sekä omaishoitajien määrää.

Espoo lähetti omaishoitajille 25.10.2017 tiedotteen, jossa kerrotaan palveluiden ja tukitoimien vaikutuksesta omaishoitajille maksettavaan palkkioon. Tämä kirje saapui kaikille tuntemilleni espoolaisille omaishoitajille samana päivänä. Kirjeen lopussa on teksti: mikäli teillä on kysyttävää, niin voitte soittaa 24.10.2017 tai 31.10.2017 klo 8-10 välisenä aikana. Kirjeen saapuessa ensimmäinen puhelinaika oli jo mennyt. Nyt pitäisi melkein viikko kärvistellä, että saa jonkun puhelimen päähän tai yrittää sähköpostitse tavoitella asiasta tietävää viranomaista.

Itse olen toiminut omaishoitajana lapseni syntymästä saakka. Hain omaishoidon tukea ensimmäisen kerran, kun äitiysloma loppui. Lapseni vaikean kaularangan epämuodostuman vuoksi häntä ei voinut laittaa päivähoitoon. Ainoa mahdollisuus oli, että jään pois työelämästä ja hoidan lapsen itse. Täällä meillä kotona käynyt vammaispalvelun sosiaalityöntekijä valehteli, että en voi saada omaishoidon tukea, koska lapsi on alle 3-vuotias. Silloin en tiennyt, että laki ei tunne ikärajoja. Omaishoidon tuki olisi kuulunut minulle jo tuolloin.

Poikani täytettyä kolme vuotta aloin saada omaishoidon tukea n. 600€/kk, joka ei ihan riittänyt kompensoimaan ansionmenetystä, vaan jäin joka kuukausi miinukselle noin 2000€. Minulla ei kuitenkaan ollut muuta vaihtoehtoa, koska lapselle ei edelleenkään löytynyt hoitopaikkaa. Poikani täytettyä kuusi vuotta omaishoidon tuki nousi korkeimpaan luokkaan ja oli siinä koko hänen oppivelvollisuuden ajan. En voinut tehdä ammattini mukaista työtä vaan aloitin tekemään järjestötyötä kotoa käsin poikani ollessa yhdeksänvuotias, ensin muutamia viikkotunteja sitten vähän enemmän.

Nyt poikani aloitti lukion. Hänen avuntarpeensa ei ole vähentynyt. Hän tarvitsee edelleen kaikkiin päivittäisiin toimintoihin runsaasti toisen ihmisen apua ja tekemään asioita puolestaan. Hän on neliraajahalvaantunut, hänellä on vaikea kuulovamma ja uniapnea, jonka vuoksi hän käyttää yöllä C-PAP-laitetta. Oppivelvollisuuden päätyttyä omaishoidon tuki laski yhden luokan alemmaksi, koska poikani sai henkilökohtaisen avustajan lukioon ja minä pystyn tekemään täysiä työpäiviä. Tukiluokan lasku tarkoitti 900€/kk vähennystä omaishoidon tukeen. Se, että pojallani on avustaja mahdollistaa sen, että voin tehdä täyttä työpäivää, myös lapsen sairastaessa, kun avustaja voi tulla tänne kotiin poikaani avustamaan. Sairastaessa toki en voi heitä kahdestaan tänne jättää, mutta pystyn tekemään töitä, kun minun ei tarvitse olla se joka vahtii, että poikani tukehdu räkään. Menen vain tarvittaessa auttamaan, kun avustaja pyytää. Avustajahan ei ole palkattu hoidolliseen tehtäviin vaan avustajan tehtäviin. Avustajan palkkaaminen lisäsi taas minun tehtäviäni, koska minun pitää huolehtia kaikki työnantajan velvollisuudet sekä toimittaa palkkiohakemukset kaksi kertaa kuukaudessa.

Saan työstäni palkan ja pystyn kerryttämään eläkettä. Sen kerryttäminen on ollut vajaata omaishoitajavuosina. Itse hoidan muuten omaishoitajan töitä lopun ajan, toki pojalla on 30h/kk vapaa-ajan avustaja, mutta hän ei tee hoidollisia toimenpiteitä. Yöllä poikani tarvitsee apua noin 4-8 kertaa. Sairaana ollessaan öinen avun tarve moninkertaistuu. Nyt kaupunki aikoo ilmeisesti leikata omaishoidon tukea 25%. Se tarkoittaa 196€/kk. Eli ensin vietiin 900€ ja nyt vielä lisää, eikä hoidon tarve ole vähentynyt. Miten voi olla mahdollista, että ensin tiputetaan omaishoidon luokka, koska teen töitä ja pojalla on avustaja ja nyt tiputetaan vähän lisää samasta syystä. Näinkö meitä omaishoitajia tuetaan? En voi ymmärtää, miten vähän meidän työpanosta arvostetaan. Omaishoito säästää noin 3 miljardia vuodessa yhteiskunnan varoja.

Laki sallii tuen leikkauksen tietyistä syistä, mutta se ei siihen velvoita.  Espoon edellinen SOTE-lautakunta on hyväksynyt vähennyksen. Muttei se estä sitä, että jos on tehty huono päätös, etteikö nykyisillä päättäjillä ole mahdollisuutta tehdä uusi, inhimillisempi ja omaishoitajia arvostavampi päätös huonon tilalle.

