Pienten enkeliystäviemme Annin ja Juhon Muistolle

Kirjoittaja Noora Rosberg

Tämä kevät on ollut surullinen. Kaksi pientä ystäväämme saivat siivet selkäänsä pitkän ja urhean taistelun jälkeen Helsingissä. Oma tyttäreni on myös viettänyt elämänsä ensimmäiset ja vaikeimmat päivät HUS:n lastenklinikalla. Tuon sairaalan lääkärit ja hoitajat ovat pelastaneet lapseni todella vaikeista tilanteista ja olen suuresti kiitollinen tuolle sairaalalle. Tänä keväänä Anni ja Juho menehtyivät saman viikon aikana. Juho oli hoidossa vastasyntyneiden teho-osastolla K7, jossa hoidetaan keskosena syntyneitä lapsia sekä täysikäisiä vauvoja jotka tarvitsevat tehostettua hoitoa elämänsä alkumetreillä. Anni oli 3-vuotias ja hoidossa isompien lasten teho-osastolla K9. Tuolla samaisella osastolla myös minun tyttäreni on viettänyt elämänsä kriittisimmät vuorokaudet ja viikot. Annin ja Juhon menehtyminen sai minut tuntemaan itseni hyvin surulliseksi ja minun on kerrottava tämä tarina. Tuntuu, että minun on kirjoitettava tämä kirje Annin ja Juhon muistolle.

K7 ja K9 ovat samantyyppiset teho-osastot. Molemmissa hoidetaan vaikeissa tilanteissa olevia lapsia, lapset ovat usein hengityskoneessa ja myös operaatioita suoritetaan osastojen yhteydessä. Surullinen mieleni johtuu niistä eroista, kuinka perheet otetaan huomioon näillä osastoilla. K7:lla perheet voivat viettää mahdollisimman paljon aikaa lastensa luona, käytännössä aina. Toimenpiteitä tehdään pitkin päivää ja silloin vanhemmat eivät voi olla paikalla. Lapsen hoito on perhelähtöistä ja vanhemmat ovat todella tyytyväisiä osaston toimintaan. Juho ehti asua tällä osastolla 4.5 kuukautta. Viimeisinä päivinä vanhemmille tuotiin sänky Juhon sängyn viereen ja vanhempia kehoitettiin myöskin yöpymään osastolla, että saisivat viettää viimeiset hetket lapsensa luona. Kun lähdön hetki sitten tuli, niin vanhemmat saivat Juhon syliinsä. Myös hoitaja itki heidän kanssaan. Vanhemmille ei jäänyt kysymyksiä, vaan kaikki tapahtui niin kauniisti kun voi tapahtua. Suru lapsen menettämisestä on niin musertava, että osaston suhtautuminen asiaan voi osaltaan auttaa vanhempia selviämään tulevista päivistä ilman Juhoa.

K9:n osastolla vanhemmillekin on tarkat vierailuajat. Ne ovat klo 8-9, 13.30-15 (paitsi perjantaisin 13.30.14.30), 16-19 sekä 20.30-22. Muina aikoina osastolla on lääkärinkiertoja ja potilaille tehdään toimenpiteitä. Samassa huoneessa voidaan hoitaa kuutta lasta samanaikaisesti. Jos jollain saman huoneen lapsella on jokin operaatio käynnissä tai uutta potilasta tuodaan huoneeseen vierailuajalla, niin huoneeseen ei voida päästää ketään vanhemmista. Usein vanhemmat joutuvat odottamaan vanhempainhuoneessa kymmeniä minuutteja päästäkseen vierailuajalla lapsensa luo. Joskus vierailuaika ei riitäkään ja vanhemman on tyydyttävä vanhempainhuoneessa istumiseen. Elämä jaksottuu vierailuaikoihin ja niiden ulkopuoliseen odotukseen lapsensa näkemisestä. Minun tyttäreni on osastolla hoidossa ollessaan ollut vauva, mutta samalla lailla isommat lapset ovat tehohoidossa suurimman osan vuorokaudesta ilman vanhempiaan. Teho-osaston käytäntöihin liittyy myös se, että osastolta ei ilmoiteta vanhemmille lapsen tilanteesta, ellei kyseessä ole elvytystilanne. Osastolle saa aina soittaa, mutta osastolta ei soiteta vanhemmille ennen kuin lapsen viimeisinä hetkinä.

Viimeisenä päivänään Anni oli hoidossa tuolla K9 osastolla. Annille tehtiin vappuaattona sydämen katetrointi ja pari muuta operaatiota. Ensimmäisellä vierailulla Anni voi hyvin ja hymyili vanhemmilleen. Seuraavalla vierailuajalla tilanne oli huonontunut ja Anni oli itkuinen. Kolmannella vierailuajalla Annin vointi oli taas mennyt alaspäin ja hän itki. ”Tahtoo äidin luo. Tahtoo isin luo. Tahtoo sylliin.” Vanhemmat joutuivat kumminkin lähtemään yöksi pois ja vannottivat lähtiessään, että muutoksista tulee ilmoittaa mihin aikaan yöstä tahansa. Yöllä ei tuota pelottavaa soittoa vanhempien iloksi kuitenkaan kuulunut. Kun äiti soitti kysyäkseen Annin vointia, niin puhelu ohjattiin lääkärille. Lääkäri totesi tilanteen olevan vakava ja luultavimmin vanhemmat eivät pääsisi katsomaan aamun vierailuajalla Annia. Kun vanhemmat pääsivät perille, niin hoitaja tuli kertomaan, että Annin tilanne on todella vakava, häntä ollaan laittamassa takaisin anestesiaan ja hengityskoneeseen. Viidentoista minuutin kuluttua kerrottiin, että elvytys on aloitettu ja noin 40 minuutin kuluttua, että elvytys on lopetettu. Tämä särkee sydämeni. Hyvin harva aikuinenkaan joutuu kuolemaan yksin. 3-vuotiaan pitäisi saada olla vanhempiensa lähellä aina ja varsinkin silloin kun taistelee elämästään. En tarkoita tässä elvytystilanteita tai operaatioita, mutta mitä tahansa vuorokauden aikaa silloin kun lapsi tarvitsee vanhempaansa. Anni on viimeisen yön ikävöinyt vanhempiaan, pelännyt ja itkien kysellyt missä vanhemmat ovat. Annin lisäksi tilanne on ollut äärimmäisen vaikea vanhemmille. Vanhemmat ovat menettäneet lapsensa, mutta pahimpana heitä piinaavana asiana he kokevat sen, että heidän lapsensa on viettänyt viimeiset tunnit peläten. Vanhemmat ovat olleet nukkumassa tietämättä että heidän lapsensa taistelee samaan aikaan osastolla hengestään. Tämä ajatus ei jätä vanhempia rauhaan. Vanhemman oikeus on saada hyvästellä lapsensa ja olla läsnä viimeisinä tunteina. Myös lapsella pitäisi olla oikeus saada vanhemmat lähelleen viimeisiksi hetkiksi. K9:llä hoidossa olevat lapset ovat aina vaikeasti sairaita ja kuoleman läheisyys on läsnä. Tämän vuoksi toivoisin että käytäntöjä muutettaisiin perheystävällisempään suuntaan. Jos kyse on tilasta, niin harras toiveeni on, että uuteen Lastensairaalaan rakennettaisiin sellainen teho-osasto joka sallii vanhempien läsnäolon lapsensa hoidon aikana. Jos se vaatii yksityishuoneiden rakentamista yksityisyyden turvaamiseksi, niin silloin ne ovat välttämättömyys. Usein vakavasti sairaan lapsen sairaalaelo kestää viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia. Tämä on vanhemmille ja lapsille hyvin kuormittavaa. Se mitä toivon on se, että perheet saisivat ainakin viettää nämä rankimmat ajat yhdessä, toinen toistansa tukien.

Juuri tuon osaston henkilökunnalle omistan sanoinkuvaamattoman kiitollisuuden. Teen 10 litran kattilalla syksyisin omenahilloa ja vien sitä rakkaimmille lääkäreille. Mitkään sanat eivät riitä kiittämään, että he ovat pelastaneet lapseni elämälle useaan otteeseen. Sen takia on niin vaikea tuoda tämä asia esille. Mutta Annin ja Juhon kuoleman jälkeen en voi enää olla hiljaa. Hartain toiveeni on, että jos lapsen elämän täytyy päättyä, niin vanhemmat saisivat olla läsnä. Rukoilen, että sairaalan johto ottaa tämän asian käsittelyynsä ja miettii tätä asiaa vakavasti. Käytäntö on ollut K9:llä todella pitkään ja juurtuneita toimintatapoja on usein vaikea muuttaa. Jos perhekeskeisyys on mahdollista osastolla K7, niin olisiko käytäntöjä mahdollista siirtää myös osastolle K9? Helsingissä ollessaan vanhemmilla ei ole mahdollisuuksia taistella näitä käytäntöjä vastaan, vaan sääntöihin on alistuttava. Käytäntö lisää ahdistusta ja pelkoja vanhemmissa. Toivon rohkeutta sellaisille työntekijöille jotka ajavat muutosta tilanteeseen. Olen varma, että heitä tuossa sairaalassa on.

Nämä lapset ja perheet eivät ole tapauksia. He ovat vaikeisiin tilanteisiin joutuneita ihmisiä, joita voitaisiin pienillä ja helpoilla keinoilla auttaa selviämään elämän karikoista mahdollisimman pienillä haavoilla. Sairaan lapsen hoidossa tulisi ottaa huomioon myös perheiden psyykkinen selviytyminen sairaalajaksojen jälkeen.

Advertisements

313 kommenttia

Kategoria(t): Leijonaemo

313 responses to “Pienten enkeliystäviemme Annin ja Juhon Muistolle

  1. Valpuri

    Minunkin sydämeeni särkee viiltävästi, kun luin Annin viimeisistä hetkistä yksin. Heräsi kysymys, että kuinka paljon lapsen yksinäisyys, hätä, pelko ja ikävä voivat vielä huonontaa fyysistä tilaa? Voiko psyykkinen kärsimys tuollaisessa tilanteessa, jossa henki on muutenkin veitsen terällä, olla se ratkaiseva tekijä, joka huonontaa tilanteen ratkaisevasti niin, että lapsi kuolee? Hän ei jaksa taistella yksin. Onhan pikkukeskosistakin jo vuosia sitten tehty tutkimus, että vanhempien fyysinen läheisyys parantaa ennustetta selvitä hengissä ja siksi kenguruhoito on nykyään käytäntönä keskoloissa. Siksi onkin ihan uskomatonta, että nykypäivänä voi olla vielä tällaista vanhempien ja lasten toisistaan eristämistä vakavan sairauden aikana, kun perheen kuuluisi saada tukea ja lohduttaa toinen toistaan. Ja vaikka toivoa ei enää olisi, niin pyrkimys tulisi olla kuitenkin se, että kuoleman hetki voisi olla mahdollisimman hyvä ja rauhallinen kaikille osapuolille, niin lähtijälle kuin tänne suremaan jäävillekin. Toivon koko sydämestäni voimia Annin ja myös Juhon vanhemmille. Olen varma, että suojelusenkeli on pitänyt Annista hyvää huolta viimeisenä yönä. Pienen enkelin äiti olen itsekin ja ollut myös ystävän lasta viimeiselle matkalle hyvästelemässä K9:llä, joten sen vierailuajat ja odotushuone ova tulleet tutuiksi minullekin.

    • sari

      Niin surullista se on kun on kyse lapsesta,voin vaan kuvitella kuinka rankkaa se on vahemille.suru kyllä lieveneet. mutta ei unohdu koskaan. itse tiedän mitä on menettäminen. kyse on kyllä isommasta lapsesta. suru on aivan valtava. käy elämää läpi mut joskus tuntuu että elämä on niin epäoikeudenmukaista. terveydenhoitopuolella on kyllä päteviä ihmisiä kaikki kunnoitus ja arvostus niille.hoitohenkiökunta joutuu myös koville täntyyppisissä tapauksissa. täytyy muistaa kaikki me ollaan ihmisiä.ja miten vahemmat selvii tämmösistä tapauksista se ihan käsittämätöntä.jostain se vaan tulee se valtava voima se opettaa ja kasvattaaettä ihmiset oppisivat arvostamaan pieniä asiota mikään ei korvaa omanlapsen menetyksestä. otan osaa kaikkien lapsensa menettäneille jaksamisa muistakaa pitää itsestänne. kyllä se aurinko viellä paistaa

    • Piu

      Onko tämä kirje lähetetty johonkin, olisiko konkreettisesti vielä jotain mitä voisi tehdä..?? Olen mukana. Itsekin 3 v. tytön äiti.. 😥

    • Karoliina

      Annista ja hänen vanhemistään oli kai juttu myös iltalehdessä tämä juttu sai minut jo silloin raivon valtaan voin omasta kokemuksestani puhua että vanhempieni läsnäolo sairaalassa on ollut erittäin tärkeää ja ilman äidin äänen korottamista en olisi ikinä saanut niin hyvää hoitoa mitä minulle annettiin lapsuudessani.

      On erittäin tärkeää että vanhemmat saisivat olla paikalla vaikeissakin tilanteissa jotta lapsi ei kokisi pelkoa ja turvattomuuden tunnetta . Omat vanhempani eivät yöpyneet luonani sairaalassa ja muistan pelänneeni öitä jo paljon ennen nukkumaan meno aikaa.

      Lopuksi täytyy vielä sanoa että onneksi sairaalassa olo on mennyttä elämää ja toivon etten tuleivaisuudessakaan joudu viettämään siellä aikaani.

      Voimia kaikille surun keskellä eläville ja siitä selvinneille!

  2. Kyynelsilmin luin tuota kirjoitusta ja tuntuu tosi pahalta pienten potilaiden ja vanhempien kannalta tilanne. Itse olen vakavista sairauksista selvinnyt aikuinen ja olen voinut paremmin hyväksyä hetket, jolloin ei läheisiä ole saanut olla läsnä, mutta pienen, pelokkaaan lapsen ollessa kyseessä, pitäisi saada tila, jossa lapsi ja vanhemmat voivat tukeutua toinen toisiinsa, viimeisilläkin hetkillä ja jättää mahdolliset hyvästit rauhassa ja ajan kanssa. . Voimia kaikille lapsiperheille, jotka joutuvat kokemaan tällaista pelkoa ja ahdistusta. Toivotaan, että vihdoin ja viimein saataisiin parempi lastensairaala lapsille ja nuorille. Voimia Annin ja Juhon perheelle, sekä kaikille joita suru on koskettanut. Toivon kaikkea hyvää myös muille lapsiperheille, jotka ovat joutuneet kokemaan tuskaa lapsen sairauden vuoksi.

    • heidi maria hakkarainen

      Kaikkea Hyvää Myös Sinulle–joka olet parantunut sairaudestasi!! Elämä on Lahja….

  3. Tepa

    Noora ajaa niin tärkeää asiaa,toivon sydämeni pohjasta käytännön muuttuvan. Oli kyllä todella koskettava kirjoitus ❤ Voimia kaikille lapsensa menettäneille!

  4. Saana

    Minut valtasi aivan valtava suru kirjoituksen luettuani. Niin valtava suru pienen Annin ja hänen vanhempiensa vuoksi. Kuinka pieni lapsi on joutunut viimeisinä hetkinään pelkäämään ja ikävöimään OMIA vanhempiaan ja vanhemmat menettämään lapsensa voimatta lohduttaa ja antaa turvaa lapselleen. Oman lapsen menettäminen on varmasti kauhein asia mitä kukaan vanhempi voi elämänsä aikana kokea. Siitä selviäminen on äärimmäisen hankalaa ja joltain osin ehkä mahdotontakin. Tämän tarinan luettuani mietin, että miten koskaan tämän pienen Annin vanhemmat voivat toipua lapsensa menettämisestä tietäen mitä lapsi on viime hetkinään tuntenut ja kokenut?! Eikä heillä ole suurimmasta toiveestaan huolimatta ollut mahdollisuutta tulla lapsensa tueksi eikä saada ajantasalla olevaa tietoa lapsensa voinnista, vaikka ovat sitä toivoneet.

    Itsekin hoitoalan ihmisenä tiedän, että osastoilla on tietyt käytännöt ja säännöt ja niistä pidetään kiinni melkolailla tarkasti. Koskaan ei kuitenkaan aikuisen ihmisen kuoleman hetkellä ole evätty läheisten vierelle pääsyä, jos ei ole ollut kysymys elvytystilanteesta tms. Omaisia on pidetty ajantasalla myös yöllä mikäli voinnissa on tapahtunut huomattavia muutoksia kriittisempään suuntaan ja omaisten toive on ollut, että heitä informoidaan. En voi usko etteikö samanlainen käytäntö olisi mahdollista pienten lasten hoidossa! Joka sairaalassa ja osastoilla on pitkään käytössä olleita säännöksiä ja käytäntöjä, mutta joka paikassa on varmasti mahdollisuus käytäntöjen muuttamiseen, jos ja kun ne ovat aikansa eläneitä eivätkä todellisuudessa palvele tarkoitusta., Kaikki vanhemmat ja läheiset varmasti ymmärtävät etteivät saa olla lapsensa vierellä silloin, kun kyseessä on vaativa hoitotoimenpide. On kuitenkin vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä sellaisia säännöksiä, jotka eivät palvele pieniä potilata eikä heidän vanhempiaan.

    Kovasti jaksamista sekä Annin, että Juhon vanhemmille ja perheille ❤

    • Pirjo Hukkanen

      Aivan samaa mieltä Saana sinun kanssa. Aikuisen ihmisen vierelle on pääsy aina, jos lähdön hetki lähenee. En ymmärrä miksi tämä lapsi ja vanhemmat eivät saaneet viettää viimeisiä hetkiään yhdessä lohduttaen ja tukien toisiaan. Omaa äitiänikin sain saattohoitaa kolme vuorokautta, vaikka äiti ei ehkä tiedostanut asiaa, koska oli ollut sairaalassa 6vuotta altzaimerin sairauden murtamana. Kun hoitajat tajusivat ”lähtölaskennan” alkaneen, ilmoittivat heti ja saatiin oma huone, jossa oli äidin kanssa isäni ja me lapset. Itselleni tämä oli tosi tärkeää ja positiivinen kokemus. Olen vieläkin kiitollinen mahdollisuudesta. Tosi surullista, että pieni ihminen, joka kaipasi isää ja äitiä, ei saanut vanhempia luokseen. Vanhemmat itkevät sitä vielä pitkään. Voimia heille!

  5. Airi

    Itkin ja luin tätä kirjoitusta. En voi saada edes luettua, tuntuu niin pahalta. Miten kamalalta onkaan voinut tuntua pikku Annista yksin taistella elämästään. Olisi ollut molemmille todella suuresti apua toisistaan, jos sairaalan säännöt eivät olisi näin jyrkät, vaikka oliskin tilan ahtautta. Sitte tiloja pitää saada ja äkkiä lisää! 😥
    en voi käsittää tällaista nykypäivänä. 😥

  6. Lämmin osanotto suruun, tsemppiä myös lasten vanhemmille. Lapset saavat enkelinsiivet selkään, oma isoveljenikin on kuollut pienenä, joten on tuttua myös minulle.

  7. heidi

    Kiitos tästä artikkelista!!! Hienoa että se on kirjoitettu. Vastasyntynyt Anni tyttäremme vietti kaksikuisen elämänsä Lastenklinikalla, näillä molemmilla mainitsemillasi K7 ja K9 osastoilla sekä osastolla K6, pienten lasten kirurginen. Meidän kohtalomme olisi voinut olla tuo 3-vuotiaan Annin vanhempien, sillä tyttäremme kuoli K6 osastolla siirryttyään sinne takaisin K9:ltä saattohoitoon. Kun hänet 9:llä irroitettiinhengityskoneesta, ei häntä samana päivänä voitu siirtää kutoselle, koska siellä oli täyttä. Tiedustelin hoitajilta, onko mahdollista meidän vanhempien tällaisessa tapauksessa, jossa tiedetään lapsen kuolevan korkeintaan viikkojen kuluessa, saada eritysoikeuksia Ysin vierailuaikojen suhteen. ”Ei valitettavasti ole”, oli hoitohenkilökunnan vastaus. He olivat asiasta hyvin pahoillaan, mutta eivät voineet päätöksille mitään. Kritisoin itsekin silloin kahden eri teho-osaston välisiä erittäin epäreiluilta tuntuvia käytäntöjä. Tyttäremme vietti kolme viikkoa Ysillä ennen saatua kuolemaanjohtavaa diagnoosia. Huoli oli sinä aikana minulla kova varhaisesta vuorovaikutuksesta yms mutta säännöt ovat sääntöjä, toisilla osastoilla vain perhe-elämää paremmin tukevia kuin toisilla. Mutta me olimme onnekkaita, toisena päivänä hengityskoneesta irrotuksen jälkeen K6:lle tuli meille tilaa.Saimme saattohoitoa varten yksityishuoneen, saimme olla 24h Annimme vierellä ja hän sai kuolla syliini aaman viikon perjantaina

  8. Tarja

    Voi Noora,

    lähetän syvän osanottoni molempien suloisten enkelilasten vanhemmille. Tyttäreni Milla kuoli TYKSin teho-osastolla heinäkuussa 2004 ja me saimme olla hänen luonaan niin paljon kuin halusimme. Tyttäremme pelastamiseksi tehtiin kaikki voitava ja enemmänkin. Sitten kun oli selvä, että mitään ei ole enää tehtävissä saimme lohdutusta ja saimme olla Millan kanssa. Milla kuoli isänsä syliin ja kuoleman jälkeen saimme pestä hänet ja vaihtaa hänelle omat vaatteet päälle. Kuolema oli rauhaisa ja meille jäi viimeisistä hetkistä seesteinen olo, se helpotti seuraavien vuosien surutyötä huomattavasti. Toivon koko sydämestäni, että päättäjät vihdoin tekisivät uuden Lastensairaalan rakentamiseen tarvittavat päätökset avaamalla sydämensä näiden lasten ja heidän perheidensä sietämättömän ahdingolle ja käyttämällä rahat inhimillisen kärsimyksen poistamiseen. Rahaahan yhteiskunnassa edelleen on, todellinen tahto ja suomalainen sisu on ennenkin aikaan saanut ihmeitä. Oikea kysymys kuuluukin: onko päättäjillä todellista tahtoa?

