Kuukausittainen arkisto:lokakuu 2010

Syvälle sydämeen sattuu

Kirjoittaja: Heidi Tujunen

”Äiti, ei, Iinaa sattuu!” Näin huusi minulle kaksivuotias tyttäreni hetki sitten tuijottaen syyttävin katsein silmiini ja alkoi sitten itkeä lohduttomasti, niin kuin joka ikinen ilta. Sydämeen sattuu. Pienelle ihmiselle äiti on koko maailma, kaikki se hyvä, mikä maailmassa on, löytyy äidin ja isin sylistä. Miten pieni voisi ymmärtää, miksi äiti joka ikinen ottaa terävän neulan ja pistää hänen reiteensä? Miten pieni voisi ymmärtää, että tämän kaiken äiti tekee hänen puolestaan? Miten pieni voisi ymmärtää, että äiti ottaisi jokaisen pistoksen itseensä, jos se vain voisi pientä auttaa? Ja kun toisen kipu on loppunut, odottaa jo toinen tyttö vuoroaan. Ja äiti tuottaa taas kipua, pidättäen samalla omia kyyneleitään.

Vain hetkeä aikaisemmin oli kuusivuotiaan tyttäreni silmistä alkanut valua kyyneleitä ja tyttöni oli sopertanut itkuisena:” Äiti, miksi minua aina alkaa itkettää.” Ja äiti tietää vastauksen. Siksi, että tyttö pienoiseni, sinun sydämessäsi on sellainen kolhu, jollaiselta äidin olisi pitänyt pystyä sinua suojelemaan. Siksi, että olet joutunut isosiskona liian tiukille, vaikka olet ollut pieni itsekin. Olet joutunut näkemään ja kuulemaan sellaista, mitä ei pienen isosiskon pitäisi joutua kokemaan. Tiedät, miten henkitorviavanteesta imetään, miten erilaiset piippaavat laitteet sairaalassa saavat hoitajat tihentämään askeleitaan, millaiselta aikuisten ilmeet näyttävät, kun on suuri hätä. Olet joutunut olemaan paljon ilman äitiä ja isiä, vaikka he eivät aina ole fyysisesti pois olleetkaan luotasi.

Lapsen fyysisen kivun katsominen tekee äidille tiukkaa, mutta niin tekee henkisen kivun katsominenkin. On niin vaikea katsoa, kun oman lapsen on paha olla. Kun hän kokee olevansa arvoton, maailman surkein lapsi. Kun yksi väärä vastaus kokeessa saa lapsen tuntemaan olevansa maailman huonoin oppilas, kun mikään kehu ei mene perille. Kun iloisista lapsista on tullut surullisia lapsia, joiden taakka tuntuu olevan välillä liian raskas kantaa. Äitinä voit vain olla vierellä ja kuunnella, kuulostella ja ymmärtää. Kipua et pysty poistamaan, puhaltaa voit aina yrittää.

Näiden kahden vuoden aikana olen kokenut, kuullut ja nähnyt monenlaista kipua. Olen nähnyt, miten paljon voi pieneen vastasyntyneeseen koskea, miten kovilla voi pieni keho olla. Olen kokenut, miltä tuntuu, kun sielu menee sirpaleiksi, kun sydämeen sattuu niin paljon, että hengitys meinaa salpaantua. Olen kuullut monet itkut, monet tuskan huudot. Olen tuntenut lapseni kivun, kun hän on itkenyt äänetöntä itkuaan ja vuodattanut suuria krokotiilin kyyneleitään. Olen lohduttanut isosiskoa, kun hän on itkenyt ikävän kipuaan, paijannut isoveljeä, kun hänen sieluaan on särkenyt. Kunpa lapsillani olisi edes hiukan vähemmän kipuja tulevaisuudessa, kunpa niihin tuleviin auttaisi Batman- tai Hello Kitty-laastari. Kunpa ne kivut olisi sellaisia, että äidin puhallus veisi ne mennessään!

5 kommenttia

Kategoria(t): Heidi

Autismi, mikä ihana tekosyy

Kirjoittaja: Hanna Leskinen

Poikani on alkanut viime vuosina enemmän ja enemmän ymmärtää, mikä hänellä on. Hän tietää, että hänellä on aivoissa ”virhe”, jonka vuoksi hän nukkuu vähän ja on usein levoton. Häneen on uponnut parhaiten selitys ”autistisesta käyttöjärjestelmästä”.  Hän alkaa olla jo aika iso, häneltä voi jo hieman vaatiakin asioita ja omatoimisuutta harjoitellaan jatkuvasti. Nyt hän on kuitenkin keksinyt, että selitys ”en mä osaa, kun mulla on autismi”, voisi olla aika hyvä syy olla esimerkiksi laittamatta itselleen aamiaista ja yrittää saada äiti tekemään se sijastaan. Ei ole vielä onnistunut.

