Auta minua, äiti!

Kirjoittaja: Heidi Tujunen

 

”Auta minua, auttakaa miuta!” Näin huusi meidän 7-vuotias esikoinen viime yönä taas, jälleen yhden kauhukohtauksen kourissa. Siinä häntä silittelin ja hellästi kuiskuttelin, että kaikki on hyvin, ei mitään hätää. Äiti on tässä, eikä mikään maailman mahti voi poikaa satuttaa. Ja itkuhan siinä tuli, kun sain pojan sänkyyn peiteltyä. Sydän särkyi taas kerran tuskasta oman lapsen puolesta. Voi kun voisinkin häntä auttaa! Jälleen kerran sain todeta, että kyllä nuo erityislasten sisaruksetkin joutuvat koville. Helposti sitä kaiken pelon ja hämmennyksen vallassa keskittyy ja joutuukin keskittämään kaikki voimansa niiden erityislasten puolesta. Kun vähän väliä joutuu pelkäämään erityislapsensa hengen puolesta, vähän väliä taistella byrokratian kanssa ja huolehtia jokaviikkoisista sairaalakäynneistä, lääkäreistä, terapioista ja neuvotteluista, meinaa ne sisarukset jäädä kaiken jalkoihin. Sisarukset ovat kuitenkin koko ajan samassa arjessa mukana, ja imevät tunnelmia ja sanoja sieltä täältä. Mutta voivat olla niin reippaita ja pärjääviä, että vanhemmat eivät heidän hätäänsä näe. Eivätkä huomaakaan, kuinka isoja pelkoja, huolia ja suruja on pienen pojan sisällä. Niin suuria huolia, ettei osaa niitä sanoiksi pukea. Ei muuten kuin yöllä pelokkaana huutaa: Auta minua, äiti!

7 kommenttia

Kategoria(t): Heidi

7 responses to “Auta minua, äiti!

  1. Riia

    Hei!

    Tuo teksti kosketti minua, kun olen itse kasvanut erityislapsen pikkusiskona. Nyt toki olemme jo aikuisia, mutta kyllä sieltä menneisyydestä on paljon jäänyt mieleen. Itsestäni ehkä pahimmalta tuntui se, kun huomasi, ettei kaikki ollut hyvin, mutta kukaan ei kertonut mikä oli hätänä. Niitä sitten pieni ihminen yritti arvailla ihan itsekseen. Niin lapset kyllä vaistoaa, se on ihan totta! Minä olin kuulemma pienenä huutanut unissani: ”äiti mä en jaksa enää”.

    Hienoa, että muistat ja jaksat ajatella terveitä sisaruksia, vaikkei se varmasti helppoa ole. Ja miten kertoa niistä vaikeista asioista lapselle, en tiedä, siihen ei varmasti ole yhtä oikeaa vastausta. Kunhan jotenkin niistä asioista jutellaan.

    Toisaalta meistä vammaisten lasten sisaruksista kasvaa usein sellaisia toisten tunteet herkästi huomioivia. Eikä se ole vain huono asia. Sanoisin, että isoveljen vammaisuus on monella tavalla rikastuttanut omaa maailmankatsomustani.

    Voimia sinne arkeen!

  2. Kiitos Riia kommentistasi, tuo edelleen vahvisti sitä mitä me olemme Leijonaemoissa koittaneet ihmiselle kertoa. Eli sisarelle ja lapselle itselleen tulee kertoa asioista, ikätasoa vastaavasti. Joskus lapsella voi olla niin hurja mielikuvitus että maalaa tilanteen hankalammaksi kuin mitä se todellisuudessa on. Itse olen oman poikani kanssa noudattanut sitä että olen rehellisesti kertonut mikä hänen tilanteensa on. Ja ihana, varsin tasapainoinen kaveri hänestä on kasvanut, vaikka aikamoisen rankkoja juttua on takanaan.

  3. Päivi

    Olipas koskettava kirjoitus, riipaisee kyllä täälläkin niin läheltä että sydänalaa kouraisee. Toisaalta on aina niin lohduttavaa huomata ettei ole yksin, vaikkei tätä kenellekään toivoisi.

  4. Heidi

    Kiitos Riia! Olipa mukava saada lukea aikuisen erityislapsen sisaruksen kommentti asiaan! Se onkin vaikea asia välillä tietää, minkä verran pitää sisaruksille asioista kertoa, jos he eivät asioista itse kysy. Niin paljon helmpompi on vastata kysymyksiin kuin yrittää tasapainoilla sen asian kanssa, milloin olet kertonut riittävästi, milloin liikaakin. Ja toisaalta sitten kun tilanne on jotenkin selvä itselleenkin, on niistä asioista helpompi kertoa lapsellekin. Kun siis tietää itse ensin, mikä sitä pikkusiskoa oikein vaivaa. Mutta joka tapauksessa, asioista on puhuttava, uudelleen ja uudelleen.

  5. Heidi

    Kiitos Janet ja Päivi teidänkin kommenteista<3

    • Riia

      Mukavaa jos kommentistani oli iloa. Olen miettinyt, että voisiko minusta olla vertaistueksi vammaisten lasten sisaruksille. Itse en kokenut sitä saavani tarpeeksi, joten tiedän siinä mielessä kuinka tärkeää se olisi.

      Tuo tasapainoilu sen suhteen, mitä, miten ja minkä verran pitäisi kertoa on varmasti äärimmäisen vaikeaa.

  6. Paula

    Luin tätä blogia ensimmäistä kertaa ja tähän on nyt ihan pakko kommentoida, kun aihe liippaa läheltä omaa elämää.

    Ensinnäkin hatunnosto kaikille leijonaemoille!! Oma äitini on vuosikausia taistellut veljieni oikeuksien puolesta ja olen sivusta nähnyt, ettei se ole helppoa. Äitiä on turhaan tuomittu, kun veljeni eivät ole käyttäytyneet normien mukaisesti. Siinä on varmasti ollut kestämistä.

    Minulla on kaksi pikkuveljeä, kummatkin erityislapsia (tosin aikuisuuden kynnyksellä jo). Itse olen perheen ainoa ”normaali” lapsi. (Miten vihaankaan sanaa normaali! Sen vastakohtahan on epänormaali ja minun rakkaat veljeni eivät ole epänormaaleja, vain erilaisia ja erityisiä!)

    Minulle on melko avoimesti kerrottu veljieni asioista sen verran, kun lapsena on pystynyt ymmärtämään. Selitetty, miten veljet ovat erilaisia kuin muut ja miksi he käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät. Tietenkään kaikkea ei ole lapsena ymmärtänyt ja veljien käytös on ärsyttänyt ja hävettänytkin. Luonnollisesti olen jäänyt usein vähemmälle huomiolle, kun olen ollut se ns. ”helppo” lapsi ja sekin on joskus tuntunut ikävältä. Arki kotona on myös ollut erilaista kuin kavereilla, mutta en ole sitä koskaan huonona asiana ajatellut. Meidän elämämme on ollut meidän elämäämme enkä olisi osannut sitä toisenlaiseksi kuvitella.

    Yhdyn täysin Riian sanoihin siinä, että veljieni vammaisuus on muokannut omaa maailmankatsomustani. Se on varmasti vaikuttanut siihen, miten suhtaudun ihmisiin ja erilaisuuteen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s