  9. heidi

    Sen verran on vielä lisättävä, että K9 osasto on upouusi ja remontoitu valmiiksi keväällä 2011, tällöin olisi ehkä voitu tehdo osastosta perheystävällisempi ja miettiä kriittisimpiin hetkiin kunnollista saattohuonetta. Tällä hetkellä kuulemma jos tila pahenee paljon, siirretään lapsi ns hiljaiseen huoneeseen eli tähtikattoiseen (ledejä) huoneeseen jossa ainakin meidän perhe kävi neuvotteluja ja keskusteluja hoitohenkilökunnan ja sairaalapastorin kanssa. Tässä tilassa kuulemma saa sitten viettää ne viimeiset tunnit jos nähdään lopun olevan lähellä. Näin siis meille luvattiin K9:n henkilökunnan puolelta marraskuussa 2011. Meidän Annimme siis pääsi kuolemaan toiselle osastolle, ihmettelen vain miksei tätä bloggaajan kertomuksen Annia voitu siirtää 9:n yksityistilaan vaikeana viimeisenä yönään? Eikö kannettavia hengityskoneita ollut riittävästi?
    Päähuomionani on joka tapauksessa se, että K7 on vanhanaikainen, homeongelmistakin kärsivä liian ahtaaksi käynyt osasto, jossa silti perheystävälliset käytännöt ja kaikkensa vanhempien ja heidän lastensa vuorovaikutuksen parantamisen eteen tekevä henkilökunta, Ysillä asiat hyvin toisin .Ysiltäkin löytyi kultaisia ja ymmärtäviä hoitajia, sitä en kiistä. Ihmettelen vaan miksei osaston remonttivaiheessa voitu tuoda myös läheisten kohtaamiskäytäntöjä nykyaikaan?

  10. Teki mieli painaa tykkää-nappulaa, mutta jotenkin se ei tämän aiheen kohdalla sopinut… Oma lapseni oli 4-vuotiaana jakson sairaalassa ja kotona muutaman kuukauden ikäinen pikkuveli, jota ei osastolle saanut viedä. Koin aina olevani väärässä paikassa ja sydän itki sen toisen luo, jonka kulloinkin joutui jättämään.

    Meillä ei onneksi ollut näin vakava tilanne, vaikka sitäkin vähän aluksi pelättiin, mutta voin kuvitella, että mieleen jää kaihertamaan juuri se ajatus, ettei voinut olla paikalla, ei saanut sanoa hyvästejä. Miettii, kokiko lapsi vanhempien hylänneen hänet ja jättäneen yksin kärsimään.

    Voimia perheille, jotka joutuvat kohtaamaan suurimman kuviteltavissa olevan menetyksen!

    ps. Olen lukenut kirjan Leijonaemojen tarinat – se on ollut yksi koskettavimmista ja mieleenpainuvimmista kirjoista.

  11. Satu Lepistö

    Minä itken. En ole kuullutkaan tällaisesta koskaan. Olen täysin, täysin sanaton.

  12. Päivi

    Todella surullista, että perheelle ei anneta mahdollisuutta olla yhdessä näin ainutkertaisena ja vaikeana aikana! Itse teen työtä aikuispotilaiden kanssa, mutta aina kriittisissä tilanteissa olemme yhteydessä omaisiin ja joskus olemme pyytäneet omaiset paikalle ”turhaankin”,jos vaikeista tilanteista on selvitty onnellisesti.
    Toivon sydämestäni, että tälläista tiukkaa, mielestäni vanhanaikaista käytäntöä muutettaisiin niin, että perhe saisi mahdollisuuden olla yhdessä niin paljon kuin mahdollista. Ja voimia kaikille teille vanhemmille ja omaisille, jotka olette niin musertavassa tilanteessa, että lapsenne on kriittisesti sairas.

  13. Essi Martikainen

    Itse kummallakin osastolla lapseni kanssa olleena, yhdyn Nooran kirjoitukseen, ja annan suuren kiitoksen hänelle, että hän toi asian esille. Enkeleitä poluillenne!

  14. Kamalaa :´( Mun sydämeen sattuu jo se että lapsi yleensäkään joutuu olemaan osastolla ilman vanhempiaan saatika sitten kovin tuskissana ja elämänsä viime hetkinä 😦

  15. Kiitos tästä blogista! Se on täyttä asiaa.
    Eniten tässä ottaa koppaan se, että uudella K9:llä meno on samanlaista kuin vanhalla K9:llä: eli vanhempien on oltava poissa lapsensa luota niin paljon. Blogissa ehdotettu oma huone jokaista teho-osastopotilasta kohden on standardi tehohoidossa. Kun potilaalla on oma huone, omaisten ei tarvi poistua hoidettavansa luota silloin, kun TOISELLE teho-osaston potilaalle tehdään jotain. Vanhalla teholla oli 5 neliötä potilasta kohden. Eurooppalainen suositus on 25 neliötä potilasta kohden. Jos pitää paikkansa se mitä blogissa sanotaan, että nyt tässä uudessa leikkaussali-teho-osastoyksikössä käytäntö on se, että YHDESSÄ huoneessa on KUUSI teho-osastopotilasta, tämä 25 neliön suositus ei millään voi toteutua.

    Kun oma poikani oli kymmenisen vuotta sitten kolme vuoden aikana todella ahkerasti teholla, jouduin sivusta katselemaan jos jonkinlaista murhenäytelmää. Kerrankin lääkäri hoputti äitiä päättämään lapsen konehengityksen lopettamisesta, että ”voidaan antaa paikka toiselle potilaalle”, vaikka äiti pyytämällä pyysi odottamaan sen verran, että isä ehtisi paikalle hyvästelemään kuolevan vauvan vielä kun hän oli hengityskoneessa. Lääkäri tokaisi: ”Ei tässä nyt ole aikaa siihen! Sinä et tässä päätä milloin lapsesi kuolee!”
    Anni ei ole todellakaan ansainnut tuollaista kuolemaa, ei todellakaan. Ihmettelen voiko omainen koskaan toipua tuollaisesta kokemuksesta…

  16. Nimetön Ohikulkija

    Todella todella väärin… Väärin niin lapselle kuin vanhemmille. Itkettää ja suututtaa…….

  17. Ansku

    Ja tuo kaikki tapahtuu Suomessa. En kestä…. En kestä.. Kiitos, että toit tuon julki, olkootkin, että tuo tekee liian kipeää. Ei lapsille saa tehdä tuollaista, ei ikinä! Mikä mättää??!!

  18. Riitta

    Täällä kolmevuotiaan tytön äiti itkee. Ei tämä voi olla todellista. Ei Suomessa. Ei 2000-luvulla. Ei.

    • Riitu

      Itken, kun luen tuota. Voisiko eduskunnan oikeusasiamiehelle tehdä kantelun?Jos sitä kautta saisi vanhemmat lasten viereen?

    • Meidän täytyy tehdä jotain tälle asialle, meidän kaikkien vanhempien jotka rakastavat lapsiaan!

    • Riitta Ehn

      Riitta.
      minäkin juuri luin tämän koko-osuuden
      ja kuullostaa todella surulliselta, itku tuli minulle välittömästi

    • elisa

      Minä ja luin sen minkä pystyin ja itkin.Itse olen kanssa 3-vuotiaan pienen pojan äiti ja tämä oli järkyttävää luettavaa!N.18 vuotta sitten esikoiseni ,joka oli silloin pieni vauva taisteli elämästään sairaalassa.Lähdin yöksi kotiin ja vannotin hoitajia soittamaan minulle jos hänen vointinsa pahenee.Luotin nuorena äitinä siihen ,että poikani on turvassa ja luotin hoitajiin.Aamulla palatessani osastolle minulle sanottiin ,että poikasi on taistellut yön elämästään.Silloin suutuin ja kysyin miksi minulle ei kukaan soittanut?Vastaus- ajattelimme sinun tarvitsevan unta!!!HEI HALOO!!
      Olen ollut osastolla ,jossa hoidin kuolevia ihmisä(aikuisia) ja heidän omaisillaan oli todellakin mahdollisuus yöpyä läheisensä luona.Ja kyllä lapsillakin pitää olla oikeus olla heille rakkaiden ja turvallisten ihmisten ympäröimänä,kun heidän elämänsä on hiipumassa pois ❤

      • Ulrika

        Otan osaa perheen ja lähipiirin suruun. Toivon todellakin, että asiaan saataisiin parannusta ja nopealla aikataululla. Oma tyttäreni menehtyi TAYS vastasyntyneiden teholla VTO:lla 4 vuotta sitten. Perheellämme oli onni saada olla läsnä pienokaisemme vaikeimpinakin aikoina ja tiedotus pelasi. Huoli lapsesta, suru, pelko ja ahdistus valtaavat sydämen niin suurella voimalla, ettei sen lisäksi pitäisi joutua vielä taistelemaan oman lapsensa näkemisestä. Lapsi tarvitsee lääketieteellisen hoidon lisäksi rakkaitaan taistellessaan elämästä ja kuolemasta. Rakkauden voimaa. Voimia Annin ja Juhon vanhemmille sekä kaikille lapsensa menettäneille ja lapsien puolesta taisteleville.

  19. Järkyttävää! Pieni ihminen tarvitsee oman vanhempansa lähelleen erityisesti tällaisissa tilanteissa. Voimia kovasti Juhon ja Annin läheisille.

  20. Outi Sane

    Ei ymmärrä! 😦 Aivan hirveää!!!

  21. katariina v

    Niin surullista. Täältä ainakin lähtee viesti sairaalaan.

  22. Olen ihan shokissa. Ei voi olla totta, että vuonna 2012, ja Suomessa, tapahtuu tälläistä. Kiitos, että uskalsit kirjoittaa. Nyt toimiin!

  23. Niina

    Voi kunpa tuon K9:n käytännöt saataisiin pian muutettua, tämä oli musertavaa luettavaa! Tuo pienen Anni tyttösen kohtalo surettaa niin paljon ettei sanoja löydy.. Toivon vain rauhaa hänen pienelle sielulle… (itkun kera tätä kirjoitan,,,)

  24. Päivi Sjöblom

    Itken myös..muistan miten minun 3 vuotias aikoinaan itki ja huusi äitiä kun jouduin jättämään sairaalaan keuhkokuumeen vuoksi. Äiti ja isä on maailman tärkeimmät siinä vaiheessa lapselle. Kuka on päättänyt noin järjettömästä järjestelystä K 9 osastolla tulkoot esiin ja selittäkööt mitä on päässä silloin liikkunut kun nuo säännöt on keksinyt ,ei ainakaan lapsen etu.

  25. Pulla

    Niin pahalta kuin se kuulostaakin, nuo K9 olevat rajoitukset liittyvät pitkälti turvallisuuskysymyksiin. Pienet vauvat ovat osastollaan usein keskoskaapeissa jne., mutta isompia lapsia ei voi enää vastaavasti eristää infektioriskeiltä muilla tavoilla kuin kontroilloimalla vierailuja tms. Kamalaahan se on ettei vanhempia päästetty viimeisillä hetkillä paikalle, mutta kuulostaa siltä, että lääkärin olivat tehneet kaikkensa, eikä normaalistikaan teholle voida päästää ihmisiä toimenpiteiden aikana. Osanottoni perheelle ja voimia jaksamiseen.

  26. Mia

    Voi itku tulee väkisin pientä raukkaa

  27. Marjo

    Hyvä kirjoitus Noora, oma tyttöni on parhaillaan K9:llä ja tuon uuden tehon vanhempainhuoneessa olen joutunut pahimmillani viime viikolla odottamaan yli tunnin.

  28. Pirjo

    😦 voimahalaus asioiden kanssa taisteleville.Itse jouduin kanssa tehon oven takana odottamaan kun rakkaan viimeiset minuutit oli käsillä.Tuska ja suru oli musertavaa,mutta ajalla on ollut tervehdyttävä vaikutus.itku tuli ja muistot mieleen.

  29. Kirsi

    Uskomatonta, eihän noin voi käydä, en halua millään uskoa. Olen itkenyt kylmiä ja tunteettomia sairaalasääntöjä vastaan vieraan lapsen vuoksi, joka heräämössä itki ja huusi äitiään ja luuli tämän hyljänneen.

    Ei voi syyttää resurssipulaa henkisen puolen asioissa, itse pidän niitä yhtä tärkeinä kuin sairauden fyysistä hoitoa enkä taatusti ole ainoa! Annin vanhemmat, voitte luottaa siihen, että Anni on ollut enkelin sylissä ja hän on tuntenut olonsa turvalliseksi äidin ja isän kasvot mielessään.

  30. Taru Salmi

    Sydämeen sattuu 😥 niin väärin. Mun tyttäreni oli myös K9 vastasyntyneenä ja se oli aivan kamalaa ja sydän särkyi kun ei saanut olla pikkuisen luona..

  31. Jenni

    Otan vilpittömästi sydämeni pohjasta osaa lapsensa menettäneiden vanhempien suruun. Koko tarina on todella surullinen ja kyyneleet vierivät poskilta tätä lukiessa. Toivon todella, että käytännöt muuttuvat. En voi todeta mitään muuta lohduttavaa, kuin sen, että lapsenne on nyt onnellisemmassa paikassa, jossa ei ole enää hiventäkään tämän maailman rumuudesta ja kylmyydestä. Voimia ja jaksamista!

  32. Sanna

    Voi hyvä luoja, miten voi olla mahdollista?

  33. Teija Pekkala

    Itken minäkin, surusta ja myötätunnosta. Pikkuveljeni vajosi 6-vuotiaana jäihin,mereen. Hän jäi pyöräilykäpärän ansiosta pinnalle eikä huuhtoutunut syysjäiden alle. 18toista minuutin jälkeen onnettomuudesta pintapelastajat saivat hänet ensiavun jälkeen henkiin. Kaksi kuukautta hän taisteli Mälmön sairaalassa elämästään kunnes mitään ei ollut enää tehtävissä, kun hän vajosi koomaan. Meidän rakas pikkuveli Roope kuoli 7 vuotiaana omana syntymäpäivänään. Me omaiset saimme olla koko kamppailun ajan hänen luonaan ja viimeisenä vuorokautena Pappi valvoi kanssamme. Me sisarukset ja äiti ja isä lepäsimme hänen vieressään vuorotellen ja sanoimme rakastavamme häntä. Jäähyväiset olivat lämpivät ja niin paljon itkua..ja niin surulliset. Olemme näiden kuuden vuoden aikana vieneet lämpimät tervehdykset osaston henkilökunnalle Roopen syntymä- ja kuolinpäivänä, joka oli siis sama. Ja vastaanotto on ollut niin lämmin ja osaanottava, tuntuu ettemme voi koskaan heitä kyllin kiittää siitä hienotunteisuudesta ja myötätunnosta ja lämmöstä.

    Annin tarina särkee sydämeni ja toivon osastolla toiminnan muuttuvan, todella toivon! En tiedä miten paljon raskaampaa suruni olisi, jos en olisi saanut olla Roopen luona koko hoitoprosessin ajan ilman aikatauluja. Vain suurempien toimenpiteiden aikan meitä pyydettiin poistumaan ja sairaanhoitajien toivomus oli, että joku meistä tulisi Roopen luo, kun hankalimmat toimenpiteet olivat ohi.

    Lämpimät ajatukset Annin omaisille. Otan osaa valtavaan suruunne! Toivon teille paljon voimia ja olette ajatuksissani.

  34. Sari Riskumäki

    Joskus, kun lapseni elämänlanka oli ohuimmillaan, lääkärien ja hoitajien kanssa oli käyty asiat läpi mitä tehdään jne, niin missään kohtaa ei tullut sairaalan tarpeet ja tavat esille vaan pääroolissa oli sairas lapsi ja hänen vanhempansa, heidän hyvinvointinsa.

    On Suomen maassamme vielä paljon kylmiä ihmis sydämiä! Tunteettomia ihmis mieliä! Mikä ajaa meidät ihmiset tällaiseen tunteettomuuteen?

    • Betty Hail

      Ole kiltti ja kirjoita Lastenklinikan vastaavalle ylilääkäri Kalliolle: pentti.kallio@hus.fi ja pyydä häntä antamaan selvitys siitä mitä hän aikoo henkilökohtaisesti tehdä, jottei kukaan toinen lapsi joudu kuolemaan yksin.

  35. Uskomatonta ettei vanhempia päästetä kuolevan lapsen tueksi viimeisillä hetkillä.Sairasta ja julmaa byrokratiaa,jonka takana on joku ns. virkamies ja kuitenkin ihminen.Ihminen joka ei välitä.

  36. Muusa Liinpaa

    Asun paikassa jossa lapsen vanhempien oletetaan olevan lapsensa mukana sairaalassa, myös öisin. Ei hoitamassa lastaan henkilökunnan puolesta vaan olemassa läsnä, tarjoamssa lapselle sitä mitä kukaan muu kuin lapsen vanhempi ei voi tarjota, läheisyyttä, rakkautta ja turvaa. On täysin pöyristyttävää, että Suomessa lastenosastolla on edelleen vierailuajat ja ettei siellä voi yöpyä laspsensa kanssa.

  37. Ari Palo

    Ari Palo
    Kyllä aivan uskomatonta, että tänä päivänä tämä on totta, mutta kun ajatellaan mihin meidän verorahoja käytetään. Monella julkisen puolen turhilla toimilla voitaisiin korjata tällaisia vääryyksiä! Ja laittamalla asiat tärkeysjärjestykseen! Palo ja pelastustoimi on juuri tällainen, missä päällystö porskuttaa ja työtätekevät säästää..

  38. Katja

    Uskomatonta, että tälläistä tapahtuu vielä nyky Suomessa, todella surullista 😦 ….
    Voisitko hyvä kirjoittaja tehdä asiasta kansalaisadressin, sen kirjoitan mielelläni alle, että saadaan asiaan muutos ja pian! Sydämelliset osanottoni näiden pienten enkeleiden omaisille ❤

  39. Toivon sydämestäni, että osasto 7:n käytäntö laajenee. Olen saanut kokea lapseni kuoleman juuri niin kauniina hetkenä kuin se vain voi olla K7 hoitajien ja lääkäreiden myötäeläessä. Koin, että perheen yhteyden tarpeet menivät aina edelle ja koko perheestä pidettiin huolta.

  40. Oma lapseni pelastettiin elämään kun ohitin normaali käytännöt ja otin yhteyttä riittävän korkealle. Sydänleikkaus tytölle tehtiin puoli vuotta aiemmin kuin oli suunniteltu ja leikkaava kirurgi säikähti kun sydän ei käynnistynytkään normaalisti. Viimeisellä hetkellä tyttö sai potkua ja palasi elävien kirjoihin. Lääkäri kertoi että oli jo varma menehtymisestä. Nyt tyttö on aikuisuuden kynnyksellä ja edelleen on pieniä oireita mutta niiden kanssa pärjätään. Muistan sen pelon ja ahtauden, kiireen…..muistan kun tyttö juoksi osaston käytävällä vastaan kolmantena päivänä….se hetki kun tunnet että lapsi pysyy elossa. Tilat on epäkäytännölliset, hoitajat ja lääkärit tekee töitä vaikeissakin oloissa. Mutta koskaan eikä milloinkaan saa unohtaa kuinka paljon psyyke vaikuttaa sairauden kulkuun…… lukuisat syöpäpotilaat ovat sen todistaneet. Tiedän myös mitä on menettää lapsi, poikani menehtyi minulta saamaan keuhkokuumebakteeriin odotusajan lopulla….voin hyvin siis tunnistaa ne tunteet joita lasten vanhemmat ovat käyneet läpi. Mitkään sanat eivät riitä lohduttamaan, asia ei unohdu mutta sen kanssa oppii elämään vuosien saatossa.

