Ei meille!

Kirjoittaja: Merja Rukko

Keski-ikäinen äiti kantaa viikon ikäistä lastaan turvaistuimessa, istuu lääkärin eteen ja hiljenee. Mies istuu viereen. Perheen 12-vuotias esikoinen käy istumaan etäämmälle .Lääkäri aloittaa puheensa. Esikoiselta poistetussa kasvaimessa on ollut joitain soluja, se oli pahanlaatuinen. Tauti, se on syöpä, melanooma, ääni sanoo. Syöpä, paha sellainen, syöpä, melanooma, syöpä…Filmi katkeaa, hartiat lysähtävät, katse sumenee. Tämä tapahtuu – ei meille! Lääkärin suu liikkuu, kuuluu ääntäkin. Sanat tippuvat lattialle ja valuvat kaivoon, osa niistä tarrautuu lahkeeseen, ne ravistellaan irti, hätistellään pois. Sanoista ei saa kiinni. Ne sanat, niiden sisältö, ne on tarkoitettu jollekin muulle – ei meille!
Perhe ohjataan ulos, lausutaan jokunen myötätunnon sana. Sairaalan hälinä muuttuu huminaksi. Ilma loppuu. Astutaan ovesta ulos. Ulkona paistaa aurinko – ei meille. Kolmas lapsi on juuri syntynyt, iltatähti ja elämänilo. Isosiskon ja isoveljen lemmikki, vanhempien silmäterä. Äidin äitiysloma – tauko elämän oravanpyörässä. Hetki perheelle vielä ennen kuin se hajoaa, kun elämä kutsuu vanhimmat lapset omille teilleen. Esikoinen räpyttelee jo siipiään murrosiän lähenevässä puhurissa. Vielä kerran elettäisiin rauhallista perhe-elämää. Näin se oli suunniteltu, näin se toteutuisi, vaan ei meillä.
Askel lähenee Syöpäklinikan ovea, jokainen askel on edellistä lyhyempi, edellistä raskaampi, edellistä tuskaisempi. Äiti ohjaa lapsensa sisään ovesta, joka aukeaa itsestään- muuten sitä ei olisikaan jaksanut avata. Kynnys on niin korkea, että sen ylittäminen vaatii voimia suuremman ponnistuksen. Jokainen ääni päässä jauhaa edelleen samaa – tämä kyllä tapahtuu jollekin, mutta ei meille!

On pitkän taistelun ensimmäisen ottelun aika. Lapsi vaihtaa päälleen sairaalavaatteet ja sängyn pyörät vingahtavat hiukan, kun hoitajat lähtevät viemään sitä leikkaussaliin. Minuuttiviisari on juuttunut paikoilleen. Se ei liiku. Tuntiviisarikaan ei liiku. Minuutti on ikuisuus. Menneet 12 vuotta ovat olleet vain hetki. Missä ne vuodet ovat? On ollut liian kiire. Mitään ei ole jäänyt talteen. On vain liuta suorituksia. Nyt jokainen tuleva hetki täytyy säästää, saada talteen, muistaa. Ei saa unohtaa! Jokainen yhteinen hetki, jokainen sana, kosketus, katse, on tuleva muisto. Kesä, aurinko, hiekkaranta, huolettomuus, nauru ja yhdessäolo. Ne kuuluvat kaikille vaan ei meille.

Tyttären väsyneet silmät syvällä jossakin tuijottavat ilmeettömästi äitiä. Sytostaattipumppu painuu määrätietoisesti alaspäin. Hento olemus kouristelee ja voi pahoin, hengittää raskaasti ja itkee. On toisen erän aika. Lääkkeet taistelevat pahuutta vastaan. Ihminen on voimaton. Äiti puristaa lastaan sylissään. Kun pitää lapsestaan kiinni, ei kukaan, syöpäkään, voi riistää lasta pois. Tietoisuus lisääntyy jokaisen kouristuksen myötä, jokaisen katseen ja pahoinvoinnin myötä. Kyllä se olen minä, minun lapseni ja minun perheeni. Kiellän ja haluan unohtaa, haluan, että joku minut tästä herättää. Tämä on vain unta – pahaa sellaista. En halua kuulla mitä tapahtuu, haluan elämämme takaisin. Haluan ja haluamme voittaa tämän, lannistaa taudin ja selviytyä voittajina.

Tiistaina on kolmannen erän aika – juuri meille!

5 kommenttia

Kategoria(t): Merja

5 responses to “Ei meille!

  1. En kykene sanomaan muuta kuin … Voimia teille, ja hyviä enkeleitä rinnallenne kulkemaan.

  2. Riia

    Pisti aika sanattomaksi. Toivon aivan älyttömästi voimia teidän perheelle!

  3. Anniina

    En tiedä mitä sanoa… Kyyneleet tulvahtivat silmiini jo ensimmäisillä riveillä tätä lukiessani. Maailma on niin hemmetin epäreilu, lasten pitäisi saada välttyä näiltä sairauksilta tyystin. En voi kuin arvailla miten raskasta on seurata vierestä oman lapsen sairastumista syöpään.

    Toisaalta, lapset jos jotkut ovat oikeita voimanpesiä. Heissä piilee sellaista lujuutta ja sitkeyttä, jota me aikuiset emme aina edes näe. Pienestä ulkokuoresta huolimatta he saattavat jaksaa niin hurjan paljon.

    Toivon sydämeni pohjasta voimia ja rohkeutta koko perheellenne, mutta erityisesti esikoisellenne! Tahdon uskoa että pitkiä, aurinkoisia kesiä on vielä kosolti jäljellä.

    Kaikkea hyvää ja tsemppivoimia taisteluun!

  4. Kati

    Kyyneleet vain valuvat kun luen kirjoitusta. Ja ne vaihtuvat lopussa vuolaaseen itkuun. Toivon teille sydämestäni voimia ja parantumista.
    Kati

  5. Äiti oli kirjoittanut hyvin kauniilla tavalla raskaasta kokemuksesta. Siksi painoin ”tykkää” painiketta. Lapsen sairastumisesta ei tykkää kukaan, se raskainta mitä me vanhemmat voimme kokea.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s