Paras mahdollinen äiti

Kirjoittaja: Leijonaemo

Jätän sinut hetkeksi isovanhempiesi huomaan, käyn vain rutiinikäynnillä lastenpolilla veljesi kanssa. En suukota, en halaa, käyn vain pikaisesti.

Ja sitten huomaankin istuvani jo ambulanssissa matkalla yliopistolliseen sairaalaan. Tunti venyy seuraavaan päivään, hetki muuttuu vuorokausiksi.

Minulla on sinua ikävä Leijonanpennun pikkuveli. Ei yhdenkään pienen lapsen kuuluisi olla erossa vanhemmistaan tahtomattaan, mutta välimatka on liian suuri ja sairaalassa en voi olla äiti teille molemmille.

Ikävä sattuu sydämeen ja kyyneleet kiiltävät silmissä. Isovanhemmat lähettävät kuvia, hyvin täällä pärjätään. Minä tsemppaan, niin itseäni kuin Leijonanpentuani. Jaksetaan vielä tämä operaatio, tämä tutkimus ja nämä kokeet. Suukotan ja nostan varovasti syliin pienokaisen, jossa on kiinni liikaa johtoja.

Sairaalan lattia imee itseensä kaiken voiman minusta, kirkkaat valot sattuvat silmiin ja tunkkaisilla käytävillä on raskas hengittää. Onneksi ovet aukeavat automaattisesti, en kai niitä muuten jaksaisi avatakaan. En minä tällainen äiti halunnut olla. Teen parhaani, haen voimaa kanttiinista ja uskon huomiseen. Ehkä jo huomenna saan taas teidät molemmat syliini.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Entä jos käyntikortissa lukeekin omaishoitaja?

Kirjoittaja: Leijonaemo

Olen ollut elämäni aikana kaksi päivää työttömänä. Olen tottunut työyhteisön tukeen, arvostukseen ja yhteisiin kahvitaukoihin työkavereiden kanssa. Minulla oli oma työkännykkä, läppäri, firman luottokortti ja tein työmatkoja lentämällä. Se oli jännittävää ja hienoa aikaa. Sitten minusta tuli äiti ja lapseni omaishoitaja.

Työssäni totuin säännöllisiin keskusteluihin esimieheni ja työkavereideni kanssa. Käytiin läpi onnistumisia ja iloittiin menestyksestä. Myös kritiikkiä, palautetta ja apua pyydettiin ja annettiin ja virheistä haluttiin oppia.

Entä omaishoitajana sitten? Kukaan ei anna kehuja siitä kuinka hyvin jaksoin valvoa yöllä tai kuinka hienosti jaksoin jälleen kerran siivota oksennukset keittiön lattialta. Ei ole laadunvalvontaa varmistamassa, että lääkkeitä on varmasti annettu oikea määrä oikeaan aikaan. On vain minun silmäni ja minun muistini. Kukaan ei anna palautetta, kukaan ei kehu, kukaan ei tsemppaa. Kukaan ei huolehdi työergonomiasta ja oikeista nosto- ja kantoasennoista. Lounasta ei syödä päivittäin ulkona, eikä kahvia oteta automaatista. Minun on pidettävä itse itselleni kehityskeskustelu ja mietittävä, miten saisin arjen sujuvammaksi. Palautteen saan lapseltani suoraan ja kaunistelematta joko itkun tai naurun muodossa. Ei ole työterveyshoitajaa jolta pyytää sairaslomaa flunssan ajaksi. Työpäivä alkaa silloin kun sinä heräät ja päättyy kun nukahdat, mutta se ei tarkoita sitä, että olisin silloinkaan vapaa. Untasi on vahdittava epilepsiakohtausten varalta. Minulle kuuluisi lomaa kolme vuorokautta kuukaudessa, mutta en raaski pitää niitä. En halua laittaa sinua laitokseen.

Rahasta minä en tätä työtä tee. Teen tätä rakkaudesta. Haluan nähdä sinun kasvavan ja kehittyvän. Haluan huolehtia, että saat elää mahdollisimman normaalia elämää rajoitteesi huomioon ottaen. Haluan pitää sinua sylissä ja laulaa sinulle. Haluan olla äitisi, sillä sinun hymysi on suurin palkinto ja kiitos tekemästäni työstä. Tätä työtä ei tehdä läppärillä, sähköpostilla tai kännykällä, tätä tehdään sydämellä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Pelkoa ja positiivista asennetta

Kirjoittaja Leijonaemo

Aiemmin luulin itseäni vahvaksi ihmiseksi. Helppoja kortteja elämään en ole saanut. Viimeisen vuoden aikana olen saanut kuitenkin huomata, kuinka paljon enemmänkin voin kestää. Olen yllättynyt, ehkä helpottunutkin siitä, että jaksoin ja jaksan edelleen.