    Tämä on myös esimerkki resurssien vähyydestä ja niiden kohdennuksesta epäolennaisiinkin kohteisiin. Toivon ja rukoilen jaksamista vanhemmille sekä jokaiselle joka näiden vaikeiden asioiden äärelle joutuu.

  41. Mikaela

    Ei sanat riitä kertomaan, kuinka vaikealta itsestäni tuntuu. Voimia ja siunausta lasten vanhemmille ❤

  42. Minä vaan

    Ei voi muuta kuin itkeä itkemistään kun tämän luki. Ahdistaa, ahdistaa niin suunnattomasti tällainen kylmäsydämmisyys!! Kyllä asialle jotain pitäisi tehdä ja nopeasti. Jaksamisia kaikille samassa tilanteessa oleville ja olleille ❤

  43. Anki

    Neljän lapsen (20v, 18v, 17v, 8v) äiti itkee. Itsekin hoitajana häpeän syvästi! Miten Suomessa voi 2000-luvulla olla tuollaista? Paitsi että viime ajat ovat osoittaneet minulle raa’asti, että valitettavasti hyvinvointivaltio status on hyvin pitkälti vain puhetta ja kaunista puhetta. Käytännössä yhdellä kädellä annetaan, mutta kahdella-kolmella otetaan sitten muualta.
    Voimia Juhon ja Annin vanhemmille. ❤ Te vanhemmat ette ole tehneet mitään väärin, hoitohenkilökunta on.

  44. Anna

    On kamalaa mennä sairaalaan sydän kurkussa, kun ei tiedä mitä on vastassa. Meidän kohdalla kaikki onneksi kääntyi hyvin ja pikkukeskonen jäi henkiin. Voin vain laidasta ymmärtää miltä tuntuu saada kuulla sairaalaan mentäessä, ettei enää näe lastaan elossa, eikä saa pitää sylissä!
    Jos kuoleman läheisyys on jo selvää, miksei voida siirtää potilasta ja perhettä johonkin rauhallisempaan huoneeseen? Onko siinä vaiheessa kaikilla toimenpiteilläkään enää merkitystä?

  45. Suvi Harlin

    Onkohan noiden vierailuaikojen määrääjällä omia lapsia? Vai onko hän tunteeton paskiainen? Olen 3kk ikäisen pienen tyttövauvan äiti. Kaikki meillä ei mennyt synnytyksessä niin kuin olisi pitänyt ja vauva joutui teholle hätäsektion jälkeen. Itse en teholle päässyt, mies kävi ja toi sieltä hoitajien ottaman valokuvan prinsessastamme. Vauvan oma hoitaja kävi kertomassa kuulumisia sänkyni vieressä ja iltasella toi vauvan reissu koneissa käymään luonani. Minusta tuntui pahalle että joduimme olemaan erossa ensi hetket mutta oli ihanaa miten hoitajat ajattelivat meitä ja käyttivät meitä toistemme luona, Minua pyörätuolilla sinne kun jaksoin vuoteesta nousta. En voi kuvitella vanhempien tai jo isomman lapsen tuskaa kun ei saa kipeänä olla toistensa luona. Paljon jaksamista Annin ja Juhon läheisille.

  46. Pia

    Sydäntä raastoi lukea tätä ja itken yhä tätä kirjoittaessani , kun näin mielessäni tämän pienen ihmisen ikävän vanhempiensa syllin. Vanhempien tuska on varmasti sanoinkuvaamaton. Toivon sydämestäni vanhemmille voimia ja paljon rakkautta. Pitäkää huoli toisistanne ja tukekaa toinen toisianne.

  47. Katri Laaksonen

    Todella surullista.
    Lapseni oli 1½ kk K7 osastolla ja kyllä sielläkin vanhemmat joutuvat lähtemään toimenpiteiden ajaksi pois osastolta/huoneesta. Toivon koko sydämmestäni että K9 osasto saisi paremmat tilat niin vanhemmat voisivat viettää enemmän aikaa lapsensa kanssa.

  48. Nelli

    Saatan olla vasta nuori ja lapseton, mutta silti tämä tuntui sydämessä. On mielestäni julmaa, ettei Anni saanut olla vanhempiensa kanssa viimeisinä tunteinaan. Miten tällaista voi oikeasti edes tapahtua 2000-luvulla, vieläpä Suomessa? Mielestäni tässä pitäisi tapahtua nyt ihan helvetin iso muutos, ei tuollainen voi jatkua.

  49. Katja Järvinen

    Kyyneleet valuvat Annin tarinaa luettua. Itse olen myös enkelilapsen äiti. Tyttäremme oli hoidossa K7:lla, koska syntyi kaksoissisarensa kanssa pikkukeskosena 2006. Jenna taisteli elämästään 8 vuorokautta. Me vanhemmat saimme olla läsnä kuitenkin teho-osastolla 12-20 välillä, niin paljon, kuin halusimme. Saimme myös soittaa teholle, aina kuin siltä tuntui, myös yöllä ja niin teinkin, koska nukkuminen ei ollut itsellä tuossa tilanteessa päällimmäisenä. Tyttärellämme tuli molemminpuoliset laaja-alaiset aivoverenvuodot ja tehohoidosta jouduttiin luopumaan, kun tyttäremme oli 8 vrk:n ikäinen. Tyttäremme sai nukahtaa syliini, rauhallisessa huoneessa. Huoneessa oli läsnä minä, mieheni ja hoitaja. Tämä oli minulle tärkeää, koska halusin itse saattaa tyttäreni Taivaankotiin. Lauloin tyttärellemme Maankorvessa laulua ja tyttäreni nukahti syliini. Hoitaja oli aidosti läsnä ja purskahti itsekin itkuun. Tämä on ollut vaikein tehtäväni maan päällä ja tarvitsinkin ammattiapua, jonka minulle hoisivat Teho-osaston hoitajat ja lääkäri.

    En voi käsittää miten K9:llä toimitaan näin? Minulle se oli tärkein asia, saada olla läsnä tyttäremme viimeisinä tunteina ja hetkenä. Ei tuollaista voi viedä vanhemmilta pois! Toivottavasti asiaan tulee muutos ja vanhemmat otetaan huomioon tästä eteenpäin. Läsnäolo vanhemmille tuossa vaiheessa on mahdollistettava!!

    • Annin äiti

      Hei!
      Kiitos kaikille tuesta ja myötätunnosta.
      Tähän viestiin minun on vastattava sen verran, ettei minullakaan nukkuminen ollut päällimmäisenä, ei todellakaan. Mutta (kuten nyt tiedämme, erheellisesti) luotin siihen, että teholta soitetaan yöllä jos vointi muuttuu. Siksi en itse sinne soittanut. Koska olen ollut paikalla kun se tehon puhelin soi, ja tiedän kuinka kova ääni siinä on. En soittanut yöllä, koska
      a) Luotin että sieltä soitetaan, kun kerran luvattiin
      b) Ajattelin, että jos Anni nukkuu, niin herää varmasti siihen puhelimen ääneen…

      Mutta todellakin KIITOS kaikille! Ja ennenkaikkea Nooralle tästä tekstistä..

      • Kaikki lohdutuksen sanat tuntuvat niin kovin tyhjiltä ja turhanpäiväisiltä. ”Aika parantaa haavat”, ”koettakaa pärjätä” ja ”otan osaa” eivät koskaan ole tuntuneet niin turhilta yrityksiltä kuin nyt.
        Suurin suru on sanaton. Ja tarjoan henkilökohtaisesti keskusteluapua ja kuuntelevan korvan jos sellaista kaipaa Annin äiti tai joku muukin. Olen itse saanut (tosin eri asiaan) kuunteluapua ja keskustelutukea ja kokenut sen parhaaksi lohdutukseksi ainakin silloin kun pää räjähtää surusta ja on pakko saada purkautua jotenkin. On myös hiljaisia hetkiä ja nekin surevalle suotakoon eikä tyrkytetä apua.

        Minuun voi aina ottaa yhteyttä. Ja voimia teille. Toivon syvästi että tämänkaltaista tilannetta ei tuolla osastolla enää synny. Kiitos kun jaksoitte tuoda asian julkisuuteen.

  50. Matkan tarkoitus

    Kun katson
    nukkuvia lapsiani,
    näen tulevaisuuteeni
    sekä menneisyyteeni

    yhtäaikaa
    yhtä kauas

    Kun elämän tarkoitus
    on niin yksinkertainen

    erottaa vain eilinen
    ja huominen.

    (©Tuomo R – 2010)

    Voimia teille kaikille elämäntarkoitusta tutkiville ja sitä ehkä vielä etsivillekin.
    Ihmisten tekemänä moni asia sisältää monta asiaa. Parasta siinä on että heidän kanssaan voi keskustella. Rohkeasti eteenpäin. Huomisen lapset ja vanhemmat tarvivat tämänpäivän toimia. – Leijonaisä –

  51. Sadehelmi

    ”Nyt kerron mä sulle lapseni, miten kaunis on taivahan enkeli.
    On kutrinsa välkkyvän kultaiset ja siipensä hohtavan valkoiset.
    Mitä vartenpa vain ovat enkeliparvet valveilla ain?

    Jos tahtoisit nähdä enkelin, harvinaista se täällä on kuitenkin.
    Vaan kerran kun silmäsi sammuvi, hän vuoteesi vierellä valvoopi.
    Sitä vartenpa vain ovat enkeliparvet valveilla ain.”

    Itkettää. Olen sanaton. Voimia Annin perheelle!

  52. Kaisa

    Jakakaa tätä tarinaa, ehkä nyt on muutoksen aika. Pienten Annin ja Juhon muistoa kunnioittaen ja K9 henkilökuntaa perheellemme antamastaan ihmeestä kiittäen!

  53. Tiina Koskinen

    itken. En tiennyt, että nykysuomessa asiat ovat näin.

  54. Marika Koo

    Voi kauheaa,eihän tätä itkemättä voi lukea.Suuri myötätunnon lähetys Annin sekä Juhon vanhemmille.Kuinka musertavaa onkaan ollut Annin vanhemmista,olla samassa talossa samaan aikan,kun rakas lapsi kamppailee hengestään,pääsemättä silti lähelle?EI VOI OLLA niin vaikeaa antaa vanhempien olla lapsensa luona!Ymmärrän ja muutkin ymmärtävät,että toimenpiteiden aikana väistytään,mutta muuten.Voi hyvä jumala tätä maailmaa.Se joka on päättänyt,ja päättänyt vielä pitääkkin,nuo käytännöt K9 osastolla,ei ilmeisesti halua palvella ihmisiä hädässä,vaan aikatauluttaa hoitohenkilökunnan työn mahdollisimman ”sujuvaksi”????

  55. Minun lapseni oli vastaavalla osastolla 80-luvulla (silloin muistaakseni K15), mutta ihan samat kokemukset silloinkin. Olin niin monet kerrat lähes toimintakyvytön, kun jouduin jättämään pienen tyttäreni sinne tietäen, että edessä on taas kipuja ja pelkoja ja minä en saanut olla paikalla edes kättä pitämässä.

    Eikö mikään ole muuttunut siitä? Miten se on mahdollista?

    Nimim. Vieläkin sattuu sydämestä

    • Heli

      HYvä kun asioita otetaan esille. Haluan uskoa, että myös tällä osastolla työskentelee lämminsydämisiä lääkäreitä ja hoitaja. He tarvitsevat vain hyvin paljon tukea erittäin vaativaan ja raskaaseen työhönsä. Työolosuhteet ja vanha työkulttuuri valitettavan usein opetetaan uusille työntekijöille ”itsestään selvyyksinä”. Varmasti käytännöistä tulee erittäin paha olo myös työntekijöille. Siksiköhän ko. osastolla on myös kova henkilökunnan vaihtuvuus. Antakaa hyvät päättäjät lisää resursseja ja työnohjausta. tehohoitotyö vaatii sekä nopeaa teknistä taitavuutta, mutta myös ihmisyyttä. Se onkin jo aika iso vaatimus nuorelle hoitajalle!

  56. sarastus

    Hyvin sanottu. Ei suomessa pitäisi pienen lapsen joutua kuolemaan tai sairastamaan ilman omien vanhempien lähelläoloa. Voimia ja siunausta kaikille asianosaisille.

  57. Hanna

    Itken. Omat kokemukset kyseisellä osastolla ja kyseisen sairaalan muilla osastoilla nousee vahvasti mieleen.
    Jos/kun uusi sairaala rakennetaan, toivon asijoiden olevan toisin.
    Olisi tehtävä jotain, jotta vanhempien ja lasten tunteet ja tarpeet otettaisiin huomioon.

  58. Hanna N.

    Sanattomaksi tämä vetää myös mummu-ihmisen. Kyllä asioiden priorisointi on maailmassa ja Suomessakin täysin hukkateillä :(( Tuntuu, että vain osanoton esittäminen näin kovien -aivan liian kovien- asioiden läpikäymille vanhemmille ja läheisille on täysin riittämätöntä!! Ei tällaiseen osaa mitään sanoa ;( Voin vain aavistuksen verran kuvitella sitä tuskan ja surun määrää! Ja toivoa voimia ja sitä, että aika armahtaa….Olen menettänyt suloisen kummityttäreni Sirun pitkän taistelun jälkeen. Hän menehtyi synnynnäiseen sydänvikaan kuusi vuotiaana, kohta kolmekymmentä vuotta sitten ♥
    Kirjoitit koskettavasti pienen Annin taistelusta vappuaattona. Tuona samana päivänä me kaikki jännitimme, kun tyttäreni oli Naistenklinikalla odottamassa esikoisensa syntymää 7 viikkoa ennenaikaisena… Meillä oli onnea matkassa, nyt pikkuinen Raffe-herra (2 kg) on jo kotona ja kaikki on hyvin ♥

  59. ”Tahtoo åidin luo, tahtoo isin luo, tahtoo syliin!”…kuinka sydämetöntä ja julmaa olla kuulematta pienen tahtoa. Tilanteessa kuin tilanteessa, mutta varsinkin tuollaisessa……Surullista, niin surullista……

  60. Kirsi

    Toivottavasti kyseisen osaston päättävät tahot vastaavat tähän kirjoitukseen ja selvittävät, että heiltä löytyy tahtoa muuttaa näitä julmia käytäntöjä, joilla ei ole mitään tekemistä ihmisyyden kanssa. Ei lasta (tai aikuista) voida katsoa vain lääketieteellisten toimenpiteiden kohteena, vaan ihminen on arvokas ja ansaitsee aina hoitoa ja kohtelua ihmisenä, kokonaisuutena, joka on paljon muutakin kuin toimenpiteiden suorittamista. Ei ole olemassa mitään selitystä, mikä oikeuttaisi tällaisten käytäntöjen jatkumisen. Muutos on vain ja ainoastaan tahdosta kiinni.

  61. sarastus

    Halusin jakaa yhden tapauksen joka muistin, jos se vaikka lohduttaisi jotakuta. On olemassa tarina siitä miten eräälle isälle oli näytetty kuinka heidän vastasyntyneenä kuollut lapsensa oli viety taivaaseen tietyn äidillisen enkelin hoidettavaksi odottamaan sitä hetkeä kaukana tulevaisuudessa jolloin jompikumpi lapsen vanhemmista tulee kuolemansa jälkeen hoitamaan ja kasvattamaan lapsensa. Hänelle näytettiin, että taivaassa aika menee hitaammin joten lapsi ei juurikaan kasva ennen kuin toisen vanhemman aika on tulla häntä hoitamaan. Kuulostaa lastensadulta, mutta Jumalalla on taidot korjata surullisimmatkin asiat aikanaan.

  62. Satu

    Aivan kauheaa! Ei riitä, että menettää oman lapsensa jota on hartaasti odotettu syntyväksi, mutta joutuu kuulemaan, että lapsi on huutanut äitiä ja isiä viimeisenä iltanaan. 😥 Maailman kauheinta olisi kuulla lapsensa kuolleen peloissan ilman omia vanhempiaan. Miten julmaa toimintaa sairaalalta. Jos siellä tiedetään jo lapsen kuolevan, miksi sitten ei päästetä pitämään lastaan kädestä ja rauhoittelemaan viimeiselle matkalle?? Kamalaa. Itken lohdutonta itkua Annin ja hänen äidin ja isin puolesta.

  63. katja räisänen

    Vaikka kuinka tuntuisi kipeältä. Me olemme kaikki ihmisiä. Ainut mitä voimme tehdä toisimme, on rakastaa tulevaisuudessa, koska menneeseen emme voi vaikuttaa. Viha ja katkeruus eivät auta. Minäkin olin vihainen, olin niin vihainen, mutta se ei auta.

  64. Jenni

    Liikuttuneena luin tätä. Oma kuopuksemme on viettänyt elämänsä ensimmäiset 10 päivää KYS:n vauvateholla, mutta siellä sai vanhemmat olla koko ajan läsnä halutessaan. Ja sieltä kyllä soitettiin pienimmistäkin voinnin muutoksista.

    Tekee pahaa lukea ja saada tietää että joka paikassa ei olekaan näin. Ja Suomen pitäisi olla hyvinvointivaltio?

  65. Suvi Viitala

    Ei näin. Itse olen joutunut olemaan yksin lapsena isossa sairaalassa ja suru on jäänyt elämään tästä ajasta ikuisiksi ajoiksi sydämmeeni. Nyt kun omia lapsia tuntuu että annan heille kaikkeni että näin ei käy ikinä! Olkaa vahvoja ja vaatikaa oiokeuksia olla lapsen luona!

  66. Itku tuli tätä tarinaa lukiessa. Onpa hirvittävän kauheeta ajatella ettei saa pitää lastaan sylissä kuoleman kynnyksellä saatikka, että lapsi huutaa äitiä ja isiä , mutta joutuu olla peloissaan ja yksin!!!! Järkyttävää!!

  67. Aija Mäntylä

    Minäkin olen sanaton, kyyneleet valuu silmistäni, Ihana kamalaa kun vanhemmat eivät saaneet olla pienen tyttärensä kanssa viimeisä hetkiä…pienen joka pelkäsi..ikävöi vanhempiaan..ei voi olla totta!!

  68. Syndäntä riipaisevaa luettavaa. Kyllä lapsi tarvitsee vanhempiensa tuen ja lohdun sairaalassakin. Voin vain kuvitella Annin hädän ja pelon. Ei tälläistä saisi tapahtua! Varsinkun on sairas ja ei ymmärrä mitä hänelle tapahtuu.

  69. Kiitos todella tärkeän tekstin kirjoittamisesta ja näiden lasten puolustamisesta työlläsi. Olosuhteet jotka edesauttavat lasten tällaista laiminlyöntiä ja jopa surmaamista – kuten aiempi kommentoija mielestäni perustellusti toi esiin – vaativat muuttamista.

  70. Reetta

    Tämä ei voi olla totta, todella ahdasmielistä toimintaa. Tosi koskettavaa ja itku tuli myös minulle! Paljon voimia ja jaksamisia Juhon ja Annin vanhemmille!

  71. Milla

    Täällä itkee 4veen ja 1,5veen tyttöjen äiti. Aivan hirveää ;(
    IHMISET JAKAKAA TÄTÄ TARINAA, JOS SILLÄ SAATAISIIN JOTAIN AIKAAN ❤ ❤ ❤

  72. Susanna

    Kiitos Noora että toit tämän asian julkisuuteen. Useissa tapauksissa eri sairaalan henkilökunta ei saa toiminnastaan todenmukaista, rakentavaa palautetta, koska menetyksen kokeneilla ihmisillä ei ole kertakaikkiaan voimavaroja antaa sitä. Tämä on niin surullista. Yhdyn Satun kirjoitukseen, tällaiselle murheelle ja tuskalle on vaikea löytää sanoja. Vanhempien suru ja ikävä on musertava ja tämä kohtelu tuntuu hirvittävän pahalta. Sairaalan käytäntö ja toiminta tässä tapauksessa on käsittämätön. Vaikka omalle lapselle tehtäisiin mitä toimenpiteitä, vanhemmat haluavat olla hänen luonaan. Toivon voimia vanhemmille kestää tämä valtava suru, jaksaa eteenpäin, jonakin päivänä.

  73. Teea L.

    Olen ikuisesti kiitollinen K9 henkilökunnalle meidän poikamme hengen pelastamisesta vastasyntyneenä. Koin että meitä perheenä hoidettiin hyvin myös henkisesti, vaikka jouduimmekin tarkan vierailuaikataulun puitteissa toimimaan. Silloin arvostin vierailuaikoja, koska koin että henkilökunta sai hyvät puitteet suorittaa vaarallisia ja harvinaisiakin hoitotoimenpiteitä rauhassa keskittyen. Mutta poikamme oli silloin vastasyntynyt, nykyään jo reipas ja terve 6-vuotias.

