Normaali ja tavallinen

Kirjoittaja: Hanna Leskinen

”Äiti, voitko opettaa minulle, miten ollaan ihan tavallisesti?” Tämä kysymys sai silmäni kyyneliin muutama kuukausi sitten. Olimme olleet ostoksilla ja kassajonossa vanhempi mies kommentoi pokani käytöstä ja minua kasvattajana erittäin ikävään sävyyn. Sanat syöpyivät syvälle lapseni mieleen. Poikani näyttää ”tavalliselta”ikäiseltään lapselta. Hänen erityisyytensä tulee ilmi, vasta kun alkaa seurata hänen käytöstään. Jos hänen ohitseen kulkee kaupungilla, ei huomaa mitään tavallisesta poikkeavaa. Pojallani on vaikeuksia tulkita sosiaalisia tilanteita, hän ei esimerkiksi tunnista tunnetiloja ilmeistä, hän ei myöskään muista ihmisiä, jotka eivät ole tiiviissä kanssakäymisessä hänen kanssaan. Hänen on vaikeaa seurata pitkiä, monimutkaisia lauseita. Yksinkertaiset, selkeät ohjeet hän ymmärtää hyvin. Hän hyötyy paljon esimerkiksi kuvien käytöstä arkitilanteissa sekä visuaalisesta kellosta ajan hahmottamiseksi. Hän ei selviä omassa varassaan juurikaan, vaan tarvitsee rinnalleen aikuista ohjeistamaan, muistuttamaan ja neuvomaan. Hänen on vaikea istua paikallaan ja olla laittamatta tavaroita suuhunsa tai olla koskettelematta niitä. Hän ei pidä siitä, että häneen kosketaan ilma lupaa. Hän tulee syliin kun haluaa, toisaalta hän ei osaa kunnioittaa muiden ihmisten henkilökohtaista reviiriä. Hän tarvitsee selkeää struktuuria, muuttumattomuutta, paljon toistoa uutta opetellessaan ja lehmänhermoisen aikuisen rinnalleen. Hän on valoisa, positiivinen, useimmiten hyvällä tuulella. Hän on hellä ja hoivaava isoveli. Hänellä on maailman paras pikkuvauvatutka ja hän jaksaa viihdyttää pikkulapsia vaikka kuinka kauan. Hän on pohtivainen, rajattoman kiinnostunut kaikesta ja kaikista. Hän on kiltti, tottelevainen ja rakastaa sääntöjä. Hän on erittäin lahjakas oppilas joka nauttii suuresti koulunkäynnistä, erityisesti matematiikasta. Hänestä tulee isona tietokonepelien suunnittelija. Meille hän on maailman paras juuri tuollaisena, kuin on.

Tuosta kauppajonokommentoinnista alkoi pitkä keskustelu, jolla yritin saada lapsen ymmärtämään,että hänessä ei ole mitään pahaa tai väärää.  Hän on tärkeä ja arvokas ja hänen olemassaolonsa on yhtä tärkeää, kuin kenen tahansa muunkin. Keskustelun lopulla lapsi totesi ”Ai mun ei tarvitsekaan itkeä,vaikka mulla on se aumismi”(pojan oma nimitys sairaudelleen).

Juuri niin, ei tarvitse itkeä. Toivoisin kovasti, että lapseni itsetunto kehittyy niin vahvaksi, että hänen ei tarvitse miettiä erilaisuuttaan tai sitä, miten ollaan tavallisesti vaan hän voisi levollisin mielin olla juuri sellainen, kuin on. Oma täydellinen itsensä aumismeineen päivineen.

Advertisements

9 kommenttia

Kategoria(t): Hanna

9 responses to “Normaali ja tavallinen

  1. Heli

    … Ja lisäksi vielä toivoisi jälleen kerran, että ne sivulliset ymmärtäisivät pitää suunsa kiinni.

    Kaunis kirjoitus, kiitos siitä!

  2. Heidi

    Olipa tunteita herättävä ja kyyneliä vuodattava kirjoitus, Hanna<3

  3. Sanna

    Juu, kolahti täälläkin aika kovaa.Kiitos Hanna.:)

