Kohtuus- mitä se on?

Kirjoittaja: Janet Grundström

Tässä hommassa ei ole mitään kohtuutta. Luulisi, että kun on tarpeeksi paljon mennyt pieleen niin elämässä kääntyisi uusi sivu ja siinä uudella sivulla tapahtuisi vain hyviä asioita. Mutta elämä ei mene niin. Olen tämän Leijonaemot Voimaa Vertaisilta – projektin aikana tutustunut moneen sataan erityislapsen vanhempaan. He ovat aivan mahtavaa porukkaa. Olen ylpeä saadessani kuulua tähän joukkoon. Kaikista heistä oikein hehkuu suuri rakkaus heidän erityiseen lapseensa. Ei ole mitään asiaa mitä he eivät tekisi lapsensa puolesta. Seuratessani tätä erityislasten vanhempien joukkoa, olen joutunut väkisinkin miettimään mihin on hävinnyt kohtuus. Onko sellaista enää olemassa? Kun lapsi ja vanhemmat ovat käyneet läpi liikaa, niin eikö siihenkin pitäisi tulla joku raja vastaan. Pitääkö kuoleman rajamailla käydä kääntymässä monta kertaa ennen kuin raja tulee vastaa? Tällä hetkellä tiedän että yksi leijonanpentu taistelee hengestään. Ei riitä, että hän pelastui muutama viikko sitten kuoleman rajamailta. Pääsi kotiin sairaalasta. Vanhemmat ehtivät edes pienen hetken huokaista. Ei, ei siinä ollut vielä tarpeeksi. Hänen piti sairastua uudestaan, samaan sairauteen, vaikka sen ei pitäisi olla mahdollista. Nyt vaikuttaa siltä että tältä reissulta ei kotiuduta. Eikö siinä edellisessä sairaalareissussa ollut jo ihan tarpeeksi kestämistä? Voitte kuvitella miten kamalaa vanhemmista voi tuntua kun lapsi taistelee hengestään. Onko itsekästä toivoa että lapsi jaksaa taistella. Itse olen oman poikani kohdalla ollut tässä tilanteessa. Itse olisin heittänyt pyyhkeen kehään. Annoin lapselleni luvan lähteä, kunhan vain kivut loppuisivat. Tätä kirjoittaessa tulee iso tuskainen aalto, joka lähtee alhaalta vatsasta, nousee ylös rintaan, takertuu kurkkuun kuin painava kivi ja tuo kyyneleet silmiin. Muistan koko loppuelämäni tuon hetken, kun lapseni sai luvan kuolla. Kunhan hänen ei tarvitsisi enää koskaan tuntea kipua. Poikani oli onneksi päättänyt toisin. Hän päätti, että ei lähde vielä matkaan, vaan tulee takaisin elämään. Onneksi hän jaksoi taistella. Olisiko hän jaksanut jos olisi tiennyt että joutuu käymään saman taistelun läpi reilun vuoden päästä. Onneksi hän ei silloin sitä vielä tiennyt. Toivoisin että minulla olisi sellainen taikasauva, jota heilauttamalla voisin poistaa kivun pieneltä lapselta. Sillä taikasauvalla voisi myös voida parantaa kuolemansairaita lapsia. En taikoisi rahaa enkä rikkauksia. En taikoisi omaa vammaista lastani terveeksi, hänhän elää hyvää vaikeasti liikuntavammaisen pojan elämää, onnellisena. Taikoisin kohtuuden takaisin. Nämä kolme asiaa kun voisin muuttaa taikasauvani avulla. Se on muuten paskapuhetta se että jumala ei anna kenellekään suurempaa taakkaa kuin jaksaa kantaa… Janet

10 kommenttia

Kategoria(t): Janet

10 responses to “Kohtuus- mitä se on?

  1. Merja

    Kohtuus on mittayksikkö joka on tarkoitettu tavallisten asioiden tavallisten ihmisten mitaksi. Ei muille, eikä muihin tilanteisiin.

    Kun sairastut tai lapsesi sairastuu vakavasti tai vammautuu jne. muuttuu mittayksikkö kohtuuttomuudeksi. Ja sitä käyttävät kaikki sinua kohtaan. Elämä itse, yhteiskunta, muut ihmiset. Heillä kaikilla on lupa olla sinua kohtaan kohtuuton koska et ole enää tavis. Et voi käyttää kohtuus-mittaa.