    Jos joutuisin jättämään osastolle isomman lapsen yksin kivuliaassa tilassa, kokisin siitä valtavaa tuskaa itse, puhumattakaan pienestä lapsesta joka kokee saavansa parasta lohdutusta vanhemmiltaan. On ymmärrettävää että kaikissa hoitotoimenpiteissä, puhumattakaan elvytyksessä, vanhempien ei ole hyvä olla läsnä. Mutta kaiken niiden väliin jäävän ajan olisi tärkeää perheen saada olla yhdessä! Toivottavasti tähän voidaan pyrkiä jatkossa myös K9:llä.

    Mutta on kohtuutonta alkaa syytella K9 henkilökuntaa tunteettomuudesta. Siellä tehdään KAIKKI voitava lasten hengen säilyttämiseksi ja hyvän hoidon puolesta. Hoitajat ovat empaattisia ja kokeneita lasten lohduttajia. Olkaamme kiitollisia ja onnellisia siitä, että Suomessa saa parasta hoitoa vaikeasti sairaille lapsille. Valitettavasti sekään ei aina riitä

    Syvimmät surunvalitteluni menehtyneiden lasten perheille.

    • Annin äiti

      Kiitos!

      Me emme todellakaan syytä K9 henkilökuntaa. Päinvastoin, siellä on todella hyvä hoito, kerranhan he jo pelastivat Annin mahdottomasta tilanteesta. Tässä tapauksessa oli tosiaankin kyse vain ja ainoastaan siitä, että meille ei yöllä ilmoitettu. Eikä päästy silloin aamuyöllä viereen lohduttamaan. Aamulla kun paikalle päästiin, kaikki mitä oli tehtävissä oli jo tekeillä. Eli silloin oli selvää, ettei päästy sinne. Mutta ne aamuyön tunnit, jotka Anni valvoi tajuissaan ja pelkäsi. Sitä toimintatapaa me moitimme, ettei meille ilmoitettu.
      (en itse soittanut teholle, kun sieltä luvattiin ilmoittaa kaikista muutoksista voinnissa ja pelkäsin toisaalta herättäväni Annin jos soitan sinne..)

  74. johanna kiikka

    Ei tätä voi itkemättä lukea. Ei voi ymmärtää.

  75. terhi joki

    Kammottavaa luettavaa!Itku tuli lukiessa.Itse 3 ja 5 vuotiaiden poikien äitinä.

  76. Jukka

    Sanaton…
    :’/

    Myös hoitajien puolesta. En osaa kuvitella miltä heistäkin tuntuu yrittää tehdä parhaansa tuollaisissa tilanteissa. Päivästä toiseen.

    En ole varma pystyisinkö….

  77. leena virta

    Mummi itkee…..

  78. marjut

    voih,… sydämeen sattuu…

  79. Petra Hinders-Hautaviita

    Olen aivan järkyttynyt! Sanaton…

  80. Hei, haluan auttaa muuttamaan tämän käytännön. Ensimmäinen apu jonka voin antaa on auttaa niitä, jotka haluavat muuttaa tämän asian pitämään päänsä kylmänä, mielensä levollisena, sydämensä avoimena ja yhteyden sisäiseen viisauteen niin, että pystymme yhdessä osaston henkilökunnan ja sairaalan johdon kanssa löytämään ratkaisun tähän ongelmaan mahdollisimman nopeasti ja vaivattomasti.

    On äärimmäisen ikävää että tällaista tapahtuu ja lähetän valtavasti rakkautta ja lohtua kaikille omaisille, jotka ovat joutuneet tällaista kärsimään, mutta alkujärkytyksen jälkeen on aika koota itsemme ja katsoa asiaa kirkkain ajatuksin. Tämä voidaan korjata, eikä sen tarvitse olla vaikeaa eikä ikävää.

    Noora ja kaikki muut, joilla on henkilökohtaisia siteitä tai sisäpiiritietoa kyseisestä osastosta ja sairaalan johdosta, voisitteko olla niin kilttejä ja ottaa yhteyttä minuun, niin ihmetellään yhdessä miten korjaamme tämän tilanteen: kutri@kutri.net

    Kiitos kaunis!

  81. Heidi Heikkinen

    Niin tuttua oman lapsen kohdalla OYS:n lasten teho-osasto 64:lla ollessa. Lapseni kotiutui 2 kk:n keskolajakson jälkeen oman alueen keskussairaalasta ja kahden päivän kuluttua oli Oulussa lasten teholla RS-viruksen vuoksi. Lääkäri ”lupasi”, että lapsemme on ensimmäinen heidän osastollaan kyseiseen tautiin kuoleva lapsi.

    Poikamme taisteli kuitenkin 2 raskasta viikkoa ja tuli sinä aikana elvytetyksi useita kertoja. Hän sai aivoihin hapenpuutteesta vaurioita, joiden laajuus on nyt seitsemän vuokden jälkeen vasta arvailujen alla.

    Kahden viikon hengityskonehoidon jälkeen poikaamme vieroitettiin morfiinista. Soitin kysyäkseni hänen vointiaan, johon hoitaja tokaisi, että ”tuossahan tuo on sängyssään päivän kitissyt”. Tosi kannustavaa äidille 400 kilometrin päässä jumissa kotona kahden pienen sisaruksen kanssa.

    Kun poikamme aikanaan kotiutui oman alueen keskussairaalaan, oli kylvetys ensimmäinen tehtävä. En ole koskaan, enkä missään nähnyt niin likaista vauvaa. Ulostetta oli jopa poskissa. Nivustaipeet, pakaravako, kaulapoimut, kämmenet, jalkojen taipeet, kaula, jokapaikka vereslihalle hautuneina lian kanssa. Hiukset revitty irti päästä tuppoina kanyylin teippien mukana… Näin nyky-Suomen hyvinvointivaltiossa…

  82. Helerin

    Osonottoni teidän perheen enkelien menehtyksen takia :/ Voima haleja ja jaksamista teille 🙂 En voi käsittää,että tällästä voi tapahtua Suomessa,tämä avasi silmäni,itkin surusta ja vihasta,miten tällästä voi tapahtua. 2,8vuottiaan tytön äiti

  83. pepita ehrnrooth-jokinen

    Itken ja olen sanaton. Lapsi pitää aina olla vanhempiensa kanssa. Se on selvä asia. Ei tarvitse olla lääkäri tajutaakseen sen…..

  84. anulah

    Ei löydy sanoja kuvaamaan tunteita. Voi pientä Annia, kunpa saisimme muutoksen aikaan.

  85. anulah

    Vaikea sanoin kuvata tunteita, joita tämä tarina herättää. Voi pientä Annia! Kunpa saisimme muutoksen aikaan. Kiitos että kirjoitit tämän, ehkä se vie muutosta vähän eteenpäin.

  86. Sohvi

    Mitä tälle asialle voi tehdä? Ei tälläistä tarvitse hyväksyä.

  87. Räisänen kristiina

    Voiko olla todellista!!!!!! Kauheaa että vanhemmat eivät voi olla vakavasti sairaan lapsensa luona viimeisinä hetkinä tähän on tultava muutos!!!!!!!!!!!!!!!

  88. Jenny

    Sydäntä särkevää. Kahden pienen lapsen äitinä ja sairaanhoitajana olen järkyttynyt. Vanhempien tulisi saada olla mahdollisimman paljon sairaan lapsensa luona tukemassa ja lohduttamassa, varsinkin vakavasti sairas lapsi tarvitsee kaiken avun ja tuen mitä vain voi saada, vanhemman rakkaus ja läsnäolo taistelussa sairautta vastaan on korvaamatonta, sitä ei edes huippulääketieteellä voi korvata. Ja kun taistelu käy ylivoimaiseksi on vanhemman ja lapsen viimeiset yhteiset hetket sanoinkuvaamattoman arvokkaita. Niitä ei saa viedä pois.

  89. Satu

    En tiedä, koska olen viimeksi itkenyt näin. Itken pienen Juhon kohtaloa. itken pienen Annin kohtaloa. itken molempien perheitä.

    Itken myös itseäni ja omaa lastani. Omalla 5-vuotiaallani on vakava ”vika”, jota on tarkoitus lähiaikoina hoitaa vaarallisella leikkauksella, Helsingissä. Nyt mietin, että tuonneko omakin pikkuiseni päätyy!?

    En liene ainoa, joka nyt toivoisi heräävänsä ja ymmärtävänsä nähneensä unta näin kauheasta asiasta 😦 Miten tällainen voi olla mahdollista, nykyaikana ja vielä Suomessa!?

  90. Tiina

    Itku tuli täälläkin. Itse toimin sairaanhoitajana vanhusten parissa; eivät hekään joudu kuolemaan yksin. Kohta kolmen pienen lapsen äitinä..En voi edes kuvitella miltä vanhemmista tuntuu. Osanottoni ja voimia. Tärkeää että tämä asia tuotiin esiin ja toivon sydämestäni että asioihin saataisiin muutos.

  91. Raili

    Kyllä vetää sanattomaksi… voimia kaikille K9:llä oleville lapsille ja heidän vanhemmilleen sekä jo lapsensa menettäneille.

  92. Minna Rajala

    Tarina kosketti todella paljon! Miksi näin pitää tapahtua? Minulla kaksi lapsenlasta Anni ja Juho.

  93. Tony Ritanoro

    En pystynyt järkevästi enää lukemaan loppuun 😦
    Ja…olisi pitänyt…pitänyt järjellä etsimään se mielipide tunteiden takaa….lapsen pitäisi olla oikeus kuolla isän ja äidin sylissä
    (jos tää olis paperilla niin kyynelistä tahraantunut)

  94. Mia

    Tämä asia voisi muuttua, jos vain tahtoa riittäisi. Osaston toimintamallien muuttumisessa avainasemassa ovat osastonhoitaja ja -lääkäri. Asiat eivät edisty, jos he eivät niitä puolla.
    En tiedä ovatko esim. vierailuaikajärjestelyt tehty työntekijöiden työskentelyrauhan vuoksi vai miksi, mutta niitä voidaan muuttaa, jos halutaan. Perhekeskeisyys luulisi olevan Lastenklinikalla korkealle arvostettu arvo. K9:llä se ei näytä toteutuvan.

  95. seija kyllönen

    Niin itken minäkin.tollasta JULMUUTTA vastaan pitää tehdä jotain,Lähden barrikaaldeille oitis jos joku jaksaa aloittaa.voimia pienten vanhemmille ja läheisille.mummo.

  96. Laura Pircklen

    Kyyneleet virtaa… Itse sain sylissä saattaa oman poikani viimeiselle matkalleen K7:lla, isän pitäessä kädestä kiinni. Tuntuu todella pahalta Annin ja perheen puolesta.

  97. Jaana Joutsela

    Osanottoni omaisille.. itkettää ja surettaa kovasti puolestanne.. miten tällainen on edes mahdollista Suomessa.. Voimia suuressa surussanne ❤ ❤

  98. 1vuotiaan äiti

    Tää kosketti todella paljon, itkin lukiessani tätä 😦 Lämpimät osan otot lasten vanhemmille ❤

  99. jaana Lehtinen

    Jaana Lehtinen
    Mitä tämmöiseen voi kirjoittaa…ei näin voi tapahtua meidän kotomaassamme, EIHÄN!!!! E I H Ä N !!!!! Voi hyvä luoja sitä pientä tyttöä, niitä pieniä tyttöjä ja poikia ennen häntä ja jälkeen hänen. Heidän vanhempiaan, omaisiaan…minkälainen on se ihminen kuka on töissä tälläisellä osastolla…”jaahas, se olis sit päivä pulkassa. Ja ei kun kotiin, mitähän sitä tekis ruokaa…” Minä en päivää pidempään siellä voisi olla. Pyydän anteeksi kaikkien puolesta, ei se mitään auta. On kuitenkin hyvä että tästä asiasta kirjoitetaan…ja paljon…

  100. paupi

    Minäkin itken ja otan isosti osaa suruunne. Ihan sydäntä riipaisee lukea. Itselläni on kaksi poikaa 2 ja 4 vuotiaat. Olen suuresti kiitollinen että olemme säästyneet suurilta sairauksilta. Haluaisin antaa isosti tukea teille pienten ja isompienkin äideille jotka joutuvat kokemaan tällaista. Ihan kauheaa, ei voi sanoin kuvata. Miten tämä voi olla edes mahdollista. Olen vihainen, tällaista ei voi eikä saa tapahtua!

  101. shaakana

    Itken Annin tarinan johdosta. Itken, kun en muuta voi.

  102. Anusha

    Olen kahden pienen lapsen äiti ja kyllä itkettää ja särkee sydäntäni….älä enää koskaan tapahdu tällästä!

  103. Anna

    Niin epäinhimilllistä ja suorastaan sairasta evätä lapselta vanhempien läsnäolo sairaalaolosuhteissa. Tällaista asiaa ei voi jättää tähän. Käytäntöjen on pakko muuttua! Sanoinkuvaamattoman surullista..

  104. Niina Helkala

    syvä huokaus * ja suuren ,suuret osanotot menehtyneiden lasten vanhemmille. olipa tarina ,joka todella saa monen meistä itkemään ja miettimään, onko oikein toimia näin julmasti. Kiitos, kirjoittajalle ,joka rohkenit ottamaan kipeän asian esille. Itse olen ollut oman lapseni kanssa K 4. meilahdessa avo-sydänleikkauksessa ja ymmärrän ,mistä tässä puhutaan. Voimia kaikille, toivottavasti asiaan saadaan pian parannusta. terv. Ninnu.

  105. Janita

    Sama käytäntö on myöskin tampereella, emme päässeet katsomaan tytärtämme kuin tiettyinä aikoina vaikka tilanne oli huono, elettii minuutti kerralla. Ei osastolta ilmoittettu koskaan jos tila huononi eikä mistään hoidoista, en päässyt edes pesemään tytärtäni saatika vaihtamaan vaippaa. Kunnes se pelätty puhelu sateisena yönä tuli että nyt elvytetään äkkiä paikalle! Prinsessa nukahti syliini viikon taistelun jälkeen ja olen ikuisesti katkera siitä että en saanut viettää juuri lainkaan aikaa hänen kanssaan saatika olla vierellä ja puhua tutulla äänellä ❤ Sydämeni itkeen ja toivon että joku jaksaisi taistella tämän puolesta !

  106. Kiitos tästä hyvin kirjoitetusta ja todella koskettavasta tekstistä. Se leviää parhaillaan ystävieni keskuudessa Facebookissa, ja ihmiset haluavat toimia. Voimme perustaa asialle Facebook-sivun, jossa päätämme mitä teemme ja jonne keräämme ihmisiä. Sitten voimme kirjoittaa mielipidekirjoituksia, lähettää sairaalan käytännöistä vastaaville julkisen kirjeen jne. Otatko yhteyttä minuun! Jos olet Facebookissa, linkkaudutko ystäväksi. Sitten voimme perustaa sivun ja levittää kirjoitustasi ja sivua.

    Muille tätä lukeville ja toimintaan pakotetuille tiedoksi, että Facebook-sivun nimi voisi olla vaikka: Teho-osaston lapsille oikeus vanhempiensa lähellä oloon.

    https://www.facebook.com/pauliinaseppala

  107. sanna

    Mäkin itken. Ei mulla ole mitään kokemusta tällaisesta. Enkä voi tajuta, että vanhemmat oikeasti joutuu nykyaikana Suomessa tällaiseen tilanteeseen. Olen niin pahoillani ja haluaisin tehdä jotain konkreettista. Eihän noin saa toimia. Eihän?

  108. Stina Dansie

    Satuttavaa tekstiä. Itkettää.. Miten voi tässä maassa olla noin Neuvostoliittonaikaset säännöt?! Ja vielä samassa sairaalassa! Aivan kamalaa!! Olen kuitenkin aivan varma, ettei pieni Anni kuollut yksin. Enkelit olivat lähellä ja pitivät Annia sylissä ja kantoivat hänet sitten Jeesuksen luo ikuiseen iloon ja rauhaan. Siitä ei ole epäilystäkään. Silti vanhepien tuskaa olisi helpottanut saada viettää viimeiset hetket lapsensa kanssa.. 😦

  109. Anonyymi

    Tyrmistyttävää! Kertakaikkiaan! Voi pientä tyttöressua 😥

  110. Johanna

    Kyyneleet valuu myös täällä, 3v äitin poskilla.
    Järkyttävää luettavaa! Kuinka on mahdollista, että asia on näin??
    Vanhemmat ovat lapselle rakkaimpia ihmisiä (ja päinvastoin).
    Näkisin, että kaikkien kannalta ihanteellisin asetelma julmasa tilanteessa olisi, että saisivat olla yhdessä lähdön hetkillä.
    Minun ajatusmaailmassani ei ole edes toista vaihtoehtoa!

  111. Minna

    Surullista. Tästä olisi hyvä kirjoittaa esim. Helsingin Sanomien yleisönosastolla, sillä tällaisiin todella suuriin epäkohtiin pitää saada muutos. Lapsilla pitää olla mahdollisuus saada äiti ja isä vierelleen joka hetki, ei silloin, kun se sairaalan osastolle sopii. Olen aikuisena muutama vuosi sitten taistellut hengestäni ja kuukauden sairaalassa olo ilman rakkaita oli todella raskasta. Aikuisena tilanteeseen on sopeuduttava, mutta lapsi ei ymmärrä, miksi isä ja äiti eivät ole hänen luonaan. Voimia kaikille!

  112. jossu78

    Niin koskettavaa kyynel tuli silmään

  113. m

    Aivan kamalaa! Voi sitö pientä tyttöä, kun olisi halunnut nähdä vanhempansa, kyllä 3 vuotias jo tajuaa asioita ja paljon on tainnut tytön mielessä liikkua vaikka mitä. Ja vanhemmat eivät tuosta ainakaan toivu, että tietävät tyttärensä itkeneen heidän peräänsä, eivätkä he ole voineet asialle mitään siis aivan kammottavaa!

  114. Mia

    Aivan kauheaa. Täälläkin itkee kolmivuotiaan äiti. Toivottavasti tähän tulee muutos.

  115. Leena

    Olen mykistynyt ja itken. Oman lapsen menetys on jokaisen vanhemman pahin painajainen. Rukoilen voimia näille perheille ja lohdutusta omaan syyllisyytensä tilanteessa jossa he tekivät parhaansa äiteinä ja isinä. Rukoilen että päättäjien silmät avautuisivat ja osaston tilanne pääsisi kehittymään perhekeskeisemmäksi mahdollisimman sujuvasti ja pian.

  116. johanna kälkäjä

    tää on kyl semmoinen asia, jolle ois PAKKO tehdä jotain konkreettista!! Olisiko Leijonaemoilla jotain ideaa mitä? En ole itse arvannutkaan, että nämä asiat ovat näin totaalisen surkealla tasolla Suomessa, järkyttävää. Liityin jo kannatusjäseneksi, nyt ois vaan polttava halu saada asiat korjatuksi ennen kuin tämänkaltainen tapahtuma toistuu. Ja ennenkaikkea ihmiset tietoiseksi, jotta saadaan muutos aikaan!

  117. 3-vuotiaan äiti

    Sydäntäni raastaa ajatuskin perheen tuskasta. Kyyneleet ei ota loppuakseen. Mieleeni palaavat ne muutamat päivät, jotka lastenklinikalla vietin ja leijonaemon lailla taistelin saadakseni olla esikoiseni luona sekä yöllä että päivällä. Ei vanhemmilta saa viedä oikeutta olla läsnä pahimmalla mahdollisella hetkellä. Jos lapsen on ennen vanhempiaan kuoltava, sallittakoon sen tapahtua inhimillisesti eikä parempaa paikkaa lapselle ole kuin turvallinen syli.

    Toivon sydämestäni, että löydätte rauhan tuskassanne.

  118. ritu

    En löydä sanoja : ((

  119. Äiti-73 Ulkomaat

    Annin ja hänen vanhempien (ja samoin kaikkien samassa tilanteessa olevien) kohtelu ja on vähimmillään sydämetöntä ja järkyttävää, mutta myös ihmisarvon väheksymistä. Oma pieni lapseni joutui lomamme aikana viime viikolla Italiassa sairaalaan korkean kuumeen ja infektion takia ja sielläkin sain olla koko ajan lapsemme luona ja yöpyä hänen luonaan. Ja tämä ei ollut edes virallinen hätätapaus. Samoin on kokemukseni muuallakin ulkomailla. Miten tämä voi olla näin modernissa Suomessa??? Olen aina ollut positiivinen Suomen hyvinvointisysteemeistä ja tasosta ulkomailla asuessani, mutta tälläinen pienen lapsen ja vanhempien kohtelu ja sääntöjen asettaminen ihmisarvon yläpuolelle, saa minut kyllä melkein häpeämään.

