Missä muruseni on?

Kirjoittaja: Kristaa Jokela

”Miesten Vuoro”- elokuva mielessäni, miettiessäni ja saunoessani yksinäni tuli hetki, et nyt on juuri se aika tälle kirjoitukselle.

Voi luoja, et rakastan syksyä ihan tosissani. Siihen liittyy paljon ihania muistoja ja kokemuksia, mutta myös tuskaa ja suunnatonta surua. On aika veivata historian ”kampea” melko tarkalleen seitsemän vuotta taaksepäin, ja palata niihin tunnelmiin.

Odotimme silloin esikoislastamme. Raskaus oli mennyt odotuksen mukaan, ilman mitään ongelmia. Sitten jostain kumman syystä rouva fortuna puuttui peliin. Minut herätettiin yöllä tasan neljältä ja kerrottiin, että nyt ovat kivut sitä luokkaa ja supistukset tiheitä, että on pakko käydä sairaalassa. Eihän sitä ensisynnyttäjänä tiedä, mitkä kivut kuuluvat tai eivät kuulu raskauteen. Niinpä painelimme puuhalaukkaa synnytyspolille, läpi punaisten liikennevalojen, koska oli hyvin hiljaista. Jotenkin liian hiljaista, ajattelin. Perille päästyämme äiti otettiin vastaan samantien, ja eipä mennyt kuin pienen pieni hetki kun kuulin itse äidiltä, et minusta tulee isä samantien, eikä mitään voida tehdä synnytyksen estämiseksi. Äiti sanoi sen tyynen rauhallisesti, ilmeisesti pienessä shokkitilassa. Nopeasti ajattelinkin, että olipa surkea läppä. Tulkittuani hänen ilmettään huomasin, että vitsit olivat hyvin kaukana suhteessa tilanteeseen. Ei jumalauta, ei nyt! Senhän pitäisi syntyä vasta maaliskuussa.

Äiti vietiin samantien synnytyssaliin, kunhan saatiin lääkäriarsenaali koolle. Minulle lyötiin valitettavasti keskoskansio kouraan, et tutustu tuohon. Kansion kuvat alkoivat raskausviikoista 25 etiäppäin. Mitä, meillähän raskausviikkoja on vasta 23+4. Vittuileeko noi ihmiset minulle ja meille suoraan päin naamaa, ja tarkoittaako tämä nyt sitä, että lapsemme kuolee satavarmasti? Tarkoitusperä oli varmasti hyvä, et saisin jonkin käsityksen, mitä tulevalta odottaa. Tuolloin se kolahti päinvastoin.

Matkalla synnytyssaliin kävin ajatuksissani läpi asioita, miltä lapsi mahtaa näyttää näillä viikoilla, onko se edes ihmisen näköinen, onko sillä kädet ja jalat ? Päästyäni saliin oli siellä valkotakkeja ja monenlaisia härveleitä pilvin pimein. Kaikki ainakin tehtäisiin lapsen parhaaksi. Riittääkö se? En tiennyt. Asetuin nurkkaan seisomaan ja jännittämään. Muistaakseni pari hoitajaa kävi vierelleni. Varmasti tukeakseen minua, jos vaikka alkaisi huipsuttamaan tilanteen karuus ja lapsen näkeminen.

Tilanne olikin nopeasti ohi, ja näin kuin näinkin vilauksen pojastani, joka vietiin vauhdilla vastasyntyneiden teho-osastolle. Pienen pieni poika, ja todellakin ihmisen näköinen. Ja mikä parasta, hän päästi jonkun hennon piskuisen äänen! Jippii, poika elää! Olin jumalattoman iloinen ja onnellinen, vaikka tajusin et välttämättä tässä ei käy hyvin.

Pieni poikani oli 28 cm pitkä ja painoi 620 grammaa. Ei siis mikään jättiläinen, mut suloinen kuin mikä! Syntymäpäivä meni mukavasti, ja poikakin oli olosuhteisiin nähden varsin hyvävointisen oloinen, lukuisista apulaitteista huolimatta. Tulipa siinä poika kuvattuakin sairaalan kertakäyttökameralla(ainoa kuva hänestä ikinä). Elättelin jo pientä toivoa, että josko tämä kuitenkin päättyisi hyvin, mahdollisista tulevaisuuden ongelmista huolimatta. Onneksi eräs lääkäri kuitenkin kertoi meille, että syntymän jälkeinen päivä on tavallaan lapsella sellainen ”honey moon”, ja sen jälkeiset päivät näyttävät ne todelliset kyvyt elää. Honeymoon-päivä menikin hienosti. Olihan tuo päivä myös lapsen oikeuksien päivä. Eihän silloin voi tapahtua mitään pahaa, eihän?