  4. satu väisänen

    Meidän poika on erinäköinen kuin normilapsi (huulihalkio, vielä korjaus työnalla)ja lievästi kehitysvammainen. Ei juuri sanoja, hän on 6v ja haluaisi paljon kertoa asioita mutta kun toiset lapset eivät ymmärrä mitä hän yritää kertoa (käyttää viitomia ja kuvia)hänet jätetään aina ulkopuolelle. Tuntuu pahalta kun hän yrittää mutta yksin jää. Hä on juuri samanoloinen kuin poikasi, rakastaa, hellii, ja tarvitsee aikuista. Poiku Jakelee suudelmia ja halauksia oudoilekkin (useimmiten ne otetaan hyvin vastaan) Sitten on näitä ”katokku on tyhymän näkönen”, TUO ON ÄÄLIÖ” Äiti, onko tuo idiootti”, ”taitaaa kulta olla”älä ole huomaavinas sitä”, Nyt tais tulla vastausta vähän erikantilta mutta halusin vain ottaa kantaa mutt tais tulla omaa vuodatusta

    • Se on niin totta, että vanhempien tuska on kova kun omaa lasta ei hyväksytä joukkoon. Oman CP-vammaisen poikani kanssa olen huomannut aloittavani kertomaan ihmisille hänen vammastaan jo ennen kuin kukaan ehtii kysyä tai katsoa ”kieroon”, sillä tavoin kuvittelen jotenkin raivaavani hänelle ja hänen erilaisuudelleen tietä. Olen myös yrittänyt ”psyykata” itseni olemaan säälimättä poikaani liiaksi sillä luulen sen aiheuttavan hänelle enemmän haittaa kuin hyötyä. Voimia ja rohkeutta sinulle Satu poikasi kanssa!

  5. Katja

    On se kumma, miten tässä maailmassa kategorisoidaan ihmiset kahteen ryhmään – tavalliset ja ei tavalliset. Jos et tee samanlaisia asioita, pidä samoista jutuista, osaa samoja taitoja, pukeudu samalla tavalla ja tietyn värisiin vaatteisiin, näytä samalta, leiki samoja leikkejä, syö samaa ruokaa, kommunikoi ja liiku samalla tavalla kuin suurin osa ikäisistäsi, olet OUTO, jolloinka tekemisiäsi on kenellä tahansa kaduntallaajalla oikeus kommentoida suureen ääneen. Olitpa sitten 5 tai 50 vuotias. Joku tässä mättää, eikös meidän ihmisten ollut tarkoitus kaikkien olla erilaisia ja yksilöitä?!

  6. Katja

    Kiitos kirjoituksesta! Minkä ikäinen teidän poikanne on? Meillä on 4v. autistinen, kuulo- ja kehitysvammainen poika. Hän ei osaa (vielä) puhua eikä käydä vessassa… Miten teillä nämä asiat sujuivat? Välillä tuskaista kun ei tiedä miten toimia, mitä hän haluaa, kuvakorttejakaan hän ei vielä ole suostunut opettelemaan.

  7. Kati

    Kuulostipa tutulta. Samanlaista tuijottelua, ja kommentteja tulee kuultua pojan käytöksestä julkisissa tiloissa. Meidän poika ei diagnosoitu, mutta menossa tutkimuksiin. Vähän epäillään aspergeria tai hyvälaatuista autismia, ikää vajaa 5v. Itse osaan jo elää asian kanssa, mutta lapsen takia suututtaa ja joskus myös itkettää ihmisten ajattelemattomat kommentit. Kaikkien lasten käytöshäiriöt kun ei todellakaan johdu kasvatuksesta! Lapsi on ulkonäöllisesti täydellinen, mutta käytös impulsiivista ja ei kontrolloitavissa. Maailma on niin täynnä virikkeitä että ne häiritsevät lapsen keskittymistä. Lapsi ihan oikeasti haluaa olla kiltti ja yrittää parhaansa. Hän on itsekin huomannut oman erityisyytensä, emme tarvitse ulkopuolisia siitä huomauttelemaan ja lapsen mieltä pahoittamaan.

  8. Satu

    Nyt vasta luin tämän ja oli ihan 1. näistä kaikista kirjoituksista mitä täällä blogeista löytyy.
    Kaunis ja surullinen kirjoitus tosielämästä. Ihan itketti jälleen kerran.
    Ja niin lähellä tätä meidän omaa elämää. Mikolla on harvinainen ja vakava sairaus Tuberosis sclerosis ja sairauden tuomia lisäsairauksia mm. epilepsia.kehitysvamma,autismi,kasvaimet.Nämä ovat myös sellaisia sairauksia etteivät ne näy ulospäin. Ihmisten tuijottelut ja kommentit ovat kuluttavia ja satuttavia. Kuten sinä Hanna toivot pojallesi vahvaa itsetuntoa sitä samaa minä toivon pojalleni Mikolle. Mitä voikaan pienen pojan mietteissä liikkuakaan kun kiusataan ja pilkataan.
    Mennään päivä kerralla eteenpäin ! Kiitos vielä Hanna ihanasta kirjoituksestasi ❤

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s