Kuukausittainen arkisto:syyskuu 2011

Äidin ajatuksia

Kirjoittaja Katja Saraketo

Joulukuussa 2008:

Istun olohuoneessa ja katson lastenklinikoiden joulukonserttia. Juuri haastateltiin tyttöä jolla on sama sairaus kuin omalla 4-vuotiaallani. Kuuntelen tämän esikoiseni kikatusta kauempaa…iltasatu isän kanssa on juuri meneillään ja ilmeisesti aika hauska tarina. Käännän katseen lattialle…siinä käsiään ihmettelee 4-kuukauden ikäinen tyttäreni. Tunnen suunnatonta iloa ja rakkautta tyttäriäni kohtaan ja mietin aikaa taaksepäin…tasan kaksi vuotta sitten kirjoitin myös ajatuksiani ylös samaa konserttia katsellessani. Tuolloin elämäntilanteemme oli erilainen; onnellinen mutta paljon epävarmempi…

Joulukuussa 2006:
Istun sohvalla, katson Lastenklinikoiden joulukonserttia…mietin aikaa ennen Miljaa…kuinka silloinkin katsoin vastaavia konsertteja ilman että ne koskettivat minua muuten kuin säälinä niitä vanhempia kohtaan jotka sairaan lapsen taakkaa kantoivat…ja suruna niiden lasten puolesta jotka sairastivat. Nyt katson noita kohtaloita silmät kyynelissä, kytkinhän juuri oman kaksivuotiaani dialyysikoneeseen taas yhdeksi yöksi…itken lähinnä sitä miten onnellinen olen pienestä reippaasta, uskomattoman sitkeästä ja tunteikkaasta tytöstämme joka kaikista vaikeuksistaan huolimatta katsoo valoisasti tulevaan ja antaa myös meille vanhemmille voimaa ja uskoa tulevaan. Enää en sääli sairaiden lasten vanhempia, tiedän enemmän…tiedän että sairaan lapsen kanssa elämä on raskasta mutta tulvillaan sellaista rakkautta ja tunnetta jota tietenkin on terveenkin lapsen perheessä mutta jota ei ehkä niin paljon silloin tule mietittyä ja vaalittua…enää en pidä mitään itsestäänselvyytenä.

Laskeskelin juuri mielessäni että Milja on nyt kytketty noin kymmenen kuukauden ajan yödialyysiin ja munuaisten poistosta on puolisen vuotta…joten päivädialyysin olen tehnyt nyt päivittäin puolen vuoden ajan. Elinsiirtolistalla munuaisen- ja maksansiirtoon Milja on ollut noin neljä kuukautta ja siirtoihin lähtöjä meillä on takana kolme, aina ne ovat kaatuneet tulevan maksan viallisuuteen.

Välillä jaksaa välillä ei…pääasiassa kuitenkin jaksan. Kotitöiden tekeminen tuottaa vaikeuksia, onneksi on Mummi eli äitini joka auttaa…auttaa myös sillä että hoitaa Miljaa melkeinpä milloin vain hetken tai kaksikin että saan hengähtää. Luojalle kiitos kaikista läheisistämme jotka tukevat kovasti ja ovat myös hengessä mukana taistelussamme! Olen monessa mukana, mm. kuorossa jossa olen myös hallituksen jäsenenä ja sihteerinä. Nämä omat puuhat ovat myös korvaamaton henkireikä. Yhteistä aikaa mieheni kanssa kaipaan…mutta sitä otamme sitten kun siihen on mahdollisuus. Toivon ja luotan että suhteemme kestää tämän kaiken, tästä kaikesta huolimatta ja juuri tämän kaiken vuoksi, uskon meihin.

En salaa tilannettamme keltään, päinvastoin puhun tilanteestamme avoimesti ja varmaan joidenkin mielestä liikaakin. Puhuminen kuitenkin auttaa vaikka aina ei jaksa selittää, selittää varsinkaan sitä mitä elämämme oikeasti on; mitä kaikkea Miljan hoito sisäänsä kätkee ja miten paljon kaikkea -jokaista päivää pitää suunnitella ja  miettiä. Pääasiassa kerron ihmisille hyvistä puolista, hoidoista kylläkin mutta ennen kaikkea siitä ilosta mitä pieni ihminen aina vanhempiensa elämään tuoJ. Ja siitä että meillä on kuitenkin toivoa; sitä ei kaikilla sairaiden lasten vanhemmilla valitettavasti ole.

