Kuukausittainen arkisto:heinäkuu 2010

Minun pieni tyttäreni

Kirjoittaja: Hanna Leskinen

Minun pieni tyttäreni näytti synnyttyään kananmunalta. Hän oli lyhyt ja pyöreä.

Minun pieni tyttäreni oli oppikirjavauva, hän nukkui hyvin, söi hyvin, kasvoi tasaisesti eikä sairastanut koskaan.

Minun pieni tyttäreni nautti ensimmäisestä kesästään, isoveikan hölmöilyistä, ruohonkorsien tutkiskelusta, vedessä tepastelusta ja hiekan syömisestä.

Minun pienestä tyttärestäni tuli isosisko, elämä muuttui.Yhtäkkiä täytyikin olla iso.

Minun pieni tyttäreni yritti olla iso, isompi kuin olikaan.Hän väsyi ja päätti, että haluaakin olla pieni.

Minun pieni tyttäreni ilmoitti, että hänestä tulee uudestaan vauva.

Minun pieni tyttäreni kiukkusi, huusi ja melskasi.Kasvaminen harmitti.

Minun pieni tyttäreni kuitenkin nautti pikkuveikankin seurasta, lauloi, helli ja hoivasi.

Minun pieni tyttäreni aloitti päivähoidon.Siellä oli vaikeaa, itketti, kun piti lähteä ulos, suututti, kun piti syödä,hermostutti, kun oli lepohetki.

Minun pieni tyttäreni käyttää edelleen vaippoja, hänen pienessä maailmassaan vatsantoiminta on ainoa asia, jota hän saattoi hallita.Ja hän hallitsee, koko voimallaan.

Minun pieni tyttäreni alkoi huolestuttaa.Tuntui, ettei tämä nyt mene, niinkuin pitäisi.

Minun pieni tyttäreni tapasi neuvolapsykologin useita kertoja.Siellä hän viihtyi ja teki tehtäviä mielellään.

Minun pieni tyttäreni sai neuropsykiatrisessa tutkimuksessa nolla pistettä.

Minun pieni tyttäreni tulee saamaan autismikirjon diagnoosin vielä ennen joulua.

Minun pieni tyttäreni sai erityispäivähoitolausunnon ja on nyt kahden paikalla päiväkodissa.

Minun pieni tyttäreni rakastaa kaikkea kaunista; hän maalaa ja piirtää mielellään, pitää prismojen leikistä keittiön seinällä, nauttii kukista ja niiden tuoksusta, lumoutuu musiikista ja innostuu tanssimaan.

Minun pienellä tyttärelläni on rikas sisäinen maailma, jonne hän mielellään vetäytyy.Sinne on äidiltä pääsy kielletty.

Minun pieni tyttäreni täyttää pian viisi vuotta.Nyt hän jo haluaa kasvaa isoksi.Hänestä tulee isona kukkaisprinsessalääkäri, joka aikoo selvittää, mikseimuka aivovammaa voi parantaa.

Minun pieni tyttäreni on minulle maailman rakkain.

5 kommenttia

Kategoria(t): Hanna

Teiniäiti ja huonosti kasvatettu lapsi

Kirjoittaja: Hanna Leskinen

Olin alle 20-vuotias, kun esikoiseni syntyi. Hän oli alusta alkaen itkuinen ja tyytymätön, kipeän oloinen. Neuvolassa minua lohdutettiin, että älä sinä teini huoli, kaikki lapset itkevät. Ja lapsi itki, itki ja itki. Ulkona liikkuessamme mummut tulivat neuvomaan miten lasta pitää hoitaa, ettei se itke. Ja jolleivät tulleet, ainakin katsoivat hitaasti ja pitkään.

Lopulta lähellä puolen vuoden ikää itkuille löytyi syy; erittäin laajat allergiat. Lisänä oli myös jatkuva korvatulehduskierre. Itku alkoi vähentyä hieman. Saattoi olla muutamakin päivä, jolloin poika oli tyytyväinen, jopa hymyili ja jaksoi touhuta leikkejään. Iho oli pitkään erittäin huonossa kunnossa ja kipeä. Jälleen sain kuulla monelta tuntemattomalta, kuinka tällä ja tuolla voiteella iho varmasti tulee parempaan kuntoon. Pahimpia olivat juhlat. Pojalla oli pahimmillaan sallituja ruoka-aineita kaksi kappaletta, riisi ja kurkku. Oli uuvuttavaa selittää uudelleen ja uudelleen, ettei lapseni todellakaan voi syödä pullaa tai keksejä, koska tulee niistä sairaaksi. Ja että riisikakku maistuu hänelle ihan hyvin, kun ei paremmastakaan tiedä.

Tuli aika aloittaa päivähoito. Aika pian hoitopaikasta alkoi tulla viestejä, kuinka poika oli lyönyt, purrut tai muuten vain riehunut. Sama jatkui myös kotona. Yritin monesti ottaa asiaa hoitohenkilöstön kanssa puheeksi, mutta se kuitattiin vain toteamalla, että koitahan pitää lapsellesi kuria, niin kyllä se siitä.Vaan ei. Univaikeudet pahenivat. Aggressiivinen ja arvaamaton käytös lisääntyi. Lopulta pojan ollessa reilu 3-vuotias pääsimme perheneuvolan asiakkaiksi ja sieltä melkolailla samantien paikallisen Yliopistosairaalan lastenpsykiatrian poliklinikalle asiakkaiksi. Asiat alkoivat selvitä. Käytökselle tuli nimiä, syitä. Sain oikeasti toimivia neuvoja, joilla aggressiivisuus väheni. Helpotuin. En olekaan kasvattanut lastani vinoon, en olekaan syy, vaan mahdollisuus. Sille, ettei hän viihtynyt sylissä, oli syy. Sille, ettei hän leikkinyt, oli syy. Ja sille, ettei hän katso mielellään muita silmiin, muista tapaamiensa ihmisten nimiä tai ylipäätään huomioi maailmaa ympärillään, ellei hän itse ”hyödy”siitä, oli syy. Käytöstä alettiin saada päivähoitohenkilöstön mainostamaan ”kuriin”, meillä alkoi olla hauskaa yhdessä. Kun ymmärsin lastani paremmin, opin myös kohtaamaan hänet hänen tarvitsemallaan tavalla. Se oli suuri saavutus. Minä, avuton teiniäiti, olen saanut lapseni kuntoutettua lähes yhteiskuntakelpoiseksi 🙂

Poikani täyttää pian 11-vuotta ja asiakkuus polilla jatkuu edelleen. Hän nukkuu edelleen erittäin huonosti, mutta ajoittain kyllä jopa todella hyvin. Hän pärjää koulussa loistavasti ja palkittiin tänä keväänä kannustusstipendillä loistavasta koulumenestyksestä. Äitikään ei ole enää ihan teini, vaan on tässä vuosien varrella oppinut yhtä ja toista elämästä.

3 kommenttia

Kategoria(t): Hanna