  120. Laura

    Lähes sanaton järkytyksestä. Voin vain yrittää kuvitella pienen Annin yksinäisyyttä tuona yönä ja hänen vanhempiensa tuskaa sitä jälkikäteen läpi käydessään. Tässä on sairaalapalvelu ”muotoiltu” aivan epäinhimilliseksi. Olen samaa mieltä Valpurin kanssa siitä, että vanhempien läsnäolo ja läheisyys aivan varmasti vaikuttaa lapsen tilaan. Jos ei siihen miten hänen tilansa etenee niin ainakin siihen, minkälainen olo lapsella on ja miten hän itsensä kokee. Voisiko tämän tapauksen nostaa vaikka nimettömänä esimerkkinä isompiin medioihin? Voisivat kansalaiset saada ymmärrystä siitä mihin verovarojen oikeanlaisella käytöllä ja terveyspalveluiden suunnittelulla voidaan vaikuttaa.

  121. 10kk tytön isä

    Itku tuli väkisin. Ei pysty ymmärtämään miten tuo voi olla mahdollista..

  122. Sara

    Täällä myös 3-vuotiaan tytön äiti itkee. aivan uskomatonta! järkyttävää!

  123. Anna Helsinki

    Ihan järkyttävää! Tähän on saatava muutos.

  124. Supina

    Kahden lapsen äitinä itkettää minuakin.

    Samalla mieleeni herää kysymys, että miksi lapsen tilasta ei ilmoiteta vanhemmille, kun esim. tk-sairaalan vuodeosastolta tai vanhainkodistakin soitetaan omaisille tilan huononemisesta ja viimeisistä hetkistä vaikka keskellä yötä, jos omaiset ovat tätä pyytäneet. Ja aina ovat omaiset saaneet olla läsnä, tietääkseni lähes poikkeuksetta myös läsnä viimeisten hetkien ollessa lähellä vuorokauden ajasta riippumatta. Sydäntä riipaisee ajatella, että pikkuinen lapsi jätetään tilanteessa yksin eikä vanhempien toivetta asian tiimoilta saati lapsen itsensä pyyntöä millään tavoin huomioida. Millä tavalla se olisi henkilökunnalta ollut pois, jos he olisivat ilmoittaneet lapsen vanhemmille tilanteen huononemisesta ja vanhemmat olisivat saaneet viettää viimeiset hetkensä tyttärensä kanssa? Mielestäni on hyvin kylmää ohittaa pienen lapsen hätä ja pyyntö saada äiti ja isä lähelle tuossa tilanteessa ja eritoten lähettää äiti ja isä pois paikalta.

    En voi ymmärtää, että jossain sairaalassa voi tällaisia käytäntöjä olla olemassa. Tiedän meinaan, että mm. tk-sairaalan vuodeosastolla 1hh:ssa on majoittunut (ihan osaston toimesta tuodulla sängyllä) puoliso, vaikka hoidettavalla ei mitään hengenhätää ole ollut edes.

    Hoidon tulisi olla aina ihmislähtöistä ja jokaisen perheen toiveita kunnioittavaa. Yhdessä tulisi sopia hoitolinjasta ja toiveista eikä lapsia (tai aikuisiakaan) saisi kohdella tulos- ja tehokkuustavoitteisesti.

    Inhimillisyyttä toivoisin jokaiseen hoitolaitokseen, etenkin kun ollaan vaikeiden ja kipeiden asioiden kanssa tekemisissä. Jokainen hoitoa antava voisi ajatella tilannetta omalle kohdalleen ja toimia sen pohjalta. Monilla perheillä kun luullakseni on vielä aika pitkä matka pääkaupunkiin hoitoa saamaan, niin aika kohtuutonta on erottaa lapsi vanhemmistaan täysin vieraassa kaupungissa ja paikassa.

  125. Marjaliisa Havio

    Ikävä kyllä sairaaloissa on suuria eroja osastojen käytäntöjen välillä. Tämä on ollut totta aina. Itse olen voinut todistaa sitä 70-luvulta alkaen. Sairaaloiden arvot ja periaatteet ovat yksi asia ja käytännöt ovat toinen. Riippuu vastuussa olevista lääkäreistä, yli- ja osastonhoitajista miten asiat järjestetään käytännössä. Asioiden muuttaminen on työlästä ja se vaatii uskomatonta sinnikkyyttä ja rohkeutta niiltä, jotka sairaalan sisällä yrittävät muuttaa käytäntöjä. Potilas- ja perhelähtöisyys ovat kauan olleet periaatteita kaikessa hoidossa ja lasten hoidossa erityisesti se että lapsi on ensisijaisesti osa perhettään. Tilojen ahtaudella voidaan perustella huonoja käytäntöjä, mutta aina viime kädessä ratkaisut ovat osastosta vastaavilla. On sietämätöntä hoitaa kuolevia lapsia kuin 40-luvulla, jolloin vanhemmat olivat ”riesa” hoitosysteemille!

  126. Helena Jaakkola

    Lapsi pitää aina asettaa etusijalle, he tarvitsevat kaiken rakkauden ja huolenpidon, mitä vanhemmmat voivat antaa. Erityisesti sairaana lasta tulee hoivata ja vanhempien apu on sairaalallekin hyödyksi. Osastoilla tarvitaan hyvin usein lisää käsipareja pieniä hoitamaan. Omat vanhemmat ovat parhaita siinä! Vanhempien läsnäolo PITÄÄ tehdä mahdolliseksi. Kyse on vain asenteista!

  127. Mervi M

    Aivan uskomatonta kohtelua! Surullista, kylmää ja julmaa, niin lasta kuin vanhempiakin kohtaan 🙂 Mihin on kadonnut inhimillisyys? Voimia vanhemmille!

  128. Kahden pienen pojan äiti

    Ei löydy sanoja. Miten suomessa voi asiat olla näin? Kenenkään ei pitäisi joutua kuolemaan yksin… Voimia Annin ja Juhon vanhemmille!

  129. johanna

    Lämmin osanotto rakkaat lapsensa menettäneille vanhemmille. Tarinasi palautti mieleen omat kaksi kokemusta TYKSin lasten teho-osastolta jonne kaksi lapsistani ovat syntymän yhteydessä joutuneet. Siellä tehdään hienoa työtä, mutta suhtautuminen vanhempien haluun viettää aikaa lapsensa kanssa on todella nihkeää. Ja vaikka olin itse toisella osastolla ja kävelykuntoinen minulle ei kertaakaan soitettu sieltä yöllä vaikka pyysin niin tekemään. Jouduin jälkeenpäin käymään keslustelemassa vertaisryhmässä, että selviydyin kokemuksista. Sairaaloiden perhekeskeisyyttä kaikkien ikäisten lasten kanssa pitää lisätä. Ei vanhempia saa eristää lastensa hoidosta eikä ennen kaikkea jättää pieniä yksin kun he ovat heikoimmillaan!

  130. Itken, ja epäuskoisena ihmettelen, MITEN tämä voi olla mahdollista? Itse olen etuoikeutetussa asemassa kun olen 3 tervettä lasta saanut, mutta nämä kohtalot liikuttaa aina ja joka kerran mietin, että entä jos näin olisi käynyt meille? En edes osaa kuvitella, mitä vanhemmat käyvät läpi, toivon heille voimia ja lähetän heille vilpittömän osanottoni suureen suruun.
    Onko olemassa esim. adressi tai joku muu keino jolla voisin itse olla vaikuttamassa moisten järjenvastaisten käytäntöjen muuttamiseen?

  131. Eeva

    Haluaisin lähettää voimia niille vanhemmille jotka taistelevat lastensa rinnalla, jotka viettävät aikaa sairaalan käytävillä ja odotushuoneissa että pääsevät oman pienen rakkaansa viereen. Lapsella on oikeus olla äidin ja isän lähellä kun viimeiset hetket on käsillä ja kun kivut ovat kovat. Kukaan vieras ihminen ei samaan kykene kun oma äiti tai isä. Miten joku vieras ihminen sairaalan hallinnossa voi olla näin julma? Hoitajana ymmärrän infektioriskit, mutta rajansa kaikella. Eikö viimeistä matkaa varten voisi järjestää omaa huonetta? Uskon ettei näitä perheitä haittaa toisten samassa tilanteessa olevien seura. Jos nyt sairaalan hallinto ja henkilökunta miettisivät asiaa siltä kannalta, entä jos itse olisin oman lapseni kanssa tässä. Laittakaa lääkärintakit ja hoitajanasut sivuun ja muistakaa että kyseessä on ihmiset ei tilastot tai säännöt.

  132. Todella hurjaa. Olen oman lapseni suhteen miettinyt, mitä jos joudutaan näitä asioita joskus käymään läpi enkä ole tällaista edes osannut ajatella. Tulee mieleen, että tekisin kyllä kaikkeni, ettei näin olisi, vaikka vastoin kaikkea ottaisin lapsen kotiin kuolemaan ja kärsisin sitten seurauksista. Ihan kamalaa. Onko tämä ainoa paikka vai onko tämä tapa käytössä useammassakin paikassa Suomessa? Ehdottomasti pitäisi asialle saada tehtyä jotain!

  133. Suvi Rantala

    jotenkin ajattelisin, että VARSINKIN pienelle lapselle toipumisessa- tai lähtemisessä- olisi se tärkein ja vahvin lääke vanhempien ja rakkaiden tuttujen ihmisten läsnäolo. Käsittämätön ahdistus puristaa rintaa kun ajattelen Annin vanhempia, voimia heille ❤

  134. Riitta

    Hyvä Leijonaemot. Tärkeä asia nostettu pöydälle!Tätä tarvitaan rohkeutta puuttua ja halua muuttaa epäkohita. Halaus ja voimia teille kaikille!

  135. Heidi Juvonen

    En tiedä mitään niin julmaa, kuin eristää vanhempi ja lapsi toisistaan viimeisellä hetkellä.

    Tämä kirjoitus sai kyynelhanat auki. Toivottavasti sama tapahtuu heille, jotka asioista ovat päättämässä ja he ajattelisivat edes hiukan myös sydämellään.

  136. Marika Mäkinen

    On aivan järkyttävää lukea tästä, että pieni lapsi on kuollut ja elänyt viimeiset hetkensä yksin ilman vanhempien rakastavaa läsnäoloa.
    Sairaaloiden vierailuajat ovat asia, joita henkilökohtaisesti en ymmärrä. Lapsi tarvitsee sairaalaympäristössäkin vanhempiaan yhtä paljon kun kotona ollessa.

    Rakkautta ja jaksamisia teille!

  137. Anitta Kangastie

    Itkemättä tätä ei voi lukea. Olen myös varma, että olisin pienen enkelin äiti itsekkin, jos en olisi saanut olla läsnä, kun nyt jo aikuinen lapseni taisteli elämästään ensimmäisinä elinvuosinaan, tosin ei HUS:ssa.
    On hyvä, että toit/toitte tämän asian esille surunne keskellä, ehkä tämä auttaa siinä.
    Toivotaan ja vaaditaan viisautta päättäjiltä tulevaisuudessa ja tämä kirjoitus on hyvä alku sille.

  138. Marja

    Aivan hirvittävät hetket ollut Annilla 😦 Ja kamalaa myös vanhemmille. Ei voi käsittää miten tuommoinen sallitaan, toinen vielä kaivannut vanhempiaan ja silti vain jätetty yksin. Järkyttävää.

  139. iines

    Hyvä, että toit tämän asian esille ja uskalsit kirjoittaa aiheesta. Toivotaan, että tästä seuraa vain hyvää. Osanotto Annin ja Juhon perheille.

  140. Sanni

    Ihan hiton väärin!!! Syöpään kuolevilla aikuisillakin saa olla omaiset läsnä 24 h/7 kun ollaan saattohoitovaiheessa miksi ihmeessä lapset ovat eriarvoisia, lapsilllehan se olis vielä miljoonasti tärkeempää et on tutut ja rakkaat vanhemmat läsnä kun varmaan muutenkin pelottaa kaikki kivut ja säryt, vieras paikka, vieraat ihmiset(hoitajat ja lääkärit), oudot hoitotoimenpiteet joita lapsi ei ymmärrä jne….ensin pisti vihaksi, sitten itkuksi ja sitten raivoksi kun tuota tekstiä luki… Tosiaanko 2000 luvulla suomessa tollasta vielä on…ymmärtäisin ton joskus 1800-luvulla mutta en nykyaikana!!!

  141. korp

    tämmöiset asiat pistää miettimään omia kokemuksia.menetin lapseni kyseisen sairaalan osasto k10. kymmenen vuotta sitten . sain olla 8 .v poikani luona hänen viimeisen yönsä. eikä osastolla ole vierailuaikoja muutenkaan. vanhemmat saavat olla lapsensa luona. paitsi yöt, ellei ole kyse ns viimeisistä hetkistä. surullista kuulla että viellä tuo vierailu käytäntö on teholla käytössä. luulisi että asiat ovat vuosien myötä muuttuneet, eivät näköjään, surullista.voimia menetettyjen lapsien vanhemmille ❤

  142. Mummi

    Minä tulevana sairaanhoitajana ja neljän lapsen äitinä ja pienen 2,5 -vuotiaan tyttösen isoäitinä, lupaan ja vannon omalta osaltani AINA puuttua epäkohtiin ja omalta osaltani toteuttaa kokonaisvaltaista hoitokäytäntöä, jossa potilaan hoitoon osallistuu omaisten ja lähimpien ihmisten piiri. Inhimillinen ja kunnioittava kohtelu kuuluu kaikille, nuorille ja vanhoille, niin potilaille kuin heidän omaisilleen. Sydämeni särkee, kun ei nähdä tai haluta nähdä niitä mahdollisuuksia, joilla suuren hädän keskellä omaisia voitaisi auttaa. Pienen Annin vanhemmille ei arvokkaita hetkiä saada takaisin, mutta heidän kokemuksensa voi saada aikaan muutoksen vyöryn, kunhan viestiä viedään eteenpäin. Voimia meille kaikille taistelussa, ja erityisesti niille kaikille pikkuisten potilaiden vanhemmille, jotka joka päivä lastaan hoivaavat osastoilla! Voimahalaukset Juhon ja Annin omaisille, pienet enkelit elävät muistoissamme.

  143. Annukka

    Annin ja Juhon vanhemmille suuri osanotto. Allekirjoitin juuri adressin sen puolesta, ettei Annin kohdalla tapahtunut tragedia enää pääse toistumaan. Olen hyvin pahoillani, että kohdallanne kävi näin.

  144. Kyseessä on niin törkeä henkinen kidutus (sekä vanhepien että erityisesti pienen potilaan), että näistä kokemuksista lukiessani on vaikea hengittää! Olisi mahtavaa, jos jaksaisitte tehdä tästä mielipidekirjoitukseksi lehteen (esim. Hesariin) sopivan version, asia olisi tärkeää saattaa mahdollisimman suuren yleisön tietoon ja mahdollisimman äkkiä. Muuten olen sanaton, Ei voi olla totta. Toivottavasti kukaan ei koskaan enää joudu kokemaan vastaavaa.

  145. Katja

    Koskee sydämeen ajatella pienen tytön pelkoa ja tuskaa viimeisenä yönä. Ei soisi meistä kenenkään jäävän sairaala byrokratian jalkoihin viimeisinä hetkinään. Vaikka hoitajille ja lääkäreille kyseisillä osastoilla on varmasti elinehto pystyä ulkoistamaan lasten pelko ja kärsimys jotta työnsä jaksaa päivittäin tehdä pitää jonkun hoitotilanteessa olla se joka ajattelee myös lapsen psyykkisiä tarpeita ja perhettä. Luulin omahoitajajärjestelmän takaavan tämän.
    Kaikille teille joilla osastoista kokemusta on toivon voimia nostaa tämän asian esille ja vaatia muutoksia käytäntöihin. Kuten joku jo sanoi, vanhat rutiinit ovat tiukassa mutta muutos on mahdollinen kun sen tarpeeseen herätään. Lastentehohoito tässä ajassa on huomattavasti inhimillisempää muissa sairaaloissa ja muissa maissa. Perhekeskeisyys on voimavara, ei rasite!!

  146. karita Heikkilä

    On niin väärin, ettei edes toinen vanhempi saa olla lapsensa luona, eipä se tuoli sängyn vieressä paljoa tilaa tarvitse. On niin väärin, Suomi on harvoja maita enää joissa tämänkaltainen meininki. Tehohoidossa kun kuolema on läsnä kokoajan, pitäisi olla oikeus vanhemmilla olla lapsensa kanssa ja erityisesti lapsella olla oikeus kuolla vanhempiensa sylissä.

  147. sanna

    On todella hyvä että kirjoitit tämän. Todella hyvä. Olen lukenut tämän nyt facebook’ista, jossa linkkiä jakaa nähtävästi asialle täysin omistuva ihminen, ja tässä on toinen, joka jakaa tätä asiaa niin pitkälle, ja niin kauas, niin monen tietoon, että asialle voisi todella tehdä jotakin. Olen ylpeä, että sinulla on voimaa ja rohkeutta nostaa asia tietoomme. Tekisin itse saman, ja toivon että niin myös mahdollisimman muu moni, aina silloin kun kohtaa näin rankkoja asioita, joita juuri voi muuttaa, kuten sanoit helpoillakin keinoilla parempaan suuntaan. Lapsen ei pidä koskaan lähteä yksin, kenenkään ei pitäisi. En ole kokenut vastaavaa, en ole joutunut tilanteeseen, jossa lapseni olisi sairaalassa tehohoidossa mutta olen synnyttänyt kuolleen vauvan. keskustelen asiasta niin monen kanssa kuin kanta otetaan, tämä asia on aivan järkyttävä. Pieni ihminen on viisas ihminen, ja ymmärtää kyllä. Ei kukaan halua kuolla yksin. Ei vanha eikä nuori. Lapsi ei saa kuolla yksin koskaan. Yritetään kaikkemme. Voimia, ja uskoa johonkin elämässä, jotta jaksat eteenpäin. Rakkain halauksin, Sanna.

  148. minna

    sydäntä särkevä teksti … itse en pystynyt hyvästelemään lapsiani jotka kuolivat 2008 auto-onnettomuudessa. ( 15 ja 17 vuotiaat) Oli onneksi hyvä että nuorimainen kuoli onnettomuus paikalla ettei minun tarvinnut tehdä sitä päätöstä että koneet kiinni. Mutta pieni lapsi … en voi ymmärtää moista käytäntöä … toivottavasti tulee muutosta

  149. Mari Koskinen

    Vaikea kirjoittaa itkien…
    Olen samaa mieltä kuin Valpuri, läheisten läsnäolo parantaa! Kuinka voi olla noin ymmärtämätöntä sairaanhoitoa vielä 2000-luvulla? Eikö ihmisen psykofyysisyys ole ollut jo aikoja selviö!

  150. Katriina Lahti

    Samoja tunteita kokeneena… surullista, niin surullista. Oman lapsen oltua sydänleikkauksen jälkeen huonossa kunnossa teho-osastolla, sinne ei aina todellakaan päässyt odottamisesta huolimatta näkemään lastaan (lapsi vaati huonontuneen tilansa takia lisätoimenpiteitä, uuden anestesian ja hengityskoneen avun). Sanoinkuvaamaton on se ahdistus, kun ei tiedä, kuinka tässä käy, emmekä pääse lapsemme luo. Samalla ahdistusta lisäsi se, että muiden samassa huoneessa hoidettavana olevien lasten vanhemmatkaan eivät päässeet lastensa luo. Lastensairaalan teho-osastotilat todellakin tarvitsisi nykyaikaistaa tälle vuosituhannelle niin potilaiden kuin henkilökunnankin vuoksi. Jaksamista henkilökunnalle ja erityisesti kaikille hoitoa tarvitseville lapsille ja heidän perheilleen. Tarvitseeko päättäjien itse henkilökohtaisesti kokea ahdistus vakavasti sairaan lapsensa ahtaissa hoitotiloissa, joihin ei ymmärrettävästi monista syistä voida tietyissä tilanteissa enempää ihmisiä päästää, ennen kuin rahoitus järjestyy asianmukaisten tilojen rakentamiseen? Tehohoidossa olevalla lapsella ja hänen vanhemmillaan tulisi todellakin olla mahdollisuus olla yhdessä, puhumattakaan tilanteesta että lapsen elämän viimeiset hetket ovat käsillä.

  151. Riinaski

    En voi muuta kuin itkeä. Otan osaa vanhempien suruun.

  152. Tarja Liiberg

    Todella järkyttävää!

  153. Heidi Huhtala

    Surullista luettavaa. En pystynyt minäkään lukemaan ilman kyyneliä.

  154. Elviira

    Tuntuu ettei sanat riitä kertomaan tunnetta…….. mikä meidän päättäjiäkin vaivaa kun kukaan ei halua puuttua asioihin!!!!!! Millaisia ihmisiä me äänestämme päättämään näistäkin asioista. Voi hyvänen aika!!!!!!
    Oma lapseni on aloittanut K7:lla elämänsä ja siellä sain itsekin hyvää ”palvelua”, mutta tämä K9 tilanne. Itkemättä ei voinut lukea tekstiä ja tulee mieleen että millä ihmeellä muutosta saa aikaa?????????
    Tuo teksti pitäisi kyllä lähettää sinne hallituksen ihmiselle mietittäväksi!