Oli toisen ja kolmannen päivän vastainen yö ja puhelin soi himassa. Tulkaa heti paikalle! Nyt on hätäkasteen paikka. Pojan kunto oli totaalisesti romahtanut ja keuhkot olivat pettäneet. Poika sai hätäkasteessa nimekseen Simeon Anders. Kaunis nimi, vaikkei se ollutkaan se mitä pojalle alunperin piti antaa. Tilaisuus oli kaunis ja toi hetkeksi hyvän olon. Ehdittiin kastamaan Simeon ennenkuin pahin koittaisi. Niinhän se koittikin, muistaakseni hyvin pian.

Hetken annoin Simeonin puristaa kättäni, ja sitä pienen pojan lujaa puristusta en ikuna unohda. Siinä oli jotakin maagista. Ihan kuin Simeonista olisi virrannut minuun jotakin lisävoimaa ja elämän eliksiiriä. Vaikea selittää, mut jotain siinä tapahtui.

Tuli hetki, jolloin oli aika sammuttaa laitteet, ja Simeoni syliimme. Jahas, täytyypi pyyhkiä silmiä välillä, ei tämä nyt helppoa ollutkaan. Eikä tarvitsekaan olla. Pieni poikamme kylmeni käsivarsilleni. Liian liian nopeasti, liian liian aikaisin. Lyhyestä elämästään huolimatta, Simeon on tehnyt hienoa työtä pikkusiskojensa suojelusenkelinä. Varsinkin Salvian kohdalla, näin ajattelen. Uskon, että Simeoni piti huolen siitä, et Salvia nousi kuoleman porteilta takaisin elämään, vuotta myöhemmin. Salvian menettämistä me vanhemmat emme olisi varmaankaan enää kestetty.

Paljon on minusta poissa. Koen kuitenkin kasvaneeni myös ihmisenä erittäin paljon. Siitä iso käsi ”pikku jätkälleni”, joka jatkaa siskojensa suojelua edelleen, jookos joo.

Viesti isälleni aamulla, jolloin Simeoni menehtyi: Nyt alkaa surutyö..poika lähti yöllä enkelten joukkoon..ei jaksanut ei..oltiin paikalla…aika kauheeta.

”Niin nopeaa, niin tavoittamatonta on elämä kuin veden pyörteet,
tuulen liike hiljaisissa puissa
Niin nopeaa, niin selittämätöntä on kuolema”.

Kiitos teille, kun saan jakaa tämän kanssanne, helpotti.

Koo

22 kommenttia

Kategoria(t): Kristaa

22 responses to “Missä muruseni on?

  1. Anu

    Suuri ja Sydämellinen kiitos Simeonin liian lyhyen elämäntarinan jakamisesta kanssamme. Lämpimin halauksin.

  2. Heidi

    Kiitos kun saimme lukea pienestä pojastanne jonka enkelit nostivat syliinsä aivan liian pian ♥

  3. kati vaari

    Kyynelsilmin sain luettua kertomuksesi läpi. Kiitos Kristaa että jaksoit jakaa nämä asiat kanssamme. Ja voimia kovasti näihin päiviin.

  4. riina autio

    kiitos kristaa❤ kyynelsilmin luin tarinasi loppuun… voimia!

  5. Kiitos Kristaa mielettömän upeasta kirjoituksesta, ja että jaoit asian kanssamme, vaikka helppoa se ei taatusti ole. Huomenna näemme jolloin saan annettua sinulle ihan oikean voimahalauksen, siihen asti saat pärjätä tällä virtuaalisella voimahalauksella,

    Janet

  6. Satu

    Kiitos Kristaa. Lämmin voimahalaus sulle !

