Kuukausittainen arkisto:marraskuu 2010

Kasper 4 vuotta

Julkaisemme blogisivuilla myös kirjoituksia, joita leijonaemot kirjoittavat toisilleen yhdistyksen keskustelupalstalla. Näissä kirjoituksissa puramme mieltämme, iloitsemme lasten paremmista päivistä ja lohdutamme toisiamme silloin kun ylämäet ovat suuria. Ja kerromme, kuinka ylpeitä olemme erityisistä lapsistamme! Tämänpäiväinen poiminnta keskustelupalstalta on Suvin kirjoittama. Hän on 4-vuotiaan Kasperi-pojan ylpeyttä uhkuva äiti. Kasperilla on keskivaikea tai vaikea kehitysvamma sekä vaikeahoitoinen epilepsia.

Näin Suvi kirjoittaa:

Täällä Jyväskylässä on ollut kiireinen ja työteliäs syksy. Olen alkanut tehdä kokonaista työaikaa ja lapset ovat sairastelleet vuorotahtia syyskuun alusta lähtien. Tänään ollaan taas Kassun kanssa kotona, sillä synttärisankarin riesana on ilmeisesti jälleen kerran angiina. Eilisestä illasta lähtien olen muistellut tapahtumia 4 vuoden takaa ja haluan jakaa ne ja ajatukseni erityisestäni teidän kanssa.

Tähän vuorokauden aikaan 4 vuotta sitten sain sinut ensimmäistä kertaa syliin. Kuulin sinun ensimmäistä kertaa itkevän, kun sinut siirrettiin keskoskaapin lämmöstä kaikissa piuhoissasi syliini. Rauhoituit kuitenkin samantien kun kuulit ääneni ja pääsit äidin iholle. Olit esikoiseni ja kauan kaivattu ja odotettu vauva. Ja vaikka siinä vaiheessa sinussa ei pitänyt olla mitään erikoista niin ajattelin jo silloin, että tulet olemaan ihan toisenlainen kuin muut. Ja todella ainutlaatuinen sinä todella oletkin.

Sinuun voidaan liittää monenlaisia määreitä, mutta minulle ja isällesi sinä olet jotakin ihmeellistä. Sinun kanssasi saamme kokea pieniä ihmeitä joka ikinen päivä. Sinä osoitat joka päivä taistelutahtoa, iloitset ja opetat meidätkin iloitsemaan elämästä ympärilläsi, rakastat ja annat rakastaa. Olet kasvattanut meitä vanhempia ajoittain kivuliaastikin ja äidin sydän on ollut huolesta solmussa monta monituista kertaa. On paljolti sinun ansiotasi, että tässä perheessä osataan ilmaista rakkautta toinen toisiimme päivittäin. Olemme onnellisia, että olemme saaneet sinut ja ylpeitä siitä, että saamme olle vanhempiasi. Tänään sinä kävelet, ajoittain juoksetkin leikkiessäsi siskon kanssa hippaa. Puhelet omalla kielelläsi ja etsit koko ajan keinoja saada meidätkin ymmärtämään. Olet mestari epilepsialääkkeiden suuhun jemmaamisessa ja osaat vedättää äitiä palvelua saadaksesi. Nautit musiikista, päivittäisistä suihkuhetkistä, luonnosta ja ihmisistä ympärilläsi. Saat ihmiset ympärilläsi hyvälle tuulelle ja tulet taatusti huomioiduksi 😉 Et ehkä saa nimeäsi historiankirjoihin, mutta jätät oman merkkisi kaikkien niiden sydämiin, jotka saavat oppia tuntemaan sinut.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Missä muruseni on?

Kirjoittaja: Kristaa Jokela

”Miesten Vuoro”- elokuva mielessäni, miettiessäni ja saunoessani yksinäni tuli hetki, et nyt on juuri se aika tälle kirjoitukselle.

Voi luoja, et rakastan syksyä ihan tosissani. Siihen liittyy paljon ihania muistoja ja kokemuksia, mutta myös tuskaa ja suunnatonta surua. On aika veivata historian ”kampea” melko tarkalleen seitsemän vuotta taaksepäin, ja palata niihin tunnelmiin.

Odotimme silloin esikoislastamme. Raskaus oli mennyt odotuksen mukaan, ilman mitään ongelmia. Sitten jostain kumman syystä rouva fortuna puuttui peliin. Minut herätettiin yöllä tasan neljältä ja kerrottiin, että nyt ovat kivut sitä luokkaa ja supistukset tiheitä, että on pakko käydä sairaalassa. Eihän sitä ensisynnyttäjänä tiedä, mitkä kivut kuuluvat tai eivät kuulu raskauteen. Niinpä painelimme puuhalaukkaa synnytyspolille, läpi punaisten liikennevalojen, koska oli hyvin hiljaista. Jotenkin liian hiljaista, ajattelin. Perille päästyämme äiti otettiin vastaan samantien, ja eipä mennyt kuin pienen pieni hetki kun kuulin itse äidiltä, et minusta tulee isä samantien, eikä mitään voida tehdä synnytyksen estämiseksi. Äiti sanoi sen tyynen rauhallisesti, ilmeisesti pienessä shokkitilassa. Nopeasti ajattelinkin, että olipa surkea läppä. Tulkittuani hänen ilmettään huomasin, että vitsit olivat hyvin kaukana suhteessa tilanteeseen. Ei jumalauta, ei nyt! Senhän pitäisi syntyä vasta maaliskuussa.