Tuleva iso leikkaus jännittää…kuinkas muutenkaan…mutta sitä murehdimme vasta kun se on ajankohtainen. Luotto kirurgeihin on kuitenkin suuri, uskomme kaiken menevän nappiin! Jos muuta uskoisi ei tätä kaikkea jaksaisi.

Haaveissa normaali elämä, yöt jolloin saisimme tyttösemme keskeen, yhdessä tehdyt reissut koko perheenä ja päivät joita ei niin tarkkaan tarvitsisi suunnitella etukäteen.

Palaan ajatuksissani tähän päivään. Nuorimmaiseni jokeltelee kovaan ääneen, nauttii kanssani hyvästä joulumusiikista. Saamme siis kokea myös terveen lapsen arkea…en kuitenkaan osaa enkä halua verrata sitä arkeen sairaan lapsen kanssa, sillä juuri se aika kasvatti minut ja mieheni olemaan parempia ihmisiä, parempia vanhempia molemmille prinsessoillemme. Uusi raskaus ei ollut meille itsestäänselvyys, pelko perinnöllisen sairauden uusimisesta jännitti. Otimme kuitenkin ”riskin” ja raskausviikolla 17 saimme helpottavan tiedon; tuleva toinen tyttäremme olisi terve tämän sairauden osalta. Helpotus oli valtava ennenkaikkea Miljan takia, olihan hänen elämänsä juuri normalisoitunut ja sairaalassaolot vähentyneet. Vasta kuitenkin nyt kun pienempi on meillä muutaman kuukauden asustellut alan luottaa siihen, että hän oikeasti on terve, sillä vaikka kuulemma suurin osa maailmaan syntyvistä lapsista syntyy terveinä niin näin sairaan lapsen maailmasta katsottuna sitä ei uskoisi. Kuitenkin sanonta ”sukupuolella ei ole väliä kunhan lapsi on terve” kääntyy mielessäni sanonnaksi ”sukupuolella ei ole väliä kunhan lapsi syntyy elossa”. Koska elämähän se pääasia on!

Mietin sitä miten arkemme sitten loppujen lopuksi muuttui Miljan elinsiirtojen jälkeen. (Milja sai uuden munuaisen ja maksan tammikuussa 2007, noin kuukausi sen jälkeen kun olin edellisen kerran ajatuksiani konsertin yhteydessä kirjoitellut.) Helpottui se varmaankin…mutta osaanko arvostaa sitä tarpeeksi. Yritän ainakin. Välillä meinaan unohtua murehtimaan tulevaa; miten Miljan lääkkeet vaikuttavat hänen elämäänsä, toimiiko kaikki niinkuin pitää; siirrot kyllä onnistuivat varsinkin maksan kohdalla mutta munuaispuolella oli vuoden verran ongelmia ja isoja korjausleikkauksia…toistuvatko nämä vai saammeko elää rauhassa? Sitten taas havahdun ja lopetan turhan murehtemisen; yritän elää niin kuin päätimme; tässä ja nyt. Nauttia näistä päivistä jolloin kaikki on hyvin, nuorempi kasvaa ja kehittyy vauhdilla ja Milja nauttii elostaan; ja kasvaa myös…hitaasti mutta varmasti. Ja jos jotain; mitä tahansa; tulee eteemme niin me selviämme! Perheenä. Yhdessä.

Konsertti loppuu, nappaan Elman kainaloon ja menen itsekin nukkumaan. Makuuhuoneessamme Milja jo tuhisee unessaan.”

1 kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Leijonaemous ja kansalaisaktivismi

Kirjoittaja Virve Takala

Olen aina ajatellut, että kansalaisaktivismi on hyödytöntä. Naisasialiikkeet yms. mielestäni merkittävät kansalaisaktivismin muodot tapahtuivat niin eri aikana, enkä koe sen olevaan enää nykypäivänä mahdollista. Mielestäni yhteiskunnan päätöksenteko on niin byrokraattista, että kansalaisaktivismi on vain myrsky vesilasissa. Mitä yksi pieni ihminen voi tehdä muuttaakseen maailmaa, tai edes Suomea, paremmaksi? Mielsin aktivismin lähinnä mielenosoituksiksi tai ns. kettutytöiksi, viherpiipertäjiksi, tai isoiksi laajoiksi järjestöiksi, kuten Green Peaceksi, jota yrittävät paljon, mutta saavat aikaan niin vähän konkreettista. Jotain konkreettista, mikä tuntuisi minussa asti. Leijonaemojen kautta olen joutunut muuttamaan ajattelukantaani.