  7. Heidi

    Kiitos Kristaa, että jaoit tämän meidän kanssa. Todella kaunis kirjoitus<3 Siellä Simeon on, suojelusenkelinä<3

  8. Terhi

    Kaunis kirjoitus, sitä lukiessani kävin myös hetkessä, jolloin oma poikani (syyskyy / 2009) pitkän taistelun jälkeen jätti jäähyväiset rakkailleen, kotonaan, kainalooni. Aleksi oli 7-vuotias tuolloin. Ehkä kirjoitan myös joskus tänne tarinani, kirjoittaminen on niin terapeuttista. Voimia sinne jokaiseen päivään!

    • Kun Terhi tulee hetki niin kirjoita olisi ihanaa lukea sinun Aleksisi tarina. Joskus keskustelupalstalla mietin miten ihanan kauniisti sinä kirjoitat Aleksista. Meillä on toivon mukaan tulossa kirjallisuusterapiaohjaajan vetämänä terapeuttisen kirjoittamisen viikonloppu…mikäli saamme jatkorahoitusta.

      Janet

  9. Kaisa

    Kyyneleet silmiin kihoten luin kaunista kirjoitustasi. Kiitos rohkeudestasi kertoa surusta, kaikkea hyvää!

  10. Tarja

    Ihana, koskettava kirjoitus. Lämmin kosketus sinulle matkan päästä toiselta lapsensa enkeliksi luovuttaneelta.

  11. Valpuri

    Otan osaa, että olet joutunut luopumaan rakkaasta pojastasi aivan liian aikaisin. Voimahalaus Kristaa sinulle tuoreelta taivaanpojan vanhemmalta!

  12. Pilvi

    Olen liikutuksesta lähes sanaton. Kittos, että sain tarinasi myötä hetken istua siinä teidän vieressä ja muistaa miten hauras ja vahva elämä on.

  13. Kyyneleet tuli täälläkin… Kerroit hyvin tunteista ja ajatuksista. Meidän neiti syntyi rv 25, painaen yhtä paljon kuin Simeon. Kiitos, että jaoit tämän kirjoituksen ja ajatuksen. Lämmin halaus sinne teille❤ Toivotaan, että Simeon on suojelusenkelinä siskoilleen vielä pitkään.

  14. Taru

    Aivan ihanasti kirjoitat pienestä pojastasi ja surustasi. Hän on ihan lähellä, aivan varmasti.

    Taru, Valon ja Toivoenkelin äiti

  15. Heidi

    Koskettava tarina pienen poikanne elämästä. Omasta puolestani täytyy sanoa, että meillä poikamme kuolema viime syksynä ei pelastanut tänä syksynä keskosena syntynyttä poikaamme. Onneksi saimme hänen kanssaan viisi viikkoa ja yhden päivän. Niin tuttua oli lukea, kuinka Simeon nostettiin syliinne ja koneet sammutettiin. Minä ehdin pitää poikaamme sylissä 6 h ennen kuin hänet irrotettiin hengityskoneesta.

    Että kai sitä ihminen kestää sellaistakin mistä ei luule ikinä selviävänsä.

  16. Niina

    Niin kaunis ja koskettava tarina. Paljon isän rakkautta pelissä ja sitä surua ja hätää ja ikävän tunnetta. Tosi rohkee mies kun kerrot näin suoraan sydämestäsi. Melkein veri maistuu suussa kun puren huuleeni ja luen. Kyynel on niin iso ettei tulvahda ulos silmänurkastani. Olipas sulla saunareissu!

  17. Johanna

    Kiitos Kristaa! Iso Hali, on taas ollut Lasten oikeudenpäivä…

  18. Reetta

    Kiitos kun jaoit tarinanne. Siunausta koko perheellenne!

  19. marika virtanen

    Kyynelsilmin minäkin tätä luin, Kiitos että jaoit tarinasi meidän kanssamme… Voimia Sinulle ja perheellesi❤

  20. päivi

    kiitos – paljon samankaltaisuuttaa omaan tarinaamme. Kaksoset syntyivät 20.11. joista toinen kuoli vajaan kahden vuorokauden ikäisenä. Toinen sitten taistellut elämästään kohta 15 vuotta. Suurin suru ja suurin kiitollisuus ovat sanattomia. Samoin suurin rakkaus.❤

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s