Kun pienen ihmisen kipua ja tuskaa seuraa vierestä, väkisinkin jokin osa itsestä pakahtuu suunnattomaan suruun ja epätoivoon. Olen iloinen, että osaan pitää sylissä ja kädestä Leijonaemon rauhallisella varmuudella, peittää oman pelkoni. Tutkimukset sujuvat tällä tavoin paljon helpommin. Se on tärkeintä.

Välillä, kun ahdistus tuntuu kasvavan todella suureksi, havahdun miettimään, että olotilani muistuttaa kuin paksua sumua, sellaista, mistä voisi leikata palan. Hengitys salpautuu ja itkua ei voi estää.

Pelko, se siellä muistuttelee olemassaolostaan. Pelko, joka ei kai kenenkään äidin sydämestä lähde pois, menettämisen pelko. Kun jättää pienen itkevän pennun leikkaussalin ovelle toivoen, että näemme taas.

Piinaava odotus. Kun et oikein tiedä, haluatko lääkärin soittavan. Kuitenkin sydän puhelimen soidessa lyö ylimääräisen lyönnin.

Positiivinen, elämänmyönteinen, iloinen ja hymyilevä. Näillä sanoilla minusta varmaan puhuttaisiin, ja totta sekin on.

Olen oppinut Leijonaemon matkallani myös aivan uudenlaisen puolen itsestäni. Positiivinen olen kai pyrkinyt aina olemaan, mutta vastoinkäymiset toinen toisensa perään ovat hioneet kaikki kulmat suoriksi ja kiillottaneet pienien asioiden pinnan.

Olen todella oppinut elämään hetkessä ja nauttimaan jokaisesta päivästä. Olemaan murehtimatta huomisesta, koska tämä hetki on nyt, ja vain sillä on väliä. Olen oppinut olemaat läsnä. Väsymys toki vaivaa välillä niin, että kaikki tuntuu ylitsepääsemättömältä. Olen kuitenkin uskaltanut armahtaa silloinkin itseni, sillä enempää kuin mitä jaksaa ei kenenkään tarvitse tehdä.

Avun vastaanottaminen ja pyytäminen on oma lukunsa, mutta kun siihen oppii, huomaa, ettei ole yksin.

Olen itsekin pyrkinyt voimavarojeni mukaan spontaanisti auttamaan muita, sillä tiedän itse, miten korvaamatonta apua ja iloa se voi toiselle tuottaa. Pienikin ele kiireen keskellä auttaa, tiedän sen itsekin – muutamatkin kyyneleet tuoreiden pullien ja poimittujen mustikoiden vuoksi itkeneenä.

Uskon vakaasti siihen, että elämä kantaa. Lopulta kuitenkin elämä jatkaa kulkuaan, tapahtui mitä tahansa.

Jos voin tehdä tästä hetkestä omalla positiivisella asenteellani edes hieman paremman, olen tyytyväinen.

Hetkinä, jolloin epätoivo vaivaa, saan voimaa toki läheisistä, mutta joskus paras apu tulee toiselta leijonaemolta. Hän tietää, ettei aina edes sanoja tarvita, riittää että kuittaa lukeneensa viestin tai kuuntelee.

Vahva, sanavalmis, rohkea ja läheisiään puolustava Leijonaemo. Kulunut vuosi on kasvattanut nämä piirteet ihan uusiin ulottuvuuksin.

Olen ylpeä siitä, että uskallan astua puolustamaan lapseni oikeuksia ja seisomaan tukena vaikka itseäkin pelottaa.

Minä olen Leijonaemo. Ja me selvitään tästäkin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): luokittelemattomat

Hidasta elämää

Kirjoittaja: Leijonaemo

Sinun kanssasi ei voi kiirehtiä, sinua ei voi hoputtaa. Sinulla on oma maailmasi, oma tahtosi, oma aikataulusi ja niistä on pidettävä kiinni. Jokainen päivä kulkee samaa tuttua rataa. Jokaista päivää rytmittää terapiat, ruokailut, päiväunet ja lääkkeiden annot. Perheemme elämä on helpompaa kun elämämme tarkasti sinun aikataulusi mukaan.