  155. hanna

    Itse 09 sydänpojan äitinä tuska on käsittmätön. Vaikka oman pojan tila on aina ollut hyvä, voitu hoitaa aluesairaalassa. Niin pojan ensimmäinen viikko oli kamala näin lasta ikkunan läpi ja kolme kertaa päivässä sain hänet yliini syömään. Muutoin poika oli tehovalvonnassa eikä niihin huoneisiin noin vain päässyt. Onneksi viikon tehohoidon jälkeen olemme saaneet aina sairaalassa ollessamme olla yhdessä ympäri vuorolkauden. En pystu ymmärtämään yhtän miksi pieni elämästä taisteleva.lapsi joutuu olemaan yksin. Nyt päättäjät tiloja perheille!!!

  156. Täällä myös kohta 3-vuotiaan tytön äiti itkee ja sydäntä viiltää 😦 kauheaa, kerrassaan riipaisevaa.Miten tälläistä voi tapahtua!!laitan ehdottomasti nimeni joka adressiin, mikä koskee pieniä sairaita tai kuolevia lapsia ;(
    Voimia ❤ pienen tytön vanhemmille!!

  157. Pukema Esko

    Itse lapsen sairastumisen kokeneena vaikkakin kyse oli vain viikoista sairaalassa niin en tälläiseen onnekseni törmännyt. Tälläistä ei pitäisi tapahtua ikinä ❤

  158. Kirsi

    Olen myös itse joutunut viettämään molemmilla osastoilla aikaani nyt jo enkelilapsen kanssa. Hoitajat tekevät hienoa työtä, mutta kyllä tunnelma on niin erilainen osastojen välillä. Onneksi oma lapseni sai kuolla aluesairaalassa isänsä syliin. Hyvä, että jaksoit kirjoittaa aiheesta, jota itsekin olen monesti miettinyt, kun olen koko vierailuajan viettänyt vanhempainhuoneessa.

  159. Marjo

    Lämmin osanotto niin Annin kuin Juhonkin vanhemmille! 3-vuotiaan pojan äitinä en osaa tällä hetkellä kuin itkeä… MIten julma kohtalo Annilla ja hänen vanhemmillaan, jotka tuskin´koskaan pääsevät eroon sydäntä raastavasta tilnateesta ja sen julmuudesta.

  160. laura peltoniemi

    Hienoa, että sinulla on voimia tuoda asia esille. Minulle lasten sairaalamaailma on ihan vierasta, mutta koskaan ei valitettavasti tiedä mitä elämä tuo tullessaan. Toivottavasti asiaan saadaan muutosta, kuulostaa todella kamalalta että sairas lapsi vieraassa sairaalaympäristössä vieraiden hoitajien keskellä ja vanhemmilla on vierailuajat. Tuosta on inhimmillisyys kaukana!

  161. Pia

    1,5-vuotiaan pojan äiti kyynelehtii myös. Kenellä on sydäntä antaa sairaan lapsen itkeä vanhempiensa perään elämänsä vaikemmalla hetkellä? Onko nyt säännöistä ja käytännöistä tehtyä niin pyhiä, että elämän kunnioittaminen on jäänyt jalkoihin? Voimia kaikille lapsensa menettäneille, erityisesti Annin vanhemmille.

  162. missä on ihhimillisyys tänä päivänä?sanaton 😦 niin paljon surua ja tuskaa vääryyttä….ja lapsiin kohdistuvaa…EIKÄ!!!! 😦

  163. Heini

    Täällä 2-vuotiaan äitiä tuska repii, sydän pirstaloituu teidän pienten enkelivanhempien puolesta, ei voi ymmärtää miten teitä on voitu kohdella edes noin huonosti..miten se on mahdollista! Olkaa ihania ja tehkää kansalaisaloite ja me kaikki osallistumme adressin kirjoittamiseen. Ei tällainen voi tai saa jatkua, paljon voimia teille kaikille lapsensa menettäneille. Ja kyyneleet pienten puolesta, voi että kun on vaikeaa olla itkemättä täällä töissä.

  164. anne kivistö

    Aivan uskomatonta! Itse hoidan työssäni aikuisa ja vanhuksia.En voisi kuvitellakkaan ettenkö soittaisi omaisille mihin aikaan vuorokaudesta vaan,jos huomaan että tilanne radikaalisti muuttu.Ja vuosien kokemuksesta jo asian voi huomata.On omaisia jotka eivät suruviestiä yöllä halua kuulla ja sitäkin toivetta kunnioitamme.Annamme myös mahdollisuuden omaisille olla aina läsnä.Luoja sentään ei kenenkään tarvitse olla yksin noissa tilanteissa.Eikä varsinkaan lasten! Ääliömäistä tunteettomuutta!!!

  165. Höyhen

    Toki tämä tapaus on surullinen, mutta tuntuu, että ihmisiltä on unohtunut täysin se, mitä teho-osastolla oikeasti tehdään. Teho-osastolla on pakko olla tarkat vierailuajat koska siellä on muitakin kuin vain yksi potilas.

    Yrittäkää ajatella tilannetta, jossa jokaiselle potilaalle mahdollistettaisiin kaksi vierailijaa ympäri vuorokauden. Haluaisitteko että vakavasti sairaan lapsenne ympärillä hääräisi jatkuvasti hoitohenkilökunnan lisäksi myös lukuisia tuntemattomia ihmisiä, joiden terveydentilasta teillä ei olisi mitään tietoa? Olisitteko valmiita ottamaan infektioriskin?

    On myös muistettava ettei hoitohenkilökunnalla ole kristallipalloa, jolla voisi ennustaa tapahtumien kulkua. Jos olisi, olisi myös vanhemmille soitettu jotta he olisivat voineet olla lapsensa luona tämän ottaessa siivet selkäänsä. On helppo syytellä kun todellisesta tilanteesta ei tiedetä mitään. On myös helppo unohtaa, kuinka raskasta työtä hoitohenkilökunta lasten(kin) teho-osastoilla tekee.

    Syvin osanottoni lapsensa menettäneille.

    • Höyhen

      Lisään vielä, että kirjoituksessa on erinomaisia parannusehdotuksia jotka myös mahdollistaisivat vanhempien läsnäolon ilman riskejä. Kannatan niitä varauksetta. Nykytilanteessa vain se ei vielä ole mahdollista, niin surullista kuin se onkin.

  166. je

    Rahastahan se on kiinni. Tehohoito vaatii todella paljon henkilökuntaa. Huoneessa pitää olla tilaa sängyn lisäksi laitteille ja erilaisille toimenpiteille, mihinköhän vanehemmat mahtuvat. Infektioriskikin lisääntyy. Ei osastolla ketään pidetä pidempään kuin on tarve. Ihan varmasti teholla joustetaan vierailuajoista tarpeen mukaan. Tehohoito on hektistä toimintaa, aina ei ehdi soittamaan, hoitaminen on tärkeämpää. Kaikki ei ole kaunista katsottavaa, en haluasi viimeiseksi muistoksi kuvaa esim. elvytystilanteesta, en niin omasta kuin kenekään muunkaan lapsesta. Enkä haluaisi välttämättä, että kaikki muut saavat tietää mitä on tapahtunut. Ja juuri sillä hetkellä kun jotain akuuttia pitäisi tehdä ei ole aikaa selitellä ja pyytää siirtymään, eivätkä vanhemmat niin helpolla oman lapsensa viereltä halua lähteä, varsinkaan jos on mahdollisuus, että ne ovat ne viimeiset sekunnit. Ymmärrän kyllä, että hätä ja huoli lapsesta on suuri ja yhteistyön hoitajien ja vanhempien välillä tulee toimia.

    Adressin sijaan hyödyllisempi olisi rahankeräys ja poliitikkoihin vaikuttaminen. Ideaaliahan olisi yksityishuoneet ja riittävä henkilöstömäärä.

  167. Leena

    Onpa todella julmaa. Hyi hävetkää asiasta päättävät tahot! Tämän jälkeen en voi kun toivoa ettei kyseiselle osastolle olisi koskaan asiaa, luuluisi että pahinta mitä voi sattua on että oma lapsi kuolee mutta kyllä tämän kirjoituksen jälkeen väitän että on vielä pahempaa että lapsi kuolee yksin,ilman vanhempien lohtua ja turvaa, sairaalassa missä on mahdollista olla mukana, osastosta riippuen. Paljon voimia Annin (ja Juhonkin) vanhemmille!

  168. Ei ole inhimillistä pakottaa jättämään pieni lapsi yksin ilman vanhempiaan viimeisiksi hetkiksi – tai elämänsä vaikeimpien taistelujen ajaksi. Se on väärin. Mietin samaa kuin Valpuri: äidin ja isän tuoma turva paitsi helpottaisi mieltä, voisi olla se puuttuva osa hoidosta puhumattakaan lohdusta koko perheelle. Ei tietysti pelastaisi kaikkia, mutta jos yhdenkin, niin on sen arvoista. Vanhempien surun syvyyttä en osaa edes kuvitella. Miksi sitä pitäisi vielä pahentaa osastokäytännöillä, joita blogissa on kuvattu?

    Itkin. Pahinta on, jos kyse on vain toimintatavoista. Ne lähtevät ihmisistä – eivät edes budjeteista.

    Kirjoitit tärkeästä aiheesta erinomaisesti, kiitos Noora! Kävin allekirjoittamassa adressin osoitteessa: http://www.adressit.com/lasten_oikeus_vanhempiinsa_tehohoidossa.

  169. Hannele

    Surullinen tarina, ainakin tiedän kokemuksesta, millainen teho-osasto elämä on, omat lapset olleet siellä, mutta ei Helsingissä.

  170. Petra

    Juurikin 3-vuotiaan tytön äitinä en voi uskoa tätä todeksi… Ahdistaa… Ahdistaa ajatus siitä, että jos me emme olisi niin onnellisia, että lapsemme ovat terveitä, jos minun oma rakas tyttäreni joutuisi tuollaiseen tilanteeseen yksin… Voin vain kuvitella Annin vanhempien tuskan. Eihän tällainen ole millään tasolla hyväksyttävää nykyaikana! On aivan käsittämätöntä, etteivät vanhemmat saa olla tukemassa vakavasti sairasta lastaan, kun sanomattakin on selvää, että vanhempien läheisyys varmasti auttaa lasta toipumisessa. Tai jos mitään ei ole enää tehtävissä, niin kyllähän lapsella ja vanhemmilla pitäisi olla oikeus viimeisiin hetkiin yhdessä… Toistensa tukena ja turvana.

  171. Katja

    itkien aivan sanaton 😦

    t. kahden alle neljä vuotiaan äiti

  172. Tanja

    Tama raastaa sydamen vereslihalle. Ei tama voi olla ainoa oikea vaihtoehto. Kuoleva lapsi tarvitsee vanhempien laheisyytta ja turvallisuutta. Vakavasti sairasta lasta ei saa jattaa yksin! Vanhempien taytyy myos saada olla lasna lapsen poislahdossa niin kuin syntymassakin. Olkaa rohkeita ja tehkaa muutos!!!

  173. Heli Suomalainen

    Erittäin surullista! Ilman rahaakin voi antaa empatiaa, mutta hoitajana uskon ko. tilanteen frustoivan myös hoitajia. MILLOIN tässä ”hyvinvointiyhteiskunnassa” nähdään hoitotyön arvo. Vastaavaa esimerkkiä ette löydä maailman ihanimmasta lastensairaalasta Tukholmasta Astrid Lindgrenin sairaalasta. Tarvitaan ensin hyvät työtilat, niihin riittävästi henkilökuntaa ja positiivisesti haluan uskoa, että sen jälkeen hoitajien hoitajien/lääkäreiden asennemuutos on helpoiten suoritettava muutos.

  174. Hansku

    Kun luin netistä uutisen tästä, mieleeni nousi ihan samat ajatukset kuin Valpurilla tuossa ylempänä. Enkä voi pidätellä itkua kun tuntuu niin pahalta Annin ja vanhempien puolesta 😦 Miten tällaista voi tapahtua? Miksi pienen lapsen täytyy kuolla yksin 😦 Ja kahden pienen lapsen äitinä tuntuu niin pahalta vanhempien takia kun eivät saaneet edes hyvästellä lastaan.. Sanat ei riitä sille mitä haluaisin sanoa vanhemmille ja miten pahoillani olen koko perheen puolesta 😦

  175. SuviMaria

    Aivan kauheaa luettavaa, pienen lapsen äidille tuli iso itku täälläkin 😦

  176. Käsittämätöntä, että vielä on vanhemmille nuo vierailuajat olemassa. Itse myös tyttäreni kanssa viettänyt lastenosastolla aikaa ja siellä olin yötä päivää, samoin olisin saanut olla Tyksin teho-osastolla.

    Voimia vanhemmille ja syvä osaanottoni 😦

  177. Anu Hedin

    Itsekin kolmevuotiaan tytön äitinä olen täysin mykistynyt asiasta ja itkin vuolaasti tätä lukiessani. Tämä ei saisi olla mahdollista tänäpäivänä, Suomessa vuonna 2012. Toivottavasti asiaan saadaan muutos mitä pikimmin. Suunnattomasti voimia ja jaksamista näiden lasten vanhemmille. Enkeleitä kaikkien elämään.

  178. Talvikki Laitala

    Itsekkin 7-vuotiaan sydänlapsen äitinä täällä vuodatan kyyneleitä. Enkä pelkästään tämän 3-vuotiaan tytön, vaan koko jutun takia. Oma lapsenikin on ollut samaisella teho-osastolla 6 kertaa. Olen joutunut kokemaan saman, käsityskyvyn yli menevän käskyn… nyt teillä loppuu vierailuaika. Ja olen joutunut jättämään itkevän lapseni sinne yksin, hälyttimien ja piuhojen täyttämään pelottavaan maailmaan. Ja että se sama tilanne jatkuu siellä edelleen… remontin jälkeenkin!

    Kun perhe on siinä tilanteessa, että oma lapsi on elämän ja kuoleman rajalla, ei silloin jaksa alkaa taistelemaan omien oikeuksiensa puolesta.

    Kunpa tähän asiaan nyt tulisi muutos!!!! Eikä hyvin alkanut vastarinta kuihtuisi kasaan! Toivon menehtyneiden lasten vanhemmille voimia selviytyä päivästä toiseen. Muistamme teitä! ❤

  179. Maarit

    Täällä 3v kaksospoikien äidillä vierii kyyneleet tätä lukiessa. Ihan uskomatonta että tällästä tapahtuu!

  180. Mikko

    Kaksi ja puoli on tyttäreni. Olen mies ja itken… Lapsi olisi ansainnut saada vanhempansa viereensä!

  181. Minäkin olen kohta kolmevuotiaan pojan äiti. Sydämeni menee solmuun kun ajattelen että se olisi voinut olla hän. Lapseni ilman minua sillä hetkellä kun hän tarvitsee minua eniten. Tämä on musertavan surullinen kertomus, ja hyvin tärkeä että se kerrottiin. Kiitos.

  182. Minna Pellinen

    Miten tämä tälläinen voi olla mahdollista täällä meilllä Suomessa????
    Itselläni on kuusi lasta joista yksi on aloittanut elämänsä teholta. Se oli elämäni kamalinta ja pelottavinta aikaa.

    Toivottavasti uudet käytännöt tulevat pian käyttöön.

  183. Terhi Räikkönen

    :,( ei sanoja, kiitollisuutta omaa elämää ja lasten elämää kohtaan. Sanaton, itken. T: kahden alle 10 v. tytön äiti

  184. Suvi

    Suunnilleen Annin ikäisten lasten isoäitinä istun työpaikallani kyyneleet silmissä ja kurkkuani kuristaa… Oman lapsen menettäminen on jokaisen äidin suurin pelko. Ja jos lapsen menettää vielä pienenä,.. en tajua kuinka kukaan äiti tai isä voi selvitä siitä järjissään. Jos vielä viimeiset hetket joutuu olemaan siitä kaikkein rakkaimmasta erossa, on se sanoin kuvaamattoman julmaa. Tuohon asiaan on saatava ratkaisu ja pian! Voimia kaikille lapsensa rajan yli saattaneille.

  185. Todella koskettava tarina. Neljän lapsen äitinä, juttua ei voi lukea ilman, että sisuksia riipii. Kyynelten kautta ihmismieli yrittää ymmärtää, kuinka tämä tarina voi olla totta?
    Olen tänään jättänyt Eduskunnassa ministerille kirjallisen kysymyksen asiasta.
    -On olemassa tilanteista, joihin selitykseksi ei vaan kelpaa resurssi- tai tilapulat. Hommat on hoidettava siihen jamaan, että näin valtava vääryys saadaan korjatuksi. Pieni ihminen – perhe – ansaitsee turvallisen, inhimillisen ja yhteisen mahdolisuuden kriisihoitoon – puhumattakaan hyvästi jättämiseen.
    – Kiitokset asian esille nostamisesta.
    Ja valtavasti voimia pienokaisensa menettäneille!

  186. Mia

    Aivan käsittämätöntä. Surullista. Kylmää laskelmointia pelkästään eikä tippaakaan inhimillisyyttä.

  187. Heidi

    Olen itse kokenus miltei samaa olen ollut itse lapsena vakavasti sairas ja tarvinnut isän ja äidin turvaa ja läheisyyttä. Nyt vasta ymmärrän miksi niin monet yöt päivät ja tutkimukset olivat rankkoja kokemuksia.

  188. tulevaisuus kammottaa

    Nuori 17v. haaveilee omista lapsista tulevaisuudessa, mutta miten uskallan heidät tämmöiseen maailmaan saattaa, herää epäilys?

  189. Marjo Helevirta-Ettala

    Adressia keräämään asian puolesta. Siten voidaan asioihin vaikuttaa !!! Ihmiset tietoisiksi epäkohdista !
    Tällaisia kohtaloita on jo liikaa tässä maassa 😦

  190. Kyllä, tämä on todellisuutta. Sen kieltäminen ei auta. (tiedän etteivät kommentoijat tarkoittaneet tätä kirjaimellisesti, mutta puhun yleisellä tasolla). Tämmöistä on sairaalassa Suomessa 2000-luvulla.

    Mutta asiaa on muutettava ja pikaisesti! Tottakai me ulkopuoliset emme tiedä yksityiskohtia emmekä toisen puolen näkemystä, mutta haluaisin vain kuulla onko tämmöiseen muita syitä kuin ”näin on aina tehty”, koska toisella osastolla perhekeskeisyys onnistuu ja toisella ei? Vai onko syynä – kuten pelkään, eli ratkaisuun tarvitaan rahaa jota ei ole – tilojen puute? Jos jälkimmäinen niin pistetään pystyyn vaikka Red Nose Dayn kaltainen päivä tv-showneineen ja keräyksineen. Tarkoituksena saada tarpeeksi rahaa osaston uudistamiseen tai/ja uuden rakentamiseen. Suomessa on taantumankin aikana sekä järjettömän rikkaita yhtiöitä että yksityisiä ihmisiä jotka voisivat kukin antaa vaikka miljoonan. Ei tuntuisi esim. miljardöörillä missään jos tuhannesosa rahoista menisi hyvään tarkoitukseen. Paitsi että voisi tuntua hyvältä kun tekee konkreettisesti jotain noin hyvää. Että wink-wink vaan sinne suuntaan.

    Keräyslupa kehiin ja sen jälkeen joku jossain tv-yhtiössä mukaan järjestelyihin. Jos Suomessa saadaan keskivertokansalaisilta miljoona kerättyä ulkomaan apuun niin varmaan miljardöörien ja firmojen kesken JA samalla meiltä tavallisilta tallaajilta kerättynä saataisiin ellei satakertainen määrä niin ainakin sen verran että osastolle saadaan joku järjestys tämän asian suhteen. Itsellä ei ole paljon antaa mutta varmasti lahjoitan sen verran mitä pystyn.

  191. Minttu

    Minäkin itken.

    Olen kätilö, olen nähnyt ja kokenut työssäni paljon sekä iloja että suruja, mutta elämä ja työ ei ole kovettanut minua. Rakastan työtäni enkä voisi kuvitella tekeväni muuta. Lasten kärsimys on pahinta mitä maa päällään kantaa, ja haluan olla osana kaikkea sitä, millä tuota kärsimystä saataisiin lievitettyä.

    Tällä alalla vaaditaan tiettyä luonnetta, jota ei valitettavasti kaikilta alalla työskenteleviltä löydy. Tässä tapauksessa kuitenkaan ei ole hoitajien tai lääkärien vika eikä vastuu, jos ko. osastolta ei yksityishuoneita löydy. Heidän on pakko noudattaa ohjeita ja sääntöjä, vaikka se heistäkin tuntuisi väärältä tavalta toimia. Yhteiskunta on pihi, ja sysää viimeisetkin rahansa asioihin, jotka ovat tärkeysjärjestyksessä kaukana kaukana tällaisten asioiden takana. On käsittämätöntä, että rahaa riittää jos jonkinmoiseen turhanpäiväiseen, ja oikeasti tärkeät asiat jäävät retuperälle. Nämä ovat sellaisia asioita, joissa yhteiskunnan ei tulisi ikinä säästää.