    Tämä ylittää minun kohtuullisen ymmärrykseni.

    Pienelle pojalle ja hänen vanhemmilleen toivon enkeleitä vierelle nyt ja aina. Heiltä vaaditaan nyt kohtuuttomia. Tulkoon kohtuus.

  2. Kiitos Janet hyvästä kirjoituksesta. Samoja juttuja on tullut mietittyä. Onko se vaan niin, että nämä vastoinkäymiset kuuluvat elämään? Miksi niitä on toisilla enemmän kuin toisilla, siinäpä kysymys. Omilta lapsiltani haluaisin ottaa pois kivut ja kärsimyksen, mutta itsestäni ajattelen, että jollakin tapaa nämä kokemukset ovat kouluttaneet minua ja kasvattaneet henkisesti niin etten haluaisi antaa kaikkia huonojakaan hetkiä pois. Toivottavasti ne ovat tehneet minusta ymmärtäväisemmän, kärsivällisemmän ja elämään rennommin suhtautuvan…
    T:Annu

  3. Kati

    Kyllä Janet, ja muutkin puhutte asiaa! Tuo Merjan kirjoitus kohtuuttomuudesta osuu juuri oikeaan! Noinhan se menee!
    Kun vastoinkäymiset uudelleen ja uudelleen koettelevat monet sanovat lohduttaakseen että aurinko paistaa vielä risukasaan… mutta eikö kohtuullisuudella ajatellen niitä risukasoja voisi olla vain tietty määrä jokaista ihmistä kohden!
    Voimia ja enkeleitä pienen leijonanpennun luokse, ja vanhemmille!

  4. Heidi

    Hieno kirjoitus, Janet! Tuo ”kenellekään ei anneta enemmän kuin jaksaa kantaa” on kyllä todellakin paskapuhetta. Niin moni on sen taakkansa alla murtunut, väsynyt lopullisesti. Enkä ymmärrä, miksi pienen lapsen pitäisi jaksaa kantaa niin suurta taakkaa, suuria kipuja, suurta hätää. Ei siinä ole mitään kohtuullista todellakaan! Miekin muistan sen hetken, kun annoin pienelle vauvalleni luvan luovuttaa. Miten pelottavalta se tuntui, mutta samaan aikaan myös hyvältä. Että pienen ei ainakaan äitinsä vuoksi tarvitsisi sitä suurta taakkaa jaksaa kantaa, jos voimat on loppu. Toivon pienen leijonanpennun luokse paljon enkeleitä, kuin myös vanhempien vierelle istumaan.

  5. Saana

    Vielä itse olen niin väsyksissä tästä kaikesta taistelusta. Neljä päivää vajaa neljä vuotta tämä kesti. Poikamme nukkui pois 03/10. Hän ei enää jaksanut taistella. Itselläkin oli jaksaminen niin lopussa, mutta kyllä sitä vielä vaan olisi jaksanut? Nyt tälle unelle ei tule loppua, taistelu on vienyt voimat minulta ja niitä pitää keräillä pala palalta. ”onneksi on kesä ja teillä on toinen lapsi” sanoo moni. Niin, onneksi?!

    Voimi siis kaikille jotka joutuvat noita voimia keräämään ja istumaan lapsen vieressä se suuri pala kurkussa. Taistelkaa!!!

    Saana

  6. Kyllä Annu mustakin tuntuu vaikeuksien jälkeen että elämä kantaa, meillä kaikki on kääntynyt hyväksi. Olemme onnellisia ja meillä on toisemme. Mutta kun kuulee meidän Leijonaemojen perheiden tilanteita niin välillä todella tulee mieleen eikö tässäkin hommassa pitäisi olla joku kohtuus. Ei kenenkään pienen lapsen tarvitsisi kärsiä siksi että me vanhemmat jotenkin jalostuisimme. Ei meistä kukaan niin mätä ole että tarvitsisi jalostumista niin paljon, ei varsinkaan pienen ihmisen kustannuksella. Tiedän että sinä et tietenkään sitä tarkoittanut. Ihanaa keskustelua aihe on herättänyt. Jatkukoon se keskustelu.