Olet opettanut minulle kärsivällisyyttä. Vaikka cp-vammasi on melko vaikea, haluat silti toisinaan syödä itse. Voi kai sitä sormiruokailuksikin kutsua kun kauhaiset ruokaa nyrkkiisi, viet suutasi kohti ja yli puolet päätyy joka kerta lattialle. Se vaatii kärsivällisyyttä. Sinulla on oikeus syödä halutessasi itse, mutta se on hidasta. Hidasta ja erittäin sotkuista. Ruokailu kestää helposti tunnin, vaikka syöttäisinkin sinua. Ja oksennus tulee helposti, jolloin aloitamme kaiken alusta.

Sinun kanssasi ei koskaan lähdetä mihinkään nopeasti. On pidettävä tuumaustauko ja mietittävä onko sinua järkevää ottaa mukaan. Sopiiko se aikatauluihisi ja olisiko retki sinulle miellyttävä kokemus vai ainoastaan rasite. On muistettava infektioriski. On huolehdittava että mukana on kaikki tarpeellinen. Jos jotain tapahtuu, jos päädymmekin sairaalaan kesken retken.

On aina huolehdittava että autossa on riittävästi polttoainetta, että sairaalakassi on aina valmiina. On huolehdittava että kännykässä on virtaa ja laturi on laukussa. On tehtävä etukäteen toimintasuunnitelma, mietittävä mitä jos, miten toimin, mistä saan apua. On tiedettävä kuinka nopeasti ambulanssi pääsee perille, mikä on matka lähimmälle lastenosastolle, sillä Suomi on pitkä maa.

Rakastan silti retkiä kanssasi. Vaikka lähteminen on hidasta ja vaatii suunnittelua. Vaikka olisi helpompaa vain pysytellä kotona. Mutta kun näen sinun silittävän vasikkaa silmät sädehtien ja kuulen naurusi kun kastelen varpaasi mereen, tiedän että kaikki oli sen vaivan arvoista. Olet vielä niin pieni, että retkien ei tarvitse suunnata kauaksi. Riittää että pääset silittämään koiraa, saat tuntea metsän tuoksun ja kosket kuusen uutta vaaleanvihreää oksaa. Elämä on juuri siinä hetkessä.

Hidasta mutta hyvää elämää.

Jätä kommentti

Kategoria(t): luokittelemattomat

NOT SO SWEET SIXTEEN

Kirjoittaja: Janet Grundström

Muistan vielä hyvin, kun täytin itse 16 vuotta. Oli sellainen melkein aikuisen olo. Ei ollut enää lapsi, mutta ei ihan aikuinenkaan vielä. Kuuntelin Billy Idolin Sweet sixteen kappaletta voluumit kaakossa.

Poikani täyttää 16 vuotta heinäkuussa. Vammaisen lapsen vanhemman on pitänyt hyvissä ajoin aloittaa valmistelut. Kelan alle 16-vuotiaan vammaistuki päättyy ja pitää hakea 16 vuotta täyttäneen vammaistukea. Tähän voisi kirjoittaa check, koska tuki on haettu ja myönnetty elokuun alusta pojallemme.

Kela tukee myös vammaisen nuoren opiskelua. Nuoren kuntoutusraha Kelan sivujen mukaan myönnetään 16–19-vuotiaalle nuorelle, kun

  • nuoren työkyky tai mahdollisuudet valita ammatti ja työ ovat heikentyneet sairauden tai vamman vuoksi
  • nuori tarvitsee erityisiä tukitoimia opiskelussa tai muussa kuntoutuksessa
  • nuoren kuntoutus perustuu kotikunnassa laadittuun henkilökohtaiseen opiskelu- ja kuntoutumissuunnitelmaan (KHOPS).