Äiti vietiin samantien synnytyssaliin, kunhan saatiin lääkäriarsenaali koolle. Minulle lyötiin valitettavasti keskoskansio kouraan, et tutustu tuohon. Kansion kuvat alkoivat raskausviikoista 25 etiäppäin. Mitä, meillähän raskausviikkoja on vasta 23+4. Vittuileeko noi ihmiset minulle ja meille suoraan päin naamaa, ja tarkoittaako tämä nyt sitä, että lapsemme kuolee satavarmasti? Tarkoitusperä oli varmasti hyvä, et saisin jonkin käsityksen, mitä tulevalta odottaa. Tuolloin se kolahti päinvastoin.

Matkalla synnytyssaliin kävin ajatuksissani läpi asioita, miltä lapsi mahtaa näyttää näillä viikoilla, onko se edes ihmisen näköinen, onko sillä kädet ja jalat ? Päästyäni saliin oli siellä valkotakkeja ja monenlaisia härveleitä pilvin pimein. Kaikki ainakin tehtäisiin lapsen parhaaksi. Riittääkö se? En tiennyt. Asetuin nurkkaan seisomaan ja jännittämään. Muistaakseni pari hoitajaa kävi vierelleni. Varmasti tukeakseen minua, jos vaikka alkaisi huipsuttamaan tilanteen karuus ja lapsen näkeminen.

Tilanne olikin nopeasti ohi, ja näin kuin näinkin vilauksen pojastani, joka vietiin vauhdilla vastasyntyneiden teho-osastolle. Pienen pieni poika, ja todellakin ihmisen näköinen. Ja mikä parasta, hän päästi jonkun hennon piskuisen äänen! Jippii, poika elää! Olin jumalattoman iloinen ja onnellinen, vaikka tajusin et välttämättä tässä ei käy hyvin.

Pieni poikani oli 28 cm pitkä ja painoi 620 grammaa. Ei siis mikään jättiläinen, mut suloinen kuin mikä! Syntymäpäivä meni mukavasti, ja poikakin oli olosuhteisiin nähden varsin hyvävointisen oloinen, lukuisista apulaitteista huolimatta. Tulipa siinä poika kuvattuakin sairaalan kertakäyttökameralla(ainoa kuva hänestä ikinä). Elättelin jo pientä toivoa, että josko tämä kuitenkin päättyisi hyvin, mahdollisista tulevaisuuden ongelmista huolimatta. Onneksi eräs lääkäri kuitenkin kertoi meille, että syntymän jälkeinen päivä on tavallaan lapsella sellainen ”honey moon”, ja sen jälkeiset päivät näyttävät ne todelliset kyvyt elää. Honeymoon-päivä menikin hienosti. Olihan tuo päivä myös lapsen oikeuksien päivä. Eihän silloin voi tapahtua mitään pahaa, eihän?

Oli toisen ja kolmannen päivän vastainen yö ja puhelin soi himassa. Tulkaa heti paikalle! Nyt on hätäkasteen paikka. Pojan kunto oli totaalisesti romahtanut ja keuhkot olivat pettäneet. Poika sai hätäkasteessa nimekseen Simeon Anders. Kaunis nimi, vaikkei se ollutkaan se mitä pojalle alunperin piti antaa. Tilaisuus oli kaunis ja toi hetkeksi hyvän olon. Ehdittiin kastamaan Simeon ennenkuin pahin koittaisi. Niinhän se koittikin, muistaakseni hyvin pian.

Hetken annoin Simeonin puristaa kättäni, ja sitä pienen pojan lujaa puristusta en ikuna unohda. Siinä oli jotakin maagista. Ihan kuin Simeonista olisi virrannut minuun jotakin lisävoimaa ja elämän eliksiiriä. Vaikea selittää, mut jotain siinä tapahtui.

Tuli hetki, jolloin oli aika sammuttaa laitteet, ja Simeoni syliimme. Jahas, täytyypi pyyhkiä silmiä välillä, ei tämä nyt helppoa ollutkaan. Eikä tarvitsekaan olla. Pieni poikamme kylmeni käsivarsilleni. Liian liian nopeasti, liian liian aikaisin. Lyhyestä elämästään huolimatta, Simeon on tehnyt hienoa työtä pikkusiskojensa suojelusenkelinä. Varsinkin Salvian kohdalla, näin ajattelen. Uskon, että Simeoni piti huolen siitä, et Salvia nousi kuoleman porteilta takaisin elämään, vuotta myöhemmin. Salvian menettämistä me vanhemmat emme olisi varmaankaan enää kestetty.

Paljon on minusta poissa. Koen kuitenkin kasvaneeni myös ihmisenä erittäin paljon. Siitä iso käsi ”pikku jätkälleni”, joka jatkaa siskojensa suojelua edelleen, jookos joo.

