Jaksamisesta ja voimauttamisesta

Kirjoittaja: Paula Ahonen

Samat murheet on perheistä jokaisella: lapsen itku ja kiukuttelu kun pitäisi olla jo menossa, jatkuva kiire ja kodin pyörittämisen omat huolet. Samat arkipäivän asiat meitä rassaa kaikkia. Jokainen vanhempi on joskus venytettynä äärirajoilleen. Meillä erityislasten vanhemmilla on tavallaan kaksi äärirajaa. Toinen on tuo arkinen, joka paukkuu rikki kun väsyttää ja rassaa nuo arkiasiat. Toinen on sellainen, joka menee koko ajan kauemmaksi kuin jänis ajokoirakilpailuissa. Se on lapsen sairaus tai vamma. Monesti olen saanut kommentteja ”Miten sä oikein jaksat tätä kaikkea? Mä en ainakaan jaksais!” Mietin silloin, miltä jaksaminen tuntuu? Mitä se edes on? En mä osaa vastata tuollaisiin kysymyksiin, kun en tiedä itsekään. Meillä eletään päivä kerrallaan, ja joskus sekin päivä päättyy, jaksoin tai en! Voin kertoa pienen salaisuuden, ei sitä ihan aina jaksa. Välillä kun saan hetken omaa aikaa, ja ajatukset valtaa mielen, saatan itkeä pillittää kuin lapsi. Saatan olla niin vihainen koko julmalle maailmalle että tamppaan mattoja raivolla. Joskus sitä turhautumista saattaa purkaa ihan vain omaan itseensä, rääkätä itsensä kuntosalilla kunnon hikeen ja tuulettaa koko kropan. Kaikista parhaiten kuitenkin jaksan, kun niiden kysymysten sijasta saankin jotain mikä oikeasti tekee mielen paremmaksi. Silloin, kun on joku joka on kokenut saman ja saa tuntea ettei ole yksin. Silloin, kun ystävä tarjoaa olkapäänsä murheiden vuodattamiseen, tai soittaa ihan vain siksi että haluaa kuulla mitä meille kuuluu, tai silloin kun huomaa puhuneensa puhelimessa tunnin jostain aivan muusta. Pahimpana aikana kaikista ihaninta on huomata, että edelleen mekin olemme tärkeitä, vaikka ollaankin luvattoman surkeita ystäviä suurine huolinemme, kun viimeinen asia mielessä on ystävyyssuhteiden vaaliminen. Joskus ihan jo sekin riittää, kun omat huolensa ja murheensa saa vuodattaa jonnekin. Ei aina tarvita niitä pahoittelevia sanoja, eikä aina sanoja ollenkaan.

Advertisements

5 kommenttia

Kategoria(t): Leijonaemo

5 responses to “Jaksamisesta ja voimauttamisesta

  1. Heidi

    Jaksaminen käsitteenä sai kyllä ihan uuden ulottuvuuden, kun meidän tyttöset syntyivät. Sitä löysi itsestään sellaisia voimia, mitä ei tiennyt olevankaan. Olin etukäteen kuvitellut, että jos minun vauva joutuisi sinivalolampun alle vuorokaudeksi tai herranen aika, joutuisin sektioon, enkä saisi heti vauvaa rinnalle, niin ihan varmasti Kuolisin siitä surusta! Ihmettelin, miten ne äidit siellä synnyttäneiden osastolla jaksavat, joilla on lapsesta vain valokuva siinä sängyn vieressä. Nyt tiedän, että kyllä he jaksavat. Jaksavat, koska ei ole vaihtoehtoja. Niin minäkin olen kaikille kysyjille sanonut. Ei minulle ole annettu vaihtoehtoja, jaksanko vai en. Joskus vastaan, että en minä jaksakkaan, vaan itken silmät päästäni. Onneksi silloin on olemassa vertaisten olkapäitä, edes virtuaalisesti, joihin nojata. Heistä saan voimaa, he ymmärtävät. He eivät kauhistele, eivät yritä korjata kaikkea. He ymmärtävät, että mitkään sanat eivät tilannetta korjaa, lapsi ei parane sanojen voimalla, mutta äiti paranee edes hiukan, kun saa vähän tuulettaa niitä tunteitaan ja huutaa, että Minä en jaksa enää!

  2. Juuri Näin!
    se jaksaminen kun ei ole tarjottu vaihtoehto, vaan sitä menee päivästä toiseen. sitten kun tulee se hetki että saa vetää henkeä, silloin saattaa itsekin pysähtyä kauhuissaan, että miten mä oikein jaksoin.

    Minua ahdistaa ihan kamalasti silloin tällöin tavisäidin suusta kuultu ” mä en jaksais, voi että kun teillä on raskasta” – tuntuu että meille erkkalapsen äideille kiillotetaan sellasta jaksamisen kruunua. Kun meilläkin on se oikeus väsyä ja olla loppu – eikä me todellakaan jakseta!

    Iso Halaus kaikille Jellonaemoille!

  3. Kaisa

    Allekirjoitan tuon jaksamisen uuden ulottuvuuden – eniten huolestuttaa, miten lapsen käy jos en jaksaisiaan tai jos minulle tapahtuu jotakin. Kuka sitten jaksaa vaihtoehdottomasti taistella lapsen puolesta vaikkei oikeasti jaksaisikaan? Ja kuka jaksaa taistella kaikkien niiden lasten puolesta joilla ei ole leijonaemoja?

    Erityislapsen vanhempana jaksamiseen liittyy myös tunne korvaamattomuudesta, joka tekee siitä erityisen raskasta ja huolten täyttämää. Minun on jaksettava ja pysyttävä lapsen rinnalla, muuten ei ole ketään joka jaksaa. Ja kuinka lapsen sitten käy? Jaksanko uskoa että elämä kantaa vaikken minä kantaisikaan?

  4. Heli

    Osuva kirjoitus. Itse myös olen joskus vastannut että ”en minä oikeastaan jaksakaan”. Silloin kyllä yleensä keskustelukumppani on mennyt aika vaikeaksi… eikähän se toisaalta ihme olekaan. Minulta tuota ovat kysyneet jopa ”viranomaiset” – jotka sitten eivät kuitenkaan ole apua voineet tarjota siitä eteenpäinkään. 😛 Mutta samaa olen minäkin miettinyt, mikä se vaihtoehto on… jättää lapset sosiaalitoimiston portaille vai?

    Jaksuhali kaikille!

  5. kativaari

    Jaksamista on niin kovin vaikea määritellä… minua lohduttaa kovasti vertaistuen voima ja vertaistuessa kuullut sanat: Aina ei tarvitse jaksaa, joskus pitää vain selviytyä!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s