Minä kuvittelin, että tämä tuki kuuluisi myös minun lapselleni, mutta Kela ei usko, että työelämätavoite on realistinen meidän vaikeasti liikuntavammaiselle, mutta muuten niin tavalliselle pojalle. Tiedämme kyllä realiteetit itsekin. Pojasta ei tule rakennusmiestä eikä liikunnanopettajaa, mutta hänestä voisi tulla datanomi tai historian opettaja. Onneksi päätöksen lopussa on teksti: ”kehotamme sinua hakemaan työkyvyttömyyseläkettä, jonka turvin sinulla on mahdollisuus opiskella”. Kielteisen päätöksen mukana tuli valmis hakulomake. Rupesin heti täyttämään lomaketta, jonka liitteeksi pitääkin saada B-lausunto. Lukuisat epikriisit ja kuntoutussuunnitelma, jotka olivat liitteenä tuossa nuoren kuntoutusrahahakemuksessa, eivät nyt sitten riitäkään. Odotan edelleen viestiä Lastenklinikalta, kuka poikani lukuisista lääkäreistä tuon lausunnon kirjoittaa.

Tänään huomasin, että vammaistukipäätöksessä lukee, että Kelalle tulee ilmoittaa, jos sinulle maksetaan työkyvyttömyyseläkettä. Kela ei ilmeisesti itse huomaa asiaa. Vammaistukea ei makseta eläkkeen saajille. Eli periaatteessa olen nyt sitten vähän kuin turhaan hakenut tuon yli 16-vuotiaan vammaistuen pojalleni, kun hänestä taitaa tulla eläkeläinen.

Eläkettä saavalle vammaiselle maksetaan eläkettä saavan hoitotukea, joka voidaan myöntää vasta kun eläkepäätös on tehty. Lisäksi voi hakea opiskelua varten eläkkeen saajan kuntoutusrahaa, mikä edellyttää ammatillisen kuntoutuksen päätöstä Kelalta. Tipuitko kärryiltä? Älä välitä, niin minäkin. Nyt pitäisi kysyä rouva Googlelta miten nämä eläkettä saavan tukisysteemit nyt sitten menikään.

Leijonaemot ry järjestää Voimauttavan Vertaistuki- viikonlopun syyskuussa juuri tässä nivelvaiheessa olevien erityislasten vanhemmille (lue lisää viikonlopusta). Paikalla on asiantuntijoita, jotka osaavat neuvoa tukiasioissa, kun lapsi täyttää 16 vuotta tai suunnittelee kotoa pois muuttoa. Sinä, joo juuri sinä 13-vuotiaan tai vanhemman lapsen vanhempi. Tämä viikonloppu on tarkoitettu juuri sinulle. Itse muistan miettineeni poikani ollessa 13-vuotias, että onneksi on vielä pitkä aika ennen kuin hän täyttää 16 vuotta. Katinvillat, tuo kolme vuotta on mennyt nopeammin kuin muutama kuukausi.

Heinäkuussa vietämme 16-vuotissynttäreitä emmekä stressaa näiden tukiasioiden kanssa. Päätökset ja B-lausunnot tulevat kun tulevat ja hakemuksetkin täytän vuosien saatossa kertyneellä kokemuksella. Asiat varmasti järjestyvät, vaikka se voimavaroja viekin. Synttäripäivän aamuna pistän Sweet sixteen-kappaleen soimaan ja samalla lähetän nöyrän kiitoksen yläkertaan, että poikani on saanut elää niin pitkään, että hänestä tulee eläkeläinen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Janet

Potilasturvallisuus pohdinnassa

Kirjoittaja: Jenni Arteli

Tulen osastolle, jossa lapseni on vaikean tulehduksen uuvuttamana hoidossa. Teen aamutoimenpiteitä, pesen, kuivitan ja laitan letkutuksen käyntiin. Lapsi on kivulias ja itkee lohduttomasti. Hoitaja tulee auttamaan lääkkeissä ja hoitotoimenpiteissä ja samalla pyydän lapselle kipulääkettä. Tässä vaiheessa uskon kaiken olevan vielä hyvin.

Hoitaja tulee takaisin ja tuo kaksi ruiskullista lääkettä. Olen antamassa niitä, kun kysyn vielä, että mitä tässä on. Hoitaja kertoo, ja tarkistaa vielä lapsen painon ”joo, on tämä oikein”. Luotan hoitajan sanaan, mutta ojennan ruiskut jostain syystä silti hoitajalle, että hän saa lääkitä lapsen. Lääkkeet laitetaan veden kera peg-nappiin. Hoitotoimenpiteet suoritetaan pikaisesti loppuun ja hoitaja lähtee huoneesta.