    Syvimmät osanottoni pienten enkelien, Annin ja Juhon, perheille ja läheisille. Oman lapsen menettäminen on pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua. Voimia myös kaikille muille, jotka tätä lukevat ja ovat lapsensa menettäneet, ja suurensuuret voimahalaukset perheille, joiden pienokainen tälläkin hetkellä elämästään taistelee.

    Lapset ovat rohkeita, paljon rohkeampia kuin me aikuiset. Lapsilla on jokin käsittämätön voima, rohkeus ja usko paremmasta huomisesta. He ovat pieniä suuria taistelijoita, ja on meidän aikuisten vastuu tehdä heidän elämänpolustaan helpompi, kivuttomampi ja onnellisempi.

    Sydämeni särkyy kun ajattelen pikku-Annin viimeistä yötä. On sanomattakin selvää, että vanhempien olisi kuulunut saada olla lapsensa lähellä hänen viimeisinä hetkinään. Ajatuskin tästä kaikesta on todella musertava.

    Vielä kirjoittajalle: Viethän ensi syksynä sitä omenahilloa myös rakkaimmille hoitajille? 🙂 Heitä on usein vielä suurempi kiittäminen lastemme pelastamisesta/hyvinvoinnista, kuin lääkäreitä. (Tätä en missään nimessä sanonut loukatakseni enkä aliarvioidakseni ketään).

    Kaikesta huolimatta, toivon jokaiselle lämmintä ja aurinkoista kesää, sekä voimaa kohdata elämä silloin, kun se eniten meitä koettelee.

  192. marika

    Samoin täällä kohta 3 vuotiaan äiti itkee ja on erittäin surullinen anninh kohtalosta :`(

  193. Tarja

    Koskettavaa tuo muistoja mieleeni. Oma tyttöni kuoli teho-osastolla 85 ja itse olin toisessa sairaalassa. Itkin usein kun en koskaan saannut ottaa tytärtäni syliin. : ((

  194. Heli

    Itse olen lapseton, mutta silti itken lukiessani kirjoitusta ja kuvitellessani vanhempien tuskaa. Toivottavasti blogikirjoituksen seurauksena asioihin tulee muutos pikaisesti.

  195. Jaakko Ahti

    Tuntuu niin käsittämättömältä lukea tällaisista tarinoista, sillä pienen lapsen ei pitäisi joutumaan kokemaan tällaista ikinä. Äskettäin molemmat rakkaat siskontyttöni, 3v ja 1v, menettäneenä enona haluaisin jollain tavalla lohduttaa vanhempia. Kuulostaa niin kylmältä sanoa, mutta asioista suoraan puhuminen auttaa, samoin aika auttaa ymmärtämääna asioita, ei hyväksymään, mutta ymmärtämään. Omalla kohdallani rakkaat siskontyttöni kuolivat isänsä käden kautta, samoin siskoni. Kaikki jälkipyykki jäi omaisten huolehdittavaksi; itse pesin asunnon surmatöiden jäljiltä, sillä yhteiskunta ei tukenut tässä asiassa mitenkään. Surutyö hoidettiin todella huonosti, sillä kolmoismurhaajan omaiset saivat kaiken tuen poliisipastorilta ja hänen verkostoiltaan, kun taas me uhrien omaiset jäimme täysin vaille tukea. Kaipa meidän kohdalla ajateltiin tueksi riittävän sen, että minun ja murhatun siskoni sekä lastensa tappaneen miehen lasten isoisä on pappi; ”kyllähän te osaatte asioita käsitellä”, kuten eräskin ”ammattiauttaja” totesi. On ikävää huomata, että vaikka elämme niin sanotussa hyvinvointiyhteiskunnassa, jää se hyvinvointi lopulta harvojen eduksi. Olemme loppujen lopuksi melko itseksemme täällä, mutta silloin tukena ovat ystävät ja kaverit, jopa yllättävältäkin taholta.
    Tahtoisin tämän myötä osoittaa poisnukkuneen lapsen vanhemmille osanottoni, ja samalla lämpimän halauksen ja tukeni. Vaikka täältä osa rakkaistamme lähteekin yllättäen ja aivan liian aikaisin, kohtaamme kaikki vielä joskus. Ja onhan meillä surun hetkellä tukenamme ne kaikki kauniit muistot, ja hetket, jotka saimme elää pienten rakkaittemme kanssa.
    Omalle iltataivaalleni syttyi 13.4.2012 kolme tähteä, yksi isompi ja kaksi pienempää. Samoin on syttynyt yksi pieni, mutta kirkas tähti Annin vanhempien taivaalle. Se tähti loistaa siellä aina, kun iltaisin tuntuu pahalta ja ahdistaa. Voimia, ja lämpöä 🙂

  196. Minna

    Itkettää, täälläkin 3v tytön äiti ja työskentelen toisella puolen Suomen vastasyntyneiden ja lasten teho-osastolla. Tuntuu karmealta että voi olla tuollasista kohtelua. Itse tiedän ja näen työssäni kuinka tärkeää on lapselle ja vanhemmalle viettää viimeiset hetket yhdessä ja se pitäisi olla jokaisen sairaalan toimintaperiaatteissa. Vaikka samassa huoneessa on useampi lapsi ja jollekin tehdään toimenpidettä tai tulee uusi lapsi, voi sermejä käyttää näkösuojana ja kuulokkeita vanhemmilla. Yleensä lähes poikkeuksetta vanhemmat ovat niin keskittyneitä omaan lapseen niin eivät välitä ympärillä tapahtuvista asoista. Ja tälläisessä tilanteessa lapsellakin on hälinän keskellä turvallinen olo kun omat vanhemmat ovat läsnä. Jollei huoneisiin mahdu sänkyjä vanhemmille, lattialle voi laittaa päiväksi pois siirretttävän patjan. Toivottavasti K9 tehdään heti muutoksia vierailuaikoihin ja sallitaan vanhempien ja lasten yhdessäolo vaikeina aikoina.
    Paljon halauksia ja voimia Annin ja Juhon vanhemmille ❤

  197. Noora!
    Kirjoitit täyttä asiaa. Lasten on saatava olla vanhempiensa kanssa hoitojenkin ajan. Mikäli osastolla on useampi potilas laittakoot vaikka siirrettävät sermit toisten hoidettavien potilaiden välile, mutta vanhempia ei saa pyytää poistumaan. t. Uldika

  198. Tea

    Voi luoja…. itkut tuli että miten pieni lapsi voidaan noin erottaa vanhemmistaan. Sairastaessaan ne omat läheiset ihmiset ovat vielä tärkeämpiä saatika sitten vakavasti sairaille. Voimia em lasten vanhemmille ja kaikille samassa asemassa oleville

  199. Tipsu

    Huh huh.. juuri peittelin unille ihanan 2v5kk poikamme, eikä itkulle meinaa tulla loppua tämän luettuani. Kosketti ja pysähdytti; todella. Voimia Annin perheelle; todella.

  200. Hannu Hyvönen

    Surullisinta mitä olen lukenut pitkään aikaan. Toivottavasti kirjoitus luetaan kaikissa lastensairaaloissa läpi maan ja lopetetaan julmat ja turhat käytännöt.

  201. miten tälläistä voi edes tapahtua? onko tosiaan asiat noin huonosti että lapsi ei saa olla viimeisiä hetkiään vanhempiensa kanssa. todella surullista.
    Ihan itkin kun luin kuinka lapsi joutuu pelkäämään tulevaa. Tää on niin väärin!!!

  202. Elli Paldanius

    En voi käsittää tällaista nykypäivänä,lapset tarvitsevat aina vanhempiaan,tässä tapauksessa ennenkaikkea,miksi heiltä riistetään tällainen oikeus.Täysin käsittämätöntä.Voimia kaikille vaikeuksien keskellä.

  203. tiuhti

    Ei tätä äitinä itkemättä lue. Voimia kaikille K9 osaston potilaiden vanhemmille

  204. Entinen lastenklinikan potilas

    Olin itse pienenä sydänpotilaana pitkään lastenklinikalla ja olisi kyllä ollut kamalaa olla siellä ilman vanhempia…. vaikken siitä ajasta mitään muistakaan.

  205. Pia

    Täällä myös 3-vuotiaan tytön äiti järkyttyi perusteellisesti.
    Toivon sydämmeni pohjasta, että muutosta parempaan syntyy.
    Pakkohan se on. Ei tuo ole oikein.
    Voimia teille vanhemmille, olet todella rohkea ja vahva, kun otat asian puheeksi!
    Kyyneleet putoilevat poskilleni.
    Taivaan isä pitää huolta pienistä enkeleistä.

  206. MIten tämä on mahdollista tässä maassa? Lapselle äiti ja isä ovat kaikki kaikesssa, turva ja rakkaus, syli ja suukot.
    Muuttakaa käyttäntö ja rakentakaa parempaa.

  207. delafonte

    kyllä valtiolla olisi varaa vaikka mihin, mutta inhimillisyyttä ei tunneta joka on ihmisyyden kantava voima.onneksi hekin vanhevat jotka ihmisten asioista päättävät

  208. Anu

    Surullista! Kyynel saa seurakseen toisen ja valuu poskea vasten. Voimia kaikille pikkuisille ❤

  209. Pallero

    Meidän vastasyntynyt vauvamme oli K9 teho-osastolla kuukauden kriittisessä tilassa ja saimme käydä häntä hoitamassa vain vierailuaikoina. Yhden kerran meille jopa sanottiin, että viereisen vauvan kastejuhla on seuraavana päivänä vierailuaikana ja silloin olisi hyvä, jos emme tulisi omaa vauvaamme katsomaan, kun viereiselle vauvalle on tulossa sukulaisia yms. paikan päälle. Joustoa meidän kohdalla oli siinä, että kun vauvamme oli niin vakavasti sairas ja yleensä vieraita saa olla 1-2 kerrallaan, niin meillä oli myös isovanhemmat mukana muutaman kerran pienokaiseen tutustumassa.

  210. Mia

    Osastonjohtaja on todennäköisesti henkilö, jolle maailmassa rutiinit ovat tärkeitä ja joka ei kykene elämään muutostilanteessa: vanhempia saattaisi tulla milloin vain! Hänestä on kiusallista tehdä töitä, jos vanhemmat katsovat (epävarmuus). Hän on todennäköisesti heikko esimies, joka ei kuuntele muita eikä ole avoin uusille ideoille. Pelkää muutosta. Nauttii siitä, että saa itse päättää ja määrätä, ei pysty kuuntelemaan asiakasta. Voin vain kuvitella miten surkeaa siellä on olla töissäkin.

    Osaston toimintatapa on niin vanhanaikainen, täysin vastoin kaikkea modernia ajattelutapaa. Karmeaa kuulla,että tuollaisella osastolla on tällaiset säänöt. Pöyristyttävää. Olen itse ihmetellyt tätä samaa mielenterveysosastolla, jossa ihmisten kuntoutuksen tärkeä osa on yhteydet normaaliin maailmaan. Kyllä kiukuttaa nekin säännöt, mutta niissä ne yleensä on kuitenkin sekä potilaan että läheistn kannalta inhimillisemmät.

    Jos jossain, niin pienten lasten kanssa asia ehdottomasti pitäisi olla niin, että vanhemmat vaikka saisivat olla yötä päivää paikan päällä.

    On myös aivan kauheaa ajatella, että lapsen voinnista ei saa tuon enempää tietoa kotiin.

    Oma lapseni oli letkuissa vastasyntyneenä, mutta onneksemme olimme Ruotsissa ja siellä, heti, kun vauva pääsi pois eristyshuoneesta, saimme oman huoneen ja – ajatelkaa miten joustavaa – me nukuimme sairaalahuoneen lattialla patjoilla yötä! Ja me olimme siitä niin onnellisia ja kiitollisia, että saimme olla vauvamme luona yötä! Sekä isä että äiti. Muistan sen tuskan, kun olit äitiyslomalla ja vauva oli sairaalassa! Eihän minulla ollut mitään missään muualla, kuin siellä sairaalassa!

    Loistavaa, että joku uskaltaa avata suunsa!

  211. Erja

    Oma lapseni oli aikanaan, jo lähes kolmekymmentävuotta sitten Turussa isossa sydänleikkauksessa ja hoidossa sen jälkeen aikuisten osastolla. Saimme jo silloin olla koko ajan lapsen kanssa, myös ne kriittiset tunnit. Kun huoneeseen tuli elvytystilanne, vedettiin vain verho eteen, jolloin emme lapseni kanssa nähneet mitä muille tapahtui. Miten on mahdollista ettei nykyisin vielä voida toimia samoin.

  212. Ulkosuomalainen

    Kiitos tästä sydäntäriipaisevasta kirjoituksesta, jonka löysin facebookin kautta. Onko teillä ajatuksia miten tai mitä kautta asiaan voisi yrittää vaikuttaa? Olisin, kuten varmasti monet, mielelläni mukana.

  213. Liisa Ahonen

    Uskon, että meitä on paljon, jotka itkevät äidin ja isän ja jokaisen Annin ja Juhon itkua. Minäkin itken, kun kirjoitan tätä. Rukoilen voimia vanhemmille suureen suruun. Toivon, että tämä adressi johtaa käytäntöjen muutokseen!

  214. Minna

    Muistot nousi niin pintaan taas. Huh. Esikoisemme (sydänvikainen) joutui viettämään 2 kuukautta K9:llä 4-6 kk iässä, ja muistan miten raastavaa aikaa se oli kun välillä oli tilanteita, että ei tiennyt selviääkö iltaan. Ja paikalla ei saanut olla.
    Sitten seuraavana vuotena kaksospoikamme syntyivät keskosina ja viettivät K7:lla alun elämästään.
    Itse uskon, että lapsi paranee paremmin kun äiti ja/tai isä saa olla paikalla koko ajan. Lapset ovat peloissaan ja itkevät siellä ikävää, ja se rasittaa heitä todella paljon, kun tarkoitus olisi toipua. Odotan niin kauhulla uusia leikkauksia tämän takia, kun ei saa olla pojan luona K9:llä sitten leikkauksen jälkeen. Niin toivon koko sydämmestäni, että tämä asia muutetaan!!!

  215. johanna

    Olen myös täysin sanaton ja itken…Voi sitä pienen ihmisen ahdistusta ja hätää.
    En olisi uskonut,että näin voisi asiat olla täällä suomessa..

    Sitä tuskaa jota lapsen vanhemmat nyt tuntevat ei varmasti kukaan voi käsittää…=(

  216. Tarja Levo

    Lapsensa menettäneet vanhemmat tuskin jaksavat rummuttaa tämän asian puolesta, joten toivon sydämestäni, että löytyy heitä, jotka vievät muutostarvetta eteenpäin. Niin surullista. Otan osaa näiden lasten omaisten syvään suruun.

  217. Tuulikki

    Minäkin itken täällä. Olen 4- vuotiaan lapsen äiti ja ajatus siitä kuinka pieni lapsi itkee vanhempiensa syliin eikä pääse ja joutuu kuolemaan yksin saa sydämeni särkymään. Voimia teille vanhemmat, tämä on hirveää.

  218. Hanna

    Ei erityisen viisasta luettavaa näin yötä vasten, kun pitäisi nukkumaankin mennä. Aivan kamalaa, käsittämätöntä. Uskomattoman paljon voimia lapsensa menettäneille, mutta paljon voimia jaksaa myös teille, joiden lapset taistelevat. Itselläni 2,5 sekä reilu 1v lapset ja ajatus tällaisesta tuntuu niin pahalta. Kaippa tämän itkun saa jollain talttumaan. Kuinka paljon voikaan vaatia rohkeutta, urheutta pieneltä ihmiseltä kohdata päivät yksin, kuinka pahalta se mahtaa heistä tuntua. Ja kuinka pahalta vanhemmista, jotka joutuvat suurimman osan päivästä vain ajattelemaan lastaan, kykenemättä tapaamaan.

  219. Taru

    Miten tällaista voi olla Suomessa. Käsittämätöntä. Toivottavasti K9:kin saadaan muutettua paikaksi, jossa pieni lapsi voi turvallisesti nukkua ikiuneen, vanhempiensa sylistä niinkuin K7:kin.. Mikään ei ole kauheampaa kuin tiedostaa asia, että on yksin, ilman turvaa vieraassa paikassa vieraiden ihmisten kanssa. Eikä vanhemmat tule vaikka itkien kuinka pyytäisi. Se lapsen pelon määrän ajattelu saa ulkopuolisenkin kyyneliin pelkästä ajatuksesta. Kolmevuotias kun kuitenkin jo ymmärtää paljon asioita. Itken. Vuolaasti. Itselläni kaksi pientä lasta ja sain juuri yhden tilanteen lisää pahimpiin painajaisiini.

  220. äiti

    miten voi olla tällaista tämä päivänä? Sydän särkyy kun lukee ja ajattelee asiaa:( jos tällaisia käytäntöjä ei muuteta niin esteenä olijat eivät ole edes ihmisiä vaan sydämettömiä julmia olioita. Osanottoni vanhemmille, suruanne ei voi käsittää ja ehkä liikaakin kannettavaksi.

  221. Katja

    Tätä ei vain jaksa ymmärtää 😦

  222. Tuulikki Lindh

    Itkin vuolaasti lukiessani jutun. Yksinkertaisesti en tiennyt, että tällaista voi edes tapahtua nykypäivänä. Olen pitänyt luonnollisena, että saan olla läsnä omaiseni vieressä yötä päivää, milloin saattohoitaen, milloin muutoin vain hänen oloaan helpottaen. Lapin Keskussairaalassa ja Sodankylän terveyskeskuksessa hoitohenkilökunta on aina sanonut minun voivan olla omaiseni vieressä niin kauan kuin haluan. Minulle on järjestetty yöksi jopa sänky huoneeseen, mikäli se on ollut mahdollista. Nyt sitten vanhainkodissa/hoivakodissa on sanottu, että voin olla hoitamassa äitiäni vierailuajoista välittämättä. Kyse ei ole pienestä turvattomasta lapsesta, vaan äidistäni, nyt 96 v.
    Annin ja Juhon vanhemmille olisi ollut ensiarvoisen tärkeää saada olla saattamassa lastaan enkeleitten siipien suojaan. Se olisi auttanut heitä kestämään suruaan edes hiukkasen paremmin.
    Kunnioitan vanhempia äärimmäisen paljon sen vuoksi, että he jaksavat taistella surunsa keskellä toisten lasten ja vanhempien puolesta, jottei heidän tarvitsisi kokea tällaista tragediaa.
    Toivon vanhemmille voimia! Olkaa armollisia itsellenne. Te ihan varmasti teitte kaiken voitavanne.
    Neljän pienen lapsen mummi, eläkkeellä oleva sair.hoit./terv.hoit.

  223. Susanna

    Olen sanaton… täysin sanaton ja kyyneet vierivät. En voi ymmärtää, että Suomessa voidaan olla niin epäinhimillisiä, ettei kyetä ymmärtämään kuinka tärkeää on lapsen saada äiti tai isä vierelleen myös niinä aikoina kun ei ole vierailuaika.
    Hävettää ja vihastuttaa niiden ihmisten puolesta, jotka ovat tällaiset säännöt keksineet. Muutoksen on tultava! On aivan tarpeeksi järkyttävää joutua menettämään oma lapsi, saatika sitten ettei saa olla tämän tukena ja lohtuna hädän ja lopun aikana.

    Kovasti voimia Annin ja Juhon vanhemmille.

  224. Reksu

    …tämä on ihan käsittämätöntä kaiken sen tiedon valossa, mitä kivunlievityksestä ja suremisesta modernissa lääketieteessä tiedetään! Kuunnelkaa hyvät K9 ihmiset tätä puhetta ja ottakaa tosissanne, keitä varten te olette siellä töissänne!!!

  225. J.N

    Luulenpa että tuo vanhempien kaipaaminen aiheutti myös yleistilan muutoksen.Muistakaa tämä, kun vaaditte tutkintaa asialle!
    Kolmevuotias, kun vanhempikin lapsi tarvitsisi oudossa ja uudessa tilanteessa vanhempiensa tukea ja läsnäoloa.
    Minusta tässä tilanteessa ei ole kuunneltu potilasta,vaan jätetty heitteille.Häntä ei ole arvostettu tuntevana ihmisenä ja kuunneltu hänen viimeisiä toiveitaan,on syyllistytty laiminlyöntiin.Hoitohenkilökunnan olisi pitänyt tällainen osata ottaa huomioon.
    Anni ei enää kärsi,hän nukkuu.
    Hän ei syyllistä vanhempiaan,vaan uskoi heidän koko ajan saapuvan luokseen jossain vaiheessa.Kuollessaan,hän on ollut tiedoton,ei ole enää tuntenut tuskaa mistään.Hän jäi tietoiseksi siitä,että vanhemmat ovat tulossa,jossain vaiheessa.
    Pieni sydän täynnä rakkautta.