 Leijonaemous on minulle paitsi oman lasteni etujen ajamista, myös selkäni takana seisova tukijoukko. Oloni on vahvempi, kun tiedän, että takanani seisoo lauma toisia, samoin ajattelevia emoja ja isiä, jotka kuiskivat neuvoja pyydettäessä ja suojaavat selustaani tarvittaessa. Kun minusta tuntuu, että jalkani ovat pettämässä, he kannustavat ja rohkaisevat jatkamaan. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, niin toisen perheen ongelmat auttavat minua jaksamaan. ”Jos hän jaksaa, niin minunkin on jaksettava. Meillä on sentään vielä helppoa heihin verrattuna.” Oma pieni salainen ajatukseni, tavallaan häpeä siitä, että minä sorrun helpommin kuin toinen, auttaa laittamaan jalkaa toisen eteen.

 Olen viime viikkoina havahtunut siihen, että leijonaemous on myös kansalaisaktivismia. Olen lukenut useita lehtiartikkeleita, joilla leijonaemo on pyrkinyt saamaan päättäjiä havahtumaan epäkohtiin. Oli sitten kyse yhden lapsen luokkaretkestä tai kaikkia koskettavasta omaishoidontuesta. Olen lukenut artikkelin Helsingin Sanomista uuden Lastenklinikan rakentamisen harkinnasta leijonaemojen kerättyä asiasta adressi.http://omakaupunki.hs.fi/paakaupunkiseutu/uutiset/hus_selvittaa_kokonaan_uuden_lastensairaalan_rakentamista/  Vaikka leijonaemot eivät saisikaan 150 miljoonan arvoista uutta rakennusta pystyyn, niin on mukava ajatella, että olen osa vipua, joka on saanut rattaat pyörimään. Ja jos rattaat pysähtyvät, meillä on voima pyöräyttää niitä uudelleen. Ja uudelleen. Niin kauan kuin on tarpeen.

Minä, joka tuhahtelin kansalaisaktivismille, joudun toteamaan olevani yhtäkkiä keskellä aktivistijoukkoa ja olen itse osallistunut toimintaan huomaamattani. Minusta on tullut aktivisti.

Leijonaemot 
 

Ei tarvitse aina toista poskea kääntää

tai asioista yksin murehtia ja vääntää

Ota yhteys leijonaemoon

niin tiedät mitä on kuulua joukkoon

josta ei sinua pois potkita

vaan ” tule tänne tahdomme halata” 

On leijonaemous kantava kämmen

paikka jossa kohtaat suuren sydämen

Ei sua sieltä pois käännytetä

tai vastakarvaan silitetä

Leijonaemot aina yhteen palaa

ja toisiinsa voimaa valaa

Ei meitä kaada pieni myrsky

ei sairaus, huoli eikä elämän tyrsky 

On yksi

vain yksi

ihminen pieni

mutta onneksi Leijonaemojen luokse johti tieni

On laumassa voimaa

myös minulle jakaa 

Ja lauman keskellä on pieni pentu

viaton, suloinen olento

jota on syytä suojella

varjella ja halata huolella 

2 kommenttia

Kategoria(t): Virve

Lupaus

kirjoittaja Virve Takala

Lainasin sinut sairaalalle hetkeksi
ja tuo hetki venyi melkein vuodeksi
Mitä kaikkea me menetimmekään

En ollut paikalla kun aloit itkemään
En tarjonnut sinulle lohduttavaa syliä
En nähnyt ensimmäistä hymyä
En tuudittanut sinua uneen
En aina uskonut edes huomiseen

Laitoin elämäni täysin jäihin
vain odotin että sinut kotiin saisin
Olin vain tyhjä kuori
Minusta valui suru, tuska ja huoli

Miten ihmeessä siinä voi elää
kun jokainen päivä maton altani vetää
Silti annoin rakkauden siemenen itää
odottaen päivää jolloin usko tulevaan pitää
Vaadin ja hoidan sitä huolella
ja aion sinua kaikelta suojella

2 kommenttia

Kategoria(t): Virve