Ei, ei se voi näin olla. Paljonko sitä lääkettä oli? Olikohan se oikeaa valmistetta, miten sitä meni niin paljon? Pikainen laskutoimitus omassa päässäni kertoo, että jos lääke oli oikeaa, on annostus todella väärä. Todella todella väärä. Paniikki iskee ja naamasta häviää väri. Miten kyseenalaistan loukkaamatta hoitohenkilökuntaa sen, onko lapseni saanut yliannostuksen lääkettä? Hävettää, jälkeenpäin en ymmärrä miksi. Tunnekeskukseni valtaa suunnaton viha.

Tavoitan käytävältä hoitajan, jolta kysyn, voisiko hän tarkistaa yhden lääkkeenannon. Hän kysyy, kuka meidän oma hoitaja on, mutten juuri nyt halua kysyä asiasta häneltä. Haluaisin, että joku muu varmistaisi. Hoitaja nyrpeänä lupaa, että katsoo, mutta mitään ei tapahdu. Tavoitan oman hoitajamme käytävältä ja kyseenalaistan lääkemäärän. Kerron laskukaavastani ja siitä, että jos lapsi on saanut kyseistä lääkettä sen verran mitä annettiin, oli kyseessä yli kymmenkertainen annos normaaliin nähden.

Piina.

Siitä alkaa tunnin piina. Kukaan ei tule huoneeseen, ei kerro, ei vastaa. Näen kuinka hoitaja soittaa puhelimella jatkuvasti johonkin ja istuu koneen ääressä selkä minuun päin kääntyneenä kanslian perällä. Kukaan ei katso minua silmiin, mutta hätyyttää minut takaisin huoneeseen odottamaan, hoitaja tulee kuulemma kun kerkeää. Menee yli tunti ennen kuin lääkäri astuu huoneeseen ja kysyy lapsen vointia. Kerron, ettei minua juuri nyt kiinnosta vointi niin paljoa, kuin se, mitä juuri on tapahtunut. Onko lapseni saanut yliannostuksen lääkettä, minkä takia, miten se voi vaikuttaa ja mitä nyt tapahtuu. Saan vastaukseksi, että lääkevirhe on tapahtunut, siitä on kirjattu ilmoitus, mutta onneksi lääke on ”turvallinen yliannosteltava lääke”. Tilannetta seuraan mahdollisten oireiden, verenvuotojen, pahoinvointien ym. varalta. Hoitaja pyytää anteeksi, ja viipyy hetken lääkärin kanssa huoneessa. Sitten minut jätetään huoneeseen yksin. Taju meinaa lähteä, väri on hävinnyt kasvoiltani ja oksettaa. Mitä jos tämä oli lapseni viimeinen lääkevirhe? Mitä jos lapseni kuolee? Kukaan ei ole vastaamassa kysymyksiini.

On totta, että onneksi lääke oli ”turvallinen” yliannosteltava, eikä sellaisella annoksella ole yleensä isoa merkitystä lapsen voinnin kannalta. Kyseessä on kuitenkin vaikeasti munuaisvikainen lapsi, jonka ainoan lähes terveen munuaisen menettäminen voi olla lapsen elämän loppu. Omasta mielestäni asiaa vähäteltiin. Yliannostuksesta ei sen koommin ole keskusteltu, ellen tuonut asiaa itse esille. Minulle ei annettu mahdollisuutta kokea järkytystä tai huolta, koska huoli torpattiin pian. Pelkäsin lapsen hengen puolesta, mutta pelkäsin yksin. Hoitohenkilökunnasta kukaan ei kysynyt miten jaksan, miten voin, tai selviänkö tästä tilanteesta, haluaisinko jopa keskustella jonkun kanssa asiasta? Lääkehän oli ”turvallinen yliannosteltava”, niin hätää ei ollut. Ihan kuin sitä ei olisi edes tapahtunut.