  7. Kati

    Hieno kirjoitus Janet. Toinen sanonta, jota itse inhoan on :”Vaikeudet kasvattavat.” Jos näin on, itse olisin mielummin pysynyt tosi pienenä.

  8. Sari Riskumäki

    Viisi vuotta sitten 21.6. annoimme 4,5 vuotiaalle pojallemme ”luvan lähteä”. Lääkärin viesti oli että siitä sairaudesta eivät aikuisetkaan ihmiset selviä. Päätimme lapsen isän kanssa, että poikaa ei laiteta hengityskoneeseen.
    Mutta, tämä 9,5 vuotias leijonan pentu touhuaa nytkin omiaan tuolla sängyn päällä, hän on ollut tänäänkin avustajan kanssa kuntoutuksellisessa päivähoidossa ja hammashoitajalla käytiin poistattamassa hammaskiveä, että näin kuitsekin tänään.
    Mutta kohtuuttomuus tuli esille 1,5 kuukautta sitten:
    Poikahan on vaikeasti kehitysvammainen, liikuntakyvytön, vaippaa käyttävä, kuulo- ja näkövammainen, astmaatikko ja epileptikko, infektio herkkä, syötettävä / juotettava yms. siis 24 tuntia vuorokaudessa silmällä pidettävä ja hoidettava rakas erityinen! Mutta, tämä ei riittänyt. Erilaisten kipujen takia menimme kirurgin vastaanotolle ja hän diaknosoi lantionseudun pitkäaikaisen rasitusmurtuman ja tai osteoporoosin. Sillä hetkellä äidin takki oli tyhjä ja tuntui, että rajaton suru valtaa mielen.
    Mutta, aikaa on kulunut, on saanut miettiä ja jutella ammatti-ihmisten ja ystävien kanssa, uusia tutkimuksia tulossa jne., tässähän ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ETEENPÄIN..

    t. Sari Leijonaemo

  9. Merja

    Vielä kohtuuttomuudesta – jotenkin olen vielä taipuvainen ymmärtämään sen kohtuuttomuuden, jonka sairaus tai vamma aiheuttaa. Silloin kuitenkin me ihmiset, vanhemmat, lääkärit ja kaikki ovat samassa päässä köyttä vetämässä yhteen suuntaan, kohti parempaa.

    Mutta se kohtuuttomuus, jota tämän yhteiskunnan sosiaalikoneisto tuottaa, sitä minä en ymmärrä. Meitä hädässä olevia perheitä on lupa kohdella kohtuuttomasti, aiheuttaa tuskaa jota ei tarvittaisi kaiken taakan päälle. Mielipahaa, nöyryyttämistä ja turhaa taistelua saadaksemme ihmisarvoista kohtelua. Vaikka lapsemme on sairas, se ei tee meistä vanhemmista huonoja tai sairaita. Ja joskus voi olla myös niin, etteivät ne pykälät kuitenkaan tiedä tilannettamme paremmin kuin me itse. Mutta meitä pitää tarkkailla ja arvioida. Tökkiä tikulla ja hinnoitella tuskaamme. Kukaan terveen perheen vanhempi ei kestäisi hetkeäkään sellaista suhtautumista ja kohtelua, jota sairaan lapsen perhe saa osakseen. Osoitan nämä sanani kuntamme sosiaalitoimessa työskenteleville ihmisille ja toivon heille sisäistä koulutusta ja oppia kohtuullisuudessa. Se on myös inhimillisyyttä. Olla ihminen ihmiselle. Sillä ihmisiä mekin olemme. Jatkuva tuska ja hätä ja ruokapäydässämme aterioiva kuolema ei poista meidän tunteitamme. Mutta itse koen, että tämä sairaus on sittenkin helpompi vastus kuin tunteeton koneiston jäsen. Olisiko kohtuutonta olla edes hiukan kohtuullinen lähimmäiselleen?

  10. Janet

    Pitää muuten kertoa tänne että tuo Leijonanpentu, joka taisteli tuolloin hengestään, selvisi elämään ja hänen toipumisensa on ollut suuri ihme.

    Janet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s