Hän saattaa myös olla sitä mieltä, ettei hänen tarvitse noudattaa tiettyjä sääntöjä, koska on autisti. Tämä yhdistettynä aluillaan olevaan murrosikään aiheuttaa ajoittain harmaita hiuksia ja äänivallin ylittäviä itkuppotkuraivareita molemmin puolin. Välillä kuulee myös ulkopuolisilta, ettei lapselta tarvitse vaatia, tai hänen ei tarvitse osasta, kun ”sillä on se”. Mutta eihän se niin mene. Täytyy oppia, miten maailma makaa, että täällä pystyy toimimaan. Tyttäreni ei ole vielä tästä narusta keksinyt vetää, mutta epäilemättä sekin aika tulee, kunhan hän hieman kasvaa. Kasvaminen ottaa koville kellä tahansa, kun siihen lisätään vielä erityishaasteita. Se on todella kovaa, mutta myös antoisaa ja rikasta. Äidillä pysyy aivot vetreänä kun iltakaudet miettii, miten niinkin yksinkertaiset asiat kuin hampaiden pesun tai sängyn petauksen saisi lapseen automatisoitua. Lapsella kuluu aika sukkelaan miettiessä, kuinka seuraavalla kerralla yrittäisi edellämainituista velvotteista luistaa.

Jostain syystä kaikki tällaiset tylsät velvollisuudet tuntuvat luistavan paremmin osastojaksoilla ja koulussa. Olen yrittänyt kysellä, mitä taikasanoja siellä käytetään. Vielä se ei ole minulle kuitenkaan selvinnyt.

1 kommentti

Kategoria(t): Hanna

Ystäväni, tuttavani

Kirjoittaja: Hanna Leskinen

Kun lapsi sairastuu, lähipiiri suhtautuu hyvin monella tavalla. Osa kiinnostuu ja kyselee, osa ottaa välimatkaa, osa haluaa jakaa vastuuta arjen pyörityksestä.

Esikoiseni on ollut sairas aina, tosin sairauden luonne on vuosien varrella muuttunut. Hänestä ei myöskään näe päällepäin, että jokin on vinossa. Jo pojan varhaislapsuus karsi ystäväpiiriäni kovalla kädellä, lapsi valvotti ja sairasti paljon. Matkasta putosivat ne, jotka kyllästyivät siihen, etten juuri päässyt liikkumaan kodin ulkopuolella. Ne, jotka olivat valmiit tulemaan meille kotiin kyläilemään,ovat mukana vielä tänäänkin.

Suuri kultakimpale on poikani siviilikummitäti. Hän piti huolta, että saan lämmintä ruokaa, muistan pestä hampaatkin joskus ja haki meitä ulkoilemaan. Hän auttoi kodin siivouksessa ja antoi minun myös välillä levätä vieden poikasen ulkoilemaan. Myös oma äitini on ollut suureksi avuksi, poikanen on alle vuodenikäisestä viettänyt vähintään yhden viikonlopun kuukaudessa mummulassa, mummu myös tekee omaishoidon lomitukseni, hoitaa lapsia, kun olen muun muassa koulussa. Tärkeä on myös sisareni, joka on ollut monen kiperän tilanteen pelastaja. Kun lapsi kasvoi ja nepsy-oireilu ja valvominen lisääntyi, oli taas aika punnita ystävien ja suvun kantokykyä. Poika oli ajoittain täysin holtiton. Monesti sain kuulla hyvää tarkoittavia kasvatusneuvoja. Vuosien mittaan lähipiiri on oppinut ymmärtämään ja hyväksymään pojan käytöstä. He ovat myös ottaneet aktiivisesti käyttöön keinoja, joilla asiat saadaan sujumaan edes jotenkuten.

Joillekin meidän kuvio on liikaa ja he ovatkin jääneet niin sanotuiksi hyvänpäiväntutuiksi. Kaikille ei voi kertoa kaikkea. On kuitenkin ollut todella ihanaa, että niitäkin ihmisiä on jäänyt, jotka ovat valmiit ottamaan vastaan myös ahdistusta, pelkoa, vihaakin.Ystäviltä saa myös hyviä ”herätyksiä” lapsen voinnista ajoittain, itse tälle tilanteelle sokeutuu aika nopeasti. Nyt kun tyttärellänikin epäillään nepsy-vaikeuksia, on osa lähipiiristä ollut aika ihmeissään. Tyttäreni oireilu on erilaista kuin esikoisen, ei niin näkyvää ja räiskyvää. Monelle se tuntui tulevan melkoisena yllätyksenä, että
hänkin on erityispäivähoitolausunnolla päiväkodisssa ja alkaa pian saada terapiaa. Minua on auttanut jaksamaan jo pelkästään tieto siitä, että on olemassa ihmisiä, joille voin soittaa, jotka ovat valmiita kuuntelemaan, omien voimiensa mukaan auttamaankin, eivätkä juokse kirkuen karkuun.

1 kommentti

Kategoria(t): Hanna