Osastolla vierähti sillä reissulla onneksi vain viikko, mutta kotiin palatessa olen yrittänyt miettiä asiaa paljon. Kuinka tällainen virhe oikein pääsi tapahtumaan ja miksi siihen suhtauduttiin niin kepeästi? Otin yhteyttä potilasasiamieheen ja kerroin hänelle tapahtumista. Minulle olisi kuulunut kertoa mitä toimenpiteitä se aiheutti osastolla ja miten jatkossa tällaiset tapahtumat voitaisiin estää. Olen tekemässä muistutusta asiasta, mutta voimavarojen puitteissa se ei ole ihan ensimmäinen paperi jota täytän. Tämä oli laskujeni mukaan yhdeksäs lääkevirhe tai läheltä piti- tilanne tälle vuodelle samassa hoitoyksikössä. Niistä vain muutamasta on kirjattu haittailmoitus, vaikka jokaisesta olisi täytynyt. Nämä kaikki yhdeksän on tapahtunut minun silmieni alla. Lapsellani on paljon lääkkeitä ja ne on jaettu noin 17 antokerralle/pv. Tiedostan itse, että lääkehoidossa tulee olla todella tarkka, mutta tarkkuus ei saisi ikinä kärsiä hoitopaikasta riippumatta. Minullekaan ei ole sattunut yhtään lääkevirhettä poikani elinaikana ja minä toteutan lääkehoitoa sentään jokaisena vuoden päivänä. Herää kysymys, kuinka paljon virheitä sattuu silloin kun vanhemman valvovat silmät eivät ole paikalla? Kuinka monesta niistä raportoidaan? Kokeeko hoitohenkilökunta siitä syyllisyyttä, vai painaa vain villaisella, koska kukaan ei ehkä nähnyt, tai lapsi ei reagoinut mitenkään?

On uskomatonta kuvitella, kuinka sokeasti sitä pitäisi pystyä luottaa sairaalan toimintaan. Lääkevirheitä sattuu jatkuvasti, mutta uskon, että vain pieni osa siitä tulee ison yleisön tietoon. Jatkuvasti perheille luvataan parantaa yhteistyötä, kommunikoida, hoitaa kaikki hyvin, mutta luottamuspula on ainakin itselleni tällä hetkellä niin valtava, etten oikein tiedä mitä edes ajatella. Jos minä olisin tehnyt vastaavan virheen, siitä olisi saatettu kirjata jopa lastensuojeluilmoitus, mutta mitä tapahtuu jos hoitava taho tekee virheen? Kukaan ei tiedä, koska kukaan ei kerro. Yksi anteeksipyyntö, jonka jälkeen tilanne jatkuu niin kuin koko virhettä ei olisi sattunut, ei paljoa tilanteessa auta.

Minä pelkään lapseni turvallisuuden puolesta, enkä varmaankaan syyttä. Resurssipulat ovat tiedossa, henkilökuntaa on liian vähän työmäärään suhteutettuna. Lasten pitää saada lääkkeet ja hoitotoimenpiteet ajoissa, varsinkin sellaiset, joiden odottaminen vain pahentaa tilannetta. Toki ymmärrän, että jokaista lasta ei ehdi sylitellä tai jututtaa mielin määrin. Märkä vaippa kuitenkin tulee vaihtaa, oksennukset siivota, ruuat ja lääkkeet antaa, hoitotoimenpiteet tehdä ja kivuliaan lapsen oloa helpottaa, ihan niin kuin kotona.

Kukaan ei ole virheetön, emmekä mekään kotona supersankareita ole. Mekin silti pidämme kiinni siitä, että kaikki tapahtuu mahdollisimman turvallisesti. Ja sitä todella toivon muiltakin.

Muita Jennin kirjoituksia voi lukea ja seurata menoa blogin kautta: http://kasperinelamaa.blogspot.fi/

arteli (1)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Toisenlainen ilon kevät

Kirjoittaja: Leijonaemo

Viime keväänä kirjoitin tähän samaan aikaan tekstin, jossa pohdin erityisen lapseni koulutietä. Lukukauden päättyminen ja kesän aloitus oli toisenlainen kuin nyt. Silloin katsoin, kuinka tuttavat, kaverit, ystävät julkaisivat sosiaalisessa mediassa kuvia lapsista esiintymässä, todistus kädessä hymyillen tai iloiten saadusta stipendistä. Olin iloinen heidän puolestaan mutta samalla kateellinen ja surullinen.

Me odotimme todistusta postissa saapuvaksi. Lapsi ei osallistunut kevätjuhlaan ja kesäloma alkoi jo aiemmin alkaneella osastojaksolla. Olen viimeiset kaksi kesä(lomaa) kuljettanut lastani edes takaisin osaston ja kodin väliä, välillä lapsi on viettänyt ympärivuorokautisella osastolla viikkoja. Viime kesä alkoi samalla epätietoisuudella ja ahdistuksella syksystä, mistä ei ollut mitään varmuutta. Selvää oli, ettei nykyiseen kouluun ja luokkaan voi palata. Mutta uutta koulupaikkaa ei ollut tiedossa.