Viesti isälleni aamulla, jolloin Simeoni menehtyi: Nyt alkaa surutyö..poika lähti yöllä enkelten joukkoon..ei jaksanut ei..oltiin paikalla…aika kauheeta.

”Niin nopeaa, niin tavoittamatonta on elämä kuin veden pyörteet,
tuulen liike hiljaisissa puissa
Niin nopeaa, niin selittämätöntä on kuolema”.

Kiitos teille, kun saan jakaa tämän kanssanne, helpotti.

Koo

22 kommenttia

Kategoria(t): Kristaa

Pyjamapäiviä, kiitos!

Kirjoittaja: Heidi Tujunen

Äiti tulee kotiin sairaalasta pienen vastasyntyneen kanssa. Muutama vierailija on käynyt sairaalassa, ja suurin osa sukulaisista ja ystävistä ymmärtävät, että nyt on aika antaa hetkinen perheelle tutustua uuteen perheenjäseneen. Äiti voi olla pyjamassaan aamusta iltaan, imettää pientä vauvaansa, ja he saavat tutustua toisiinsa puolin ja toisin pikku hiljaa. Toki yhtenä päivänä äiti riisuu pyjamansa ja etsii jotain vaatetta päälleen, jotta voi keittää kahvit isovanhemmille, jotka tulevat vauvaa nuuskuttelemaan. Näin sen pitäisi mennä. Entä sitten, kun niitä pyjamapäiviä ei saakaan viettää? Kun on aamulla yritettävä suoriutua imetyksestä mahdollisimman pikaisesti, vaikka niin äiti kuin vauva ovat vielä opettelemassa yhteistä säveltä. Tälle rauhalliselle opettelulle ei kuitenkaan ole sijaa, sillä on yritettävä löytää kaapista jotain päälle pantavaa, joka ei putoaisi päältä, kun suuri kaksosmaha on lähtenyt, mutta joka kuitenkin mahtuisi päälle, kun maha on vielä pullea kuin läsähtänyt kakkutaikina. On pakattava vauva ja tarvikkeet autoon, jätettävä isosisarukset jonkun tuiki tuntemattoman hoitajan hoteisiin ja ajettava pikaisesti sairaalalle toisen vauvan luo. Vaikka mieli tekisi vain painua peiton alle nukkumaan hetkeksi yön valvomisten jälkeen. Sairaalalla on joukko hoitajia vastassa kertomassa uusimmat kuulumiset pienen vauvan voinnista. Yritän keskittyä. Tukka pystyssä mietin siinä, muistinkohan pestä aamulla hampaani. Riisun toisen vauvani ja laitan hänet sairaalan koppasänkyyn nukkumaan. Hiljaa itsekseni mietin, missähän vaiheessa vauvani herää syömään. Ei ole kuitenkaan aikaa miettiä tällaisia, ei aikaa seurata vauvani tuhinaa sängyssä. On oltava valpas ja kuunneltava, miten huonosti toinen vauvani voi, miten vointi on huonontunut eilisestä, miten raskaasti hän hengittää. On suunnattava kaikki tarmo ja keskittyminen sairaampaan vauvaani, sillä hänellä on hätä. Päivä on pitkä. Pieni vauvani ei osaa kunnolla vielä imeä, eikä jaksaisi edes pysyä hereillä imetyksen ajan. Stressi kasvaa. Yritän kuumeisesti imettää vauvaani, huonossa asennossa sairaalan nojatuolissa. Toivon yli kaiken, että kukaan hoitajista ei tulisi juuri nyt huoneeseen. Ei näkemään omin silmin, miten en osaa tätä toistakaan vauvaa hoitaa! Sairaamman vauvani saturaatiomittari alkaa hälyttää, enkä voi tehdä muuta kuin painaa hälytysnappia ja hälyttää hoitajan paikalle. Samassa rinnallani oleva vauva alkaa itkeä kauheaa huutoa ja lopettaa syömisen. Voi olisinpa kotona juuri nyt! Olo on niin kauhean avuton ja haavoittuva. En minä haluaisi olla täällä suurennuslasin alla juuri nyt. Haluaisin olla omassa kodissa, omalla sängylläni pyjamassani, harjoittelemassa ihan rauhassa vauvani kanssa yhteiseloa. Molempien vauvojeni, jos oikein kovin saisin toivoa. Pyjamapäivä. Tuohon sanaan kuuluu kaikki se, mitä kaipasin neljäntoista kuukauden ajan ja mitä kaipaan edelleenkin. Pyjamapäivään ei kuulu asiallisia vaatteita, ei meikkiä, ei hiusharjaa. Pyjamapäivään ei kuulu lähtöä sairaalalle, ei terapiaan, ei neuvotteluun, ei neuvolaan, ei lääkäriin, eikä varsinkaan monen sadan kilometrin matkaa toiseen sairaalaan. Pyjamapäivinä et saa yhtään virallista puhelinsoittoa, eikä postilaatikossa odota ainuttakaan virallista kirjettä. Pyjamapäivä, olet tervetullut meille!

1 kommentti

Kategoria(t): Heidi