Ihme ja kumma

Kirjoittaja: Kristaa Jokela

Oli kaunis syyskuinen aamu, elettiin vuotta 2004. Yhdeksän kuukauden hermoja raastava odotusaika oli ohitse ja Salvia syntyi. Odotus oli hermoja raastavaa, sillä menetimme esikoispoikamme vuotta aikaisemmin kovin piskuisena keskosena kolmen päivän ikäisenä. Koska esikoispoikamme syntyi täysin yllättäen, varoittamatta, niin Salviaakin kontrolloitiin vähintään kerran kuukaudessa. Odotusajan puolivälistä jopa kerran viikossa. Näin tehtiin, ettei kävisi samalla lailla kuin pojallemme kävi.

Salvia syntyikin täysaikaisena ja täysin terveenä tytön tyllerönä äidin ja isän suureksi iloksi. Mutta sitten rouva fortuna puuttui julmasti kuvioon mukaan. Ennenkuin ehdin hakea perheeni kotiin, Salvia sai sairaalan vieriosastolta, ilmasta tai jostain mystisestä paikasta proteus-bakteerin, joka aiheutti hänelle laaja-alaiset tuhot aivojen alueille sekä laajat keuhkoverenvuodot. Tulehduksesta seurasi verenmyrkytys, kooma ja Salvian päätyminen hengityskonehoitoon.

Salvia kuitenkin selvisi kuin ihmeen kaupalla tästä vasta noin viikon ikäisenä. Tuona aikana hän sai nimekseen Salvia. Ironista kyllä, hänet kastettiin samassa huoneessa ja tismalleen samassa kohdassa vastasyntyneiden teho-osastolla kuin isoveikkansa Simeon. Jälkikäteen ajatellen Simeon on se Salvian suojelusenkeli, joka piti huolen, ettei Salvian aika vielä tullut. Sitä emme olisi vanhempina enää kestäneet, näin ajattelen. Ihme on sekin, että Salvian oltua noin kolme viikkoa hengityskoneessa, hän palasi takaisin. Vaikka hän oli kovin kipeä ja sairas, oli hän sitkeä ja täynnä elämänhalua.

Ajattelimme, ettei tilanne pään suhteen ehkä ole niin paha kuin olimme pelänneet. Jotenkin elättelimme toivoa, että se oli vain jokin viruksen aiheuttama aivokuume, ja nyt kaikki olisi kunnossa. Otettiin magneettikuvat, joiden tulokset olivat karua katseltavaa ja kuultavaa. Lääkäri sanoi, ettei ollut koskaan urallaan nähnyt niin pahasti vaurioitunutta lapsen pään sisusta. ”Oikeastaan täällä ei ole mitään. Onko tämä lapsi oikeasti vielä hengissä”, sanoi lääkäri. Silloin käytiin jo polvillaan, mutta maahan ei mennä vieläkään, eikä mennä ikänä.
Seuraavina päivinä lääkäri tuli kertomaan, että Salvian CRP, tulehdusarvo on edelleen päälle kolmensadan, ja kaapeista on kaikki eväät syöty. Kovempia droppeja ei enää ollut. Salvia näytti kamalalta, huusi kipua ja silmät menivät edestakaisin kuin robotilla. Meidän vanhempien toivomus oli, että saisimme Salvian kotiin kuolemaan, koska esikoispoikamme ei sinne asti päässyt. Lääkärit kysyivät, tuommeko Salvian takaisin kun hänet nyt kotiin päästetään. Elinaikaa hänelle luvattiin noin 2 viikkoa. Sairaalalta oli suuri riski päästää meidät kotiin. He ehkä arvelivat, että jos huonosti käy, emme ehkä palauttaisi lasta enää milloinkaan takaisin. Mistä sen tietää, kuinka sekaisin ihmiset menevät siinä tilanteessa? Olimme kuitenkin uskottavia ja pääsimme lähtemään kotiin perfuusorin ja morfiinipussien kanssa. Ruoka meni perfuusorin avustuksella nenämahaletkuun ja morkkua annettiin aika tiheästi kipuihin.

Yksi Salvian pelastumiseen vaikuttanut tekijä oli varmasti aukileen kohdalle muodostunut reikä, joka johti suoraan pään sisään. Se toimi ikäänkuin varaventtiilinä, sunttina aivopaineille. Päähän kohosi muutaman päivän välein valtava sarvi, joka tarpeeksi kasvettuaan puhkesi ja lennätti nestettä pään sisältä kaaressa pihalle. Mitä lie aivokuoren nesteitä. Mitään kaunista katseltavaa se ei ollut, mutta se kuitenkin selkeästi helpotti tytön olotilaa. Näin mentiin jokunen kuukausi eteenpäin, kunnes aloimme huomata, että Salvian olotila koheni silmissämme kummasti. Saimme pienellä painostuksella sairaalan mittaamaan vielä kerran Salvian tulehdusarvon.  Suureksi ihmeeksemme se olikin pudonnut alle kahdenkymmenen- ilman ainuttakaan lääkettä, lukuunottamatta morkkua. Kai Salvia oli jo sairaalassa ollessaan tullut immuuniksi kaikille lääkkeille, joita parhaimmillaan meni kymmenen eri perfuusoria. Sen lisäksi kaikki suonensisäiset nesteet, verenvaihdot, jääplasmat ja muut.
Näin sitä taisteltiin aluksi minuutti, tunti ja päivä kerrallaan. Mietimme näemmekö vielä joulun yhdessä,  uudenvuoden yhdessä, vapun yhdessä ja niin edelleen. Tälle ajattelutavalle oli kuitenkin laitettava piste, koska se kävi henkisesti hyvin raskaaksi. Päätimme, että elämme päivän kerrallaan ja yritämme tehdä kaiken mahdollisen, jotta Salvian olisi hyvä olla ja elää, vaikeuksista huolimatta.

(Lue torstaina 13.5.2010 mitä Salvialle kuuluu tänään)

Advertisements

3 kommenttia

Kategoria(t): Kristaa

3 responses to “Ihme ja kumma

  1. Riia

    Tämä kertomus kyllä niin kertoo, että elämää ei voi ennustaa. Se kulkee niin kuin se kulkee. Ihana ihme ja kumma!

  2. Ei tähän voi muuta kommentoida kuin sen mitä mieltä olen aina Krisusta ollut. Isä, isolla I:llä!

    Halauksin Janet

  3. Mervi

    On ihana lukea vanhemmista, jotka haluavat lapsensa puolesta tehdä mitä vaan, ja voittavat sen taistelun vai rakkaudella.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s