Meillä lasten omaishoitajilla omaishoitotilanne vaikuttaa tuloihin lapsen ollessa pieni, kun harva meistä pystyy tekemään täyttä työpäivää tai oman ammattinsa mukaista työtä. Kun jäämme eläkkeelle, on eläkkeemme huono, koska olimme niin pitkään joko kokonaan poissa työelämästä, tai vain pienillä ansiotuloilla.

Koen, että omaishoitojärjestelmä on luotu niitä varten, joilla on jo eläkkeet ansaittuna. Pitäisi luoda kokonaan oma järjestelmänsä meille lasten omaishoitajille. Palkkion tulisi edes jollain tavalla kompensoida sitä, että emme pysty tekemään töitä. Meillä on silti elatusvelvollisuus kaikkiin lapsiimme, mutta tämä nykyinen järjestelmä ei tunnu ymmärtävän. Nyt tällaiset 25 prosentin vähennykset omaishoidon tuesta ovat omiaan kertomaan, että meillä ei ole oikeutta osallistua yhteiskuntaan.

Poikani on niin vaikeasti vammainen, että saisimme hänelle palveluasumisen kotiin. Minä saisin nukkua yöni rauhassa. Palveluasuminen maksaisi kaupungille varmasti noin 150 000€ vuodessa.  Olen tähän mennessä säästänyt kaupungin rahoja noin 2 miljoonaa euroa, kun olen hoitanut poikani itse. Mitään kiitosta en ole koskaan siitä kaupungilta saanut, enkä mitään tukea omaan jaksamiseeni.
Mikäli omaishoidon tukeni lasketaan en näe mitään syytä siihen, miksi teen raskasta omaishoidon työtä vailla kunnollisia yöunia. Vaikka poikani toive on, että hän ei halua tänne kotiin ketään ”random”-hoitajia hoitamaan häntä, niin aion vakavasti harkita sitä, että lopetan omaishoitajana toimimisen. Arvostan yöuniani enemmän kuin 588€/kk omaishoidon tukea.

6 kommenttia

Kategoria(t): Leijonaemo

Ambulanssin katolla vilkkuu yön ainoa valopilkku

Kirjoittaja: Leijonaemo

Sinun vaatteesi, tuttisi, lelusi ja juttusi.
Sinun ruokasi, pullosi, tuolisi ja nuttusi.
Ne kaikki ovat kotona, mutta sinä et ole täällä.
 
Minä yskin, niistän, oksennan ja tärisen.
Kuumehorkassa itkua pidättelen.
Minä olen kotona, mutta sinä et ole täällä.
 
Kuvasta näen sinun nukkuvan rautasängyssä.
Voi kumpa voisit nukkua äidin sylissä.
Niin vieraat ovat vaatteet sinun päälläsi,
ja lelut sängyn vieressäsi.
Ei kasvojasi tahdo tunnistaa letkujen takaa,
äiti kotona vain itkee ja makaa.
 
Ehkä tulee vielä se päivä että olemme terveitä molemmat
mutta sinne on vielä pitkä matka.
Olo on surkea, avuton, mutta on vain pakko jaksaa.
 
Myöhään eräänä iltana, sinä pääsitkin sairaalasta kotiin. Minä kyyneleitä pyyhkien, sinua rutistan kovaa ja kauan. Sinä selvisit kotiin sittenkin, jäit henkiin tälläkin kertaa. Ei ole lasta toista näin sitkeää, ei heistä ole sulle vertaa.
 
Mutta pitkä aika erossa jätti jälkensä meihin molempiin. Minä hajosin ikävästä suuresta ja isä nykyään on rakkaampi sulle.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Kipu kaverina

Kirjoittaja Leijonapentu Samuli Tsupari

Kansainvälisen kipuviikon kunniaksi julkaisen yhden aiheeseen liittyvän kirjoitukseni suomeksi. Olen pitänyt jo vuosia englanninkielistä blogia kivusta ja vaikeasta sairaudesta selviytymisestä, mutta läheisten ja hoitohenkilökunnan takia olen muuttanut blogitekstejä, jotta muut henkilöt eivät ole tunnistettavissa.  Alla yksi tuore kirjoitus suomeksi päiväkirjamuodossa:

8:00
Kello soi. Herätyskello ehtii tuskin sammua ennen kuin käteni kurkottaa lääkelaukkuun aamun kipulääkkeitä varten. Aamut ovat aina pahoja, lääkepitoisuudet ovat alhaisimmat silloin ja nopeimmatkin kipulääkkeet alkavat vaikuttamaan vasta n. 20 minuutissa. Merkkaan kipupäiväkirjaan määrät ja kerron yön olleen hyvä; vain 4-6 heräämistä, joista pisin 35min. Untakin tuli yhteensä lähes 7 tuntia.

9:15
Lääkkeet vaikuttavat eniten juuri nyt. Ajatus on hetken hieman sumea, muistelen päivän ohjelmaa. Tilaan taksin. Tunnilla pitää olla kymmeneltä.

