Ystäväni, tuttavani

Kirjoittaja: Hanna Leskinen

Kun lapsi sairastuu, lähipiiri suhtautuu hyvin monella tavalla. Osa kiinnostuu ja kyselee, osa ottaa välimatkaa, osa haluaa jakaa vastuuta arjen pyörityksestä.

Esikoiseni on ollut sairas aina, tosin sairauden luonne on vuosien varrella muuttunut. Hänestä ei myöskään näe päällepäin, että jokin on vinossa. Jo pojan varhaislapsuus karsi ystäväpiiriäni kovalla kädellä, lapsi valvotti ja sairasti paljon. Matkasta putosivat ne, jotka kyllästyivät siihen, etten juuri päässyt liikkumaan kodin ulkopuolella. Ne, jotka olivat valmiit tulemaan meille kotiin kyläilemään,ovat mukana vielä tänäänkin.

Suuri kultakimpale on poikani siviilikummitäti. Hän piti huolta, että saan lämmintä ruokaa, muistan pestä hampaatkin joskus ja haki meitä ulkoilemaan. Hän auttoi kodin siivouksessa ja antoi minun myös välillä levätä vieden poikasen ulkoilemaan. Myös oma äitini on ollut suureksi avuksi, poikanen on alle vuodenikäisestä viettänyt vähintään yhden viikonlopun kuukaudessa mummulassa, mummu myös tekee omaishoidon lomitukseni, hoitaa lapsia, kun olen muun muassa koulussa. Tärkeä on myös sisareni, joka on ollut monen kiperän tilanteen pelastaja. Kun lapsi kasvoi ja nepsy-oireilu ja valvominen lisääntyi, oli taas aika punnita ystävien ja suvun kantokykyä. Poika oli ajoittain täysin holtiton. Monesti sain kuulla hyvää tarkoittavia kasvatusneuvoja. Vuosien mittaan lähipiiri on oppinut ymmärtämään ja hyväksymään pojan käytöstä. He ovat myös ottaneet aktiivisesti käyttöön keinoja, joilla asiat saadaan sujumaan edes jotenkuten.

Joillekin meidän kuvio on liikaa ja he ovatkin jääneet niin sanotuiksi hyvänpäiväntutuiksi. Kaikille ei voi kertoa kaikkea. On kuitenkin ollut todella ihanaa, että niitäkin ihmisiä on jäänyt, jotka ovat valmiit ottamaan vastaan myös ahdistusta, pelkoa, vihaakin.Ystäviltä saa myös hyviä ”herätyksiä” lapsen voinnista ajoittain, itse tälle tilanteelle sokeutuu aika nopeasti. Nyt kun tyttärellänikin epäillään nepsy-vaikeuksia, on osa lähipiiristä ollut aika ihmeissään. Tyttäreni oireilu on erilaista kuin esikoisen, ei niin näkyvää ja räiskyvää. Monelle se tuntui tulevan melkoisena yllätyksenä, että
hänkin on erityispäivähoitolausunnolla päiväkodisssa ja alkaa pian saada terapiaa. Minua on auttanut jaksamaan jo pelkästään tieto siitä, että on olemassa ihmisiä, joille voin soittaa, jotka ovat valmiita kuuntelemaan, omien voimiensa mukaan auttamaankin, eivätkä juokse kirkuen karkuun.

1 kommentti

Kategoria(t): Hanna

One response to “Ystäväni, tuttavani

  1. Kati Vaari

    Kiitos Hanna rohkeasta kirjoituksesta! Onneksi sinulla on vierelläsi onneksi ollut ihania ihmisiä jotka tietävät miten parhaiten auttaa, se on niin totta että pelkkä läsnäolo ja ne arjen pienet teot ovat parhaita. Niillä taas jaksaa, ja sillä että tietää ne tärkeät numerot joihin soittaa kuullakseen että elämä kantaa.
    Usein syynä näihin karkuun juoksemisiin on ihmisten oma pelko kohdata hankalia tilanteita. Me äidit emme voi juosta karkuun… moni muu voi ja koska se on helpompaa kun kohdata oma haavoittuvuutensa tai riittämättömyyden tunteensa sitä valitettavasti ihmiset tekevät.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s