Kuvittele aikuisena tilanne, että lähdet lomalle etkä tiedä minne palaat, et edes kaksi päivää ennen kuin työsi pitäisi alkaa. Näin me elimme viime syksynä, odotimme ja selvittelimme. Itse soitin kesäkuun ympäri kaupunkia ja kerroin lapseni tilanteesta. Kysyin neuvoa, hain koulupaikkaa sieltä ja täältä sekä toimitin asiantuntijalausuntoja. Elokuu alkoi palavereilla ja samanlaisilla soittokierroksilla.

Syksy koitti, jonka myötä uusi koulu ja uusi opettaja, minun lapselleni jo kuudes molempia. Lapsi ei ollut tämänkään kouluvuoden alkaessa kovin luottavainen. Tämäkin menee pieleen ja vaihdan taas koulua. Yritin valaa toivoa ja kannustusta, uskon että tästä vuodesta tulee toisenlainen. Mutta en voinut luvata mitään.

Olen siitä lähtien kun lapseni on aloittanut päiväkodin ja siitä siirtynyt kouluun, kantanut jatkuvaa huolta. Aamulla päiväkotiin viedessä tai kouluun lähettäessä odottanut viestiä tai puhelinsoittoa: Tuletko hakemaan? Emme pärjää. Wilma on täytynyt negatiivisista viesteistä, milloin lasketuista myöhästymisminuuteista ja kommenteista lapsen levottomuudesta tai keskittymiskyvyttömyydestä. Kotona on ollut vahvasti läsnä todellisuus lapsen murheellisesta mielestä ja siitä seuranneesta itsetuhoisuudesta, raivosta ja pettymyksestä: En kelpaa, en osaa, en pärjää. En ikinä lapsen koulutietä aloittaessa olisi uskonut millainen taistelu lapsen oikeudesta saada tukea koulunkäyntiin tulisi. Enkä osannut kuvitella millainen epätoivo ja epävarmuus kouluvuosia värittäisi.

Jännityksestä huolimatta tästä tuli toisenlainen vuosi, vaikea mutta onnellinen vuosi. Tämä kulunut vuosi on itselleni vanhempana ollut erityisen merkityksellinen. Iso taakka ja huoli on kadonnut. Olen voinut luottaa ja nähnyt kuinka kadonnut suruverhon taakse piiloutunut lapseni tulee eloisana ja vilkkaana esiin. Elämä on tässä ja nyt. Vahvasti läsnä. Itselle isoin merkitys on ollut opettajalla, joka ottaa koulupäivistä vastuun ja minun ei tarvitse kantaa jatkuvaa huolta.

Lapsellani on opettaja, joka ymmärtää. Hän näkee erilaisen herkän lapsen, hänen omintakeisen elävän tavan oppia. Opettaja, joka laittaa tekstiviestin tai juttelee puhelimessa viikon päätteeksi kun soitan. Opettaja joka on vahva, jämäkkä mutta kannustava. Opettaja, joka tietää kuinka vilkkaat lapset eivät jaksa istua pitkiä aikoja paikallaan joten, luokassa liikutaan ja urheillaan joka päivä. Koulussa harjoitellaan sosiaalisia taitoja ja itsetunto vahvistuu. Lapseni on solminut uusia kaverisuhteita. Kuukausi kerrallaan poissaolot ovat vähentyneet ja alkuvuoden jälkeen lapsi on ollut enemmän koulussa kuin kotona. Hän leikkii, nauraa sekä purnaa kokeisiin luvusta ja aikaisista aamuista. Hän suunnittelee tulevaisuutta ja miksi isona aikoo opiskella. Hän haluaa elää.

Tänä aurinkoisena aamuna lapsi pakkasi reppuunsa eväät viimeisen koulupäivän onkiretkelle. Huomenna on kevätjuhla, jonne osallistumme. Lapsi saa todistuksen ja ruusun sekä jatkaa matkaansa kesälomalle. Lomalle, jonka saa olla kotona. Ja tietäen, että syksyllä on koulu ja tuttu opettaja, jonka kanssa jatkaa yhteistä matkaa.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Leijonaemo