10:15
Yliopistolla. Ajoissa tällä kertaa. Huonosta kipuviikosta (kuukaudesta) huolimatta muistan hyvin esseeni ja sen aiheen. Taisin jopa palauttaa sen ajoissa!

Tunnilla kipu vähän lisääntyy. Pitkät istumiset ovat taas vaikeita. Energiataso alkaa laskea ja kiputaso lisääntyä.

11:45
Kipu jo aika pahana… Menenkö syömään tänään vai ryntäänkö kotiin lepäämään? Kasvisruokavaihtoehto näyttää hyvältä. Ehkä syönkin tänään yliopistolla, kyllä minä sen jaksan. Lähden sitten kotiin.

12:15
Seuraava luento alkaisi. En pysty, tiedän sen jo nyt. En mitenkään pysty istumaan vielä 1½ tuntia lisää… Seuraavaan lääkeaikaankin on vielä lähes 2 tuntia. No korvaan tämän sitten joskus, ehkä.

13:??-
Koti. Lepo on ihanaa. Kipu helpottaa ainakin hetkeksi. Otan uuden lääkesatsin tähän aikaan. Nukahdan tunniksi.

Ilta:
Huono uni väsyttää, lääkkeet vielä enemmän. Tänään pitäisi vielä tehdä yksi tehtävä. Teksti näyttää heprealta, teen sen sitten joskus, huomenna?

Kyseinen päivä oli normaalia huonompi päivä itselleni, mutta tiedän olevani onnekas. Minulle on vielä lääkkeitä, jotka toimivat ja nyt sattuu vain olemaan poikkeuksellisen huono viikko. Vuosi sitten asiat olivat paljon huonommin, kyllä tästä suosta vielä noustaan.

Kipu ei useinkaan näy ulospäin. Ihmiset, jotka eivät tiedä kroonisesta kivusta saattavat pitää meitä laiskoina tai jopa tyhminä. Kyllä minusta joskus itsestänikin tuntuu siltä. Toivon, että ihmiset ymmärtäisivät meitä paremmin. Jos lähden kesken tunnin/tapaamisen/illanistujaisten siihen on todennäköisesti erittäin hyvä syy. En myöskään ole krapulassa tai tylsistynyt, vaikka saatankin vaikuttaa siltä joskus tunnilla. Toisaalta oma kipuni on erittäin vaihtelevaa ja minulla on paljon parempia päiviä. Osaan kyllä kertoa, jos en jotain jaksa tehdä. Kipu ja sairauteni on kuitenkin vain pieni osa minua, eikä se ole minua määrittänyt. Toivoisinkin että, ihmiset näkisivät minut, eivätkä kipuni ja sairauteni.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Tervetuloa Hospitalisti

Kirjoittaja: Kari Liukonsuo

YLE uutisoi 3.10.2017 uudentyyppisen lääkärikoulutuksen aloittamisesta Suomessa (Hospitalisti tulkkaa potilaalle lääkärin lausuntoja). Hospitalisti on uutisen mukaan lääkäri, joka hoitaa potilasta kokonaisuutena, pitää kaikki langat käsissään ja johtaa monimutkaistakin hoitokokonaisuutta. Leijonaemot ry on ilahtunut tästä uudesta lääkärin roolista, sillä jäsenistömme lapset ovat pääsääntöisesti hyvin monimuotoisessa hoidossa.

Useaa vanhempaa on tähän asti kuormittanut tarve toimia oman lapsen hoidon koordinaattorina ja eräänlaisena projektipäällikkönä, kun tieto ei kulje eri sairaaloiden eikä aina saman sairaalan osastojenkaan välillä ja ainoa käsitys hoidon kokonaiskuvasta ja -tilasta on potilaan vanhemmilla.

Monipuolisen ammattiosaamisen lisäksi hospitalisteille koulutetaan YLE;n mukaan myös sosiaalisia taitoja, jolloin he kykenevät selittämään toimenpiteet ja hoidon vaiheet ymmärrettävästi sekä potilaalle että tämän läheisille.

Uutisessa mainitaan joidenkin lääkärien suhtautuvan kriittisesti uuteen rooliin ja toteavan useimmilla pitkälle erikoistuneillakin lääkärillä olevan riittävät taidot sekä hoitokokonaisuuksien hallintaan, että ymmärrettävään ja potilaslähtöiseen kommunikointiin. Näin kokemuksemme mukaan onkin, mutta harvalla lääkärillä on aikaa ja kapasiteettia pitää käsissään useiden osastojen ja jopa sairaanhoitopiirien rajat ylittävää hoitokuviota.

Leijonaemot ry pitää hospitalistin roolia erittäin tervetulleena ja toivoo sen helpottavan potilaiden ja läheisten henkistä kuormitusta ja nopeuttavan sekä potilaan toipumista että kuntoutumista.

Kari Liukonsuo, Leijonaemot ry hallituksen jäsen, kahden erityisen isä

Erään lapsen hoito- ja kuntoutuskontaktit, joita tällä hetkellä koordinoi omaishoitajaäiti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemot ry