    Vanhemmille toivon voimia ,antakaa itkun tulla,älkää muuttako mitään ennenkuin olette siihen itse valmiita,puhukaa ja huutakaa,jos se auttaa.Surulla on oikeus kestää,älkää antako kenenkään sitä kiirehtiä.
    Kukaan ei vie teiltä Annia,Anni on aina teidän.Tästä ajasta loputtomaan.Te jaoitte muistoja,ne on teidän yhteisiä.Teidän annetaan olla Annin vanhempia,te olette kunnianarvoisia.Te ette olleet,vaan olette edelleen hänen vanhempiaan.Vaikka hän kuoli, hän on edelleen.Häntä ei voi pyyhkiä pois koskaan.Annin myötä olette rikkaampia.Anni palaisi jos voisi,kuitenkin hänellä on nyt hyvä olla.♥

    • Annin äiti

      Kiitos!!!!!
      Todella kauniisti kirjoitit… Ehkä jonain päivänä noista ajatuksista saa lohtua..
      T: Annin äiti

  226. Kati

    Ihan hävettää kuulla tälläistä Suomesta. Itse toimin erikois-sairaanhoitajana ja osastonhoitajana Englannissa (ollut jo 13 v) ja olen myös 2-vuotiaan tytön äiti ja kertakaikkiaan pöyristynyt lukea miten tämmöinen ’hoidon laatu’ voi olla edes laillista?! Ja vielä Suomessa?? Olen täysin sanaton ja voin pahoin koko ajatuksesta näiden perheiden ja varsinkin lasten puolesta joita kohdellaan näin epä-inhimillisesti tällä kyseisellä osastolla!! Toivon hartaasti myös että muualla suomessa lasten sairaanhoidon laatu on perhekeskeisempää ja kokonaisvaltaisempaa??

    Nostan hattua artikkelin kirjoittajalle joka on rohkeasti ’uskaltanut’ kyseenalaistaa tämän osaston rutiini käytännön ja sydämestäni toivoin että tämän epäkohdan esille tuonti herättää huomiota ja keskustelua ja lopulta tuottaa positiivista tulosta ja muutoksen kyseenomaisen osaston toimintatapoihin. Mielestäni on hoitovirhe kieltää vanhempien 24-tuntinen läsnäolo lastensa vierellä kun he ovat vakavasti sairaita ja varsinkin jos kyseessä on odotettavissa oleva ja välttämätön elämän päättyminen. Jokaisella kuolevalla (lapsi tai aikuinen) tulisi olla oikeus päättää mikä heille on tärkeää elämänsä loppupäivinä ja tuskin ainakaan kukaan lapsi valitsisi olla ilman vanhempiaan. On sydäntä raastavaa ajatella kuinka pikku-Annin elämä päättyi yksin ja vanhempiaan kaivaten. Hänhän ihan pyysi olla äitinsä ja isänsä kanssa ja hänen viimeiseen pyyntöönsä ei vastattu! Ja tämäkö on laadukasta hoitoa?!? Holistista potilas kohtaista hoitoa?!! Miten hänen vanhempansa koskaan pääsevät yli siitä että heidän tuli jättää rakas itkuinen lapsensa sairaalaan ’yksin’ vaikka tiedostivat hänen tilansa huomattavasti huonontuneen päivän aikana?!? En kertakaikkiaan voi ymmärtää!! Aion jakaa linkin ja jos vain mitenkään muuten voisin auttaa, auttaisin/autan takuu varmasti!! Voimia kaikille hengessä mukana oleville!

  227. Ester Niska

    Tuskinpa voin uskoa todeksi! Onko Suomessa viela nain kylmaa ja jaykkaa? Olen Minnesotassa asuva suomalaisnainen ja olen kokenut sairaan lapseni mentyksen aivan erilaisissa olosuhteissa. Raskasta oli, mutta niin lohdullista, kun meidan koko perhetta tuettiin, jopa toivottiinkin olemaan pienokaisemme kanssa niin paljon kuin suinkin hanen kahden paivan mittaisen elonkaaren aikana. Pieni enkelimme sai lentaa rauhallisesti minun kasivarsiltani Jeesuksen kasivarsille. – Sydantani sarkee kaikkien vanhempien puolesta, jotka ovat joutuneet kokemaan samaa kuin tassa kerrotut lasten vanhemmat. Apua!

  228. Minna

    Olen sanaton Ja kyyneleet silmissa. Voimia vanhemmille

  229. Jaana

    Täälläkin ollaan sanattomia =( Voimia Annin ja Juhon vanhemmille!

  230. Ritva Kujala

    Voi hyvänen aika. Nooran kirjoitus oli todella hieno. Kyyneleet tippuivat aamukahvikuppiin. Kyllä vetää sanattomaksi.

  231. Mia

    Minunkin lapseni on kyseisellä osastolla ollut, ja kuinka pahaa se tekeekään, kun ei saa toisen kanssa olla siellä koko ajan. :/ Pojalleni tehtiin suuri sydänleikkaus, jossa oli komplikaatioita. Hän ei meinannut päästä millään hengitykoneesta pois, kukaan ei tuntunut tietävän miksi pikkuiseni ei pystynyt hengittämään itse.. 😥 Yövyimme Vantaalla, ja joka aamu herätessäni soitin teho-osastolle kysyäkseni yöstä ja mikä vointi nyt on. Eräänä aamuna sanottiin: ” Yö meni hyvin, nyt emme tiedä koska hän on tavallisella osastolla.” Poika oli ollut niin hyvässä kunnossa, yöllä päässyt hengityskoneesta ja aamulla kuin eri lapsi. Kun pääsin K4 osastolle kurkin huoneiden ikkunoista missä lapseni on, kävelin ensin poikani huoneen ohi, kun en voinut uskoa kuinka hyvässä kunnossa hän oli. Kaikki letkut ja piuhat poissa, vain saturaatiomittari ja happiviikset jäljellä, ja hän istui ! 🙂 Voi sitä onnen määrää ! Mutta edes osaston siirrosta minulle ei ilmoitettu mitään, tuntui vähän kummalta. :S Nyt kolme sydänleikkausta takana, ja äidin reipas poika on menossa syksyllä eskariin. 🙂 Hänellä on kuitenki edessä vielä leikkaus tai leikkauksia, ja nyt jo valmiiksi pelottaa teholle meno, jos vielä silloinkaan vanhemmat ei saa olla lapsensa vierellä siellä. :/ Asialle on tehtävä jotain !

  232. Katja

    Hirmusti voimia kaikille teille sairaiden lasten vanhemmille ❤
    Toivottavasti suunnitteilla olevan museon rahat käytetään lasten sairaalaan, jotta saataisin inhimilliset olot pikkupotilaille ja heidän omaisilleen.

  233. Hanna-Kaisa

    Surunvalitteluni kaikille asianosaisille, etenkin lapsensa menettäneille vanhemmille ja sukulaisille, läheisille ja ystäville.
    Valitettava tosiasia on se, että maamme sairaaloissa useinkaan tilat eivät tue toimintaa. Sairaalat ja erilaiset hoitolaitokset on rakennettu aikana, jolloin perhelähtöisyydestä tai yksilöllisyydestä ei ole kuultukaan.
    Asenteet ja arvot ovat muuttuvia – tosin hitaasti. Toivokaamme, että suunta muutoksessa on lapsi- ja perhelähtöisempi, kaikkinensa ihmisen kokonaisuutena huomioiva. Suuri kiitos niille, jotka jaksavat ja uskaltavat nostaa epäkohdat esille, silloinkin kun on rankkaa.
    Nostaisin vielä esille sen, että aina ei ole kyse fyysistä puitteista ts. seinistä, vaan siitä, mitä niiden sisäpuolella tapahtuu. Muutos tähän on enemmän tahtoasia kuin rahan puutteella selitettävissä oleva resurssipula.

  234. Tiina Ahlfors

    Sydän särkyy. Ei tällaista saa olla…

  235. Heidi Stenman

    Kiitos Noora tämän tarinan kirjoittamisesta ja jakamisesta. Se on varmasti ollut sinulle raskas tehtävä. Tarina on kirjoitettu todella kauniisti ja on siksi juuri niin raaka ja julma kuin mitä todellisuus. Tai mitä minä todellisuudesta tiedän, mutta kuvittelen tietäväni, koska uskon että kuvailit sitä erittäin osuvasti.

    Tekstiä lukiessani liikutuin ehkä enemmän kuin koskaan ennen, ja itkin enemmän kuin mitä aikuisiällä olen ikinä itkenyt. Olen 5-ja 12-vuotiaiden tyttöjen äiti, ja itse valtavan onnekkaassa tilanteessa, sillä ole vielä joutunut todellisiin surutilanteisiin omien lasteni kohdalla. Äitinä pystyy kuitenkin eläytymään herkästi sekä toisten vanhempien että myös heidän lastensa tilanteisiin. Minussa, kuten muissa lukijoissa, tuntui viiltävää kipua ja pahaa oloa tekstiäsi lukiessa. Kuvasit pienen Annin viimeisiä hetkiä sellaisella tavalla, että Annin pelon pystyi aistimaan ja tuntemaan itse. Pelkästään siitä lukeminen pisti huutamaan tuskaa ääneen ja pitelemään vatsaa kuin pieni lapsi. Miltä sitten sen pelon läpikäyminen ja eläminen on tuntunut pienestä lapsesta? Olen niin sanoinkuvaamattoman pahoillani Annin sekä kaikkien muiden häntä ennen ilman vanhempiaan kuolemaan joutuneiden lasten puolesta. Samaten Annin ja kaikkien muiden vanhempien puolesta, jotka ovat joutuneet elämän suurimman tragedian eli oman lapsen kuoleman kokemaan kuvailemallasi täysin epäinhimillisellä tavalla, ja jotka – kuten toteat – eivät varmastikaan koskaan eläessään saa mielenrauhaa tämän suhteen.

    Tällaisen lapsiin kohdistuvan epäsuoran julmuuden on loputtava. Nyt. En voi uskoa, että kukaan lastenklinikan henkilökunnasta haluaisi tuottaa kärsimystä kenellekään – lapsille tai edes vanhemmille. Siksi kirjoitin epäsuora julmuus. Onko ongelman ydin loppujen lopuksi siinä, että henkilökuntakin työskentelee epäinhimillisisten vaatimusten ja paineiden alla siinä museorakennuksessa, jossa he eivät pysty takaamaan sairaille lapsille tarpeeksi tilaa ja vanhempiensa läsnäoloa ympäri vuorokauden? Varmasti asialle on tehtävissä paljon jo ennen uuden lastensairaalan rakentamista, mutta eikö uusi nykyaikainen sairaala kuitenkin ole ainoa hyväksyttävä ratkaisu asiaan pidemmällä tähtäimellä? Ja senkin asian suhteen edettävä nopeammin kuin pikaisesti.

    Mitä me tavalliset ihmiset voimme asialle tehdä? Olen allekirjoittanut adressin netissä (sekä aiemmat lastenklinikkaa ja uutta lastensairaalaa koskevat vastaavat) sekä jaannut tietoa tutuilleni facebookissa ja muualla. Tämä on kuitenkin niin pientä, mitä muuta? Tilanne vaikuttaa olevan siinä pisteessä, että yhdenkään vanhemman ei pitäisi pystyä katsomaan tätä ja viitata sille kintaalla. Lisäksi olen taipuvainen ajattelemaan, että olisi nimenomaan meidän perusterveiden lasten vanhempien tehtävä ajaa uutta lastensairaalaa. Sairaiden lasten vanhempien puolestaan tulisi saada keskittyä lapsiinsa ja antaa kaiken energiansa ja aikansa heille.

  236. Heidi Stenman

    Pieni lisäys vielä: haluaisin myös Juhon vanhemmille esittää surunvalitteluni. Lisäksi toivotan vilpittömästi Annin, Juhon sekä kaikille muille lapsensa menettäneille vanhemmille voimia ja valoisia hetkiä elämän raskaalla tiellä.

  237. Hesarin yleisöosastolle vaan nämä tällaiset kauheat vierailuajat. Ei voi olla totta..

  238. itkevä

    Niin pohjattoman suuri tuska, ei voi sanoa mitään, kaikki tuntuu niin tyhjältä ja turhalta. Voi pieniä lapsiparkoa, voi sitä pientä joka ilman äitiä ja isää joutui viimeiselle matkalleen lähtemään. Sydän palasina. Muuton on tultava, jos sitä ei tee sairaalan johto, on asia vietävä korkeammalle taholle. Eduskuntaan vaikka, olen kerran sinne kirjoittanut ajatellen että ei siitä mitään apua ole, kyynisesti, mutta niin vain oli. Vanhemmille voi sanoa vain tämän, jonka luin oman sisaren lasten hautajaisissa, ”Surun kyynelten takaa loistaa onnellisten päivien muisto.”

  239. Mira

    Kyyneleet valuvat täälläkin. Ihan kamalaa. Tuntuu niin väärältä, että suomalaisten rahoja syydetään ympäri maailmaa muiden auttamiseksi ja omassa maassa on niin monia asia rempallaan. Ensin pitäisi hoitaa omat asiat kuntoon ja sitten vasta auttaa muita. Todella toivon, että Helsinkiin saataisiin uusi lastensairaala, miksi aina heikot joutuvat kärsimään; lapset ja vanhukset. 😦

  240. Hanna Kupila

    ❤ sydäntä riipii ❤ varmaan vanhemmilla suunnaton tuska joka ei koskaan hellitä ❤ Otan osaa koko sydämestäni ❤ Miten lääkärit ja hoitajat voivat lopulta olla nuinkin ajattelemattomia vaikka itse olen lapselleni saanut aina hyvää hoitoa niin tällaistako on sitten kortin kääntöpuoli ? EI EI EI NÄIN!

  241. Sydänlapsen Äiti

    Meillä todennäköisesti edessämme tyttären sydämenkatetrointi toimenpide, ja juurikin 3v. Nyt kyllä tämä Äiti todella huolestunut, niinkuin ei olisi jo muutenkin:( ❤

    Osanottomme ❤

  242. Päivi Karimäki

    Ei mikään ole sairaalle lapselle tärkeämpää kuin omien vanhempien läheisyys,rakkauden ja turvallisuuden tunne, jonka vain omat vanhemmat voivat tarjota. Kuulostaa niin surulliselta, ei vanhemmilta voi ottaa pois mahdollisuutta olla sairaan lapsensa tukena vaikealla hetkellä. Koko sydämestäni toivon voimia Pienten Enkelien vanhemmille ❤

  243. Joh

    Otan osaa vanhempien suruun.

    Koska keskustelussa nousi esiin myös osasto K7, haluaisin kertoa oman kokemukseni sieltä. Meidän tyttömme oli osastolla K7 noin vuosi sitten, mutta toisin kuin esim. Helsingin Sanomissa nyt on kerrottu, läsnäoloa kyllä sielläkin rajoitetaan jonkin verran – ainakin vielä vuosi sitten rajoitettiin. Saimme mennä aamuisin paikalle vasta klo 11 jälkeen. Aamut olivatkin vaikeimpia, heräämisen (jos olimme pystyneet edes nukkumaan) jälkeen vain koko ajan odotimme, että kello tulee yksitoista. Toimenpiteiden ajaksi piti poistua huoneesta, minkä ymmärrän kyllä hyvin. Soittaa saimme milloin vain, ja huoneeseen päästyämme olimme usein paikalla noin klo 22-23 saakka. Mutta K7-osastollakaan ei ole yöpymismahdollisuuksia eikä tilanahtauden takia edes riittävästi istumapaikkoja keskoskaappien vieressä. Kaapit ovat siellä huoneissa peräkkäin rivissä niin, että tilaa niiden välillä on vähemmän kuin metri. Perheiden huomioimisessa ollaan mielestäni sielläkin kuitenkin vielä alkutekijöissä, etenkin psyykkisen avun merkitys pitäisi paremmin ymmärtää. Juhlapyhien aikana esim. psykiatriset sairaanhoitajat olivat lomilla, joten meiltä jäi keskusteluapu saamatta silloin, kun sitä eniten olisimme tarvinneet.
    Jonkin aikaa olimme myös osastolla K4, mikä oli aivan luksusta K7:n tiloihin verrattuna, vaikka sekin osasto on huonossa kunnossa. K4:llä saimme olla tyttömme vierellä koko ajan, ja toinen meistä olisi tarvittaessa saanut nukkua lattialla hänen sänkynsä vieressä.

  244. Heikki Kosalainen

    Kunnallisvaalit ovat ensi syksynä. Silloin voit vaikuttaa tähän. Silloin on aika äänestää puolueita, jotka eivät ole olleet jakamassa rahaa pankkiireille, vaan käyttäisivät ne rahat suomalaisten hyväksi. Kokoomus ja Vihreät eivät ole Helsingissä tätä lapsiperheiden kärsimystä kunnallisvaltuustovallassa ollessaan korjanneet.

  245. Marjo

    Olen elänyt sairaalaäitiyttä Kysin vauvateholla kaksi kuukautta. Poistuin vauvojeni luota jos jonkun toisen vauvan toimenpide niin vaati, jouduin myös heidät päivittäin jättämään kotonaolevien lasteni vuoksi. Ymmärrän sairaalan rajoitukset, heidän tehtävä on turvata ja mahdollistaa hyvä hoito pienille kamppailijoille. Suren sydämessäni teidän kanssanne jotka olette joutuneet menettämään lapsenne. Kuitenkaan meidän lukijoiden ei kannata lietsoa lapsen oletettua hätää ja tuskaa, sillä onhan Annin viimeinen yö voinut olla rauhallinen, vieressä enkelinä lämmin hyvä hoitaja. Ei lasta yksin teho-osastolla jätetä. Jos joutuisin kohtaamaan suurimman pelkoni ja suruni, lapseni kuoleman, toivoisin että ihmiset lohduttaisivat ja tukisivat ymmärtäen eikä alkaisivat omien tunteiden mylläkässä lietsomaan kanssahysteriaa. Voimia ja lämmin osanottoni surussa eläville.

    • HooHoo

      Itsekin olen elänyt lapsen kanssa tehohoitoarkea 3 kuukautta, mutta en silti koe, että tässä on kyse ”hädän ja tuskan lietsomisesta” tai ”kanssahysterian lietsomisesta omien tunteiden mylläkässä”, vaan AIDOSTA empatiasta ja kokemuksien jakamisesta! Jos ei ole itse kärsinyt sairaalan käytännöistä oman lapsen ollessa kyseessä, voi olla aika vaikeaa ymmärtää, miltä tällainen todella tuntuu… Voimia Annin ja Juhon vanhemmille! Vaikka itse en lastani menettänytkään, silti tämä keskustelu riipii sydäntä syvältä…

      • Marjo

        Hei HooHoo, polkumme ja itkumme on kulkeneet tn samoja ratoja, onhan meillä yhteinen kokemus sairaalaäitiydestä pelkoineen ja tunteineen. Jokainen meistä on syvästi järkyttynyt ja myötäelää lähimmäisten surua, mutta sen vatvomisen sijaan jotenkin haluaisin osoittaa jotain konkreettia mitä voisimme asian eteen tehdä, kuinka voisimme toimillamme ja sanoillamme viestiä voimaa omaisille ja miettiä miten toimia epäkohtien poistamiseksi. Aikaisemmin oli hyviä toimintaehdotuksia — joten kaksi viestiketjua, toiseen itkevien empatiat ja toiseen rakentavat edistämisajatukset, omaiset voisivat ammentaa voimaa kummasta tarvivat. Itse koen pienuutta ja voimattomuutta asian edessä, mietin kuinka voitaisiin toimia……

  246. Eija Kytöjoki

    Miksi vielä tänä päivänä, koska meillä on käytössä niin paljon tietoa vanhempien ja lasten välisen tunnesiteen merkityksestä paranemisessa, voi sairaalan käytännön olla näin fossiilisia? Tähän on nyt puututtava ja saatava asia oikealle vuosituhannelle.
    Voisi kuvitella, että henkilökunta näkisi vanhemmat auttavina käsinä eikä häiriötekijöinä.

    Ettei vain nyt huuhdottaisi lasta pesuveden mukana.

    Herätkää päättäjät, jos sairaalan johto ei sitä ymmärrä.

  247. Nadja Pouttu

    Itken.Todellakin itken. En voi käsittää miksi lapsi jätetään yksin ilman vanhempia! Mielessäni näkyy vaan pieni tyttö joka kaipaa vanhempiaan 😥
    Voimia Enkeli lasten vanhemmille ❤

  248. anneli

    tuoreena 2kk ikäisen lapsen äitinä, tunnen suurta surua.
    Tämä on asia jolle pitää tehdä jotain.
    Itkuhan tässä tuli.
    voimia ja jaksuja kaikille!!!!

  249. Nimim. kaksi vuotiaan tytön äiti, sairaanhoitaja

    Toivon sydämestäni, että käytäntö muuttuisi kyseisellä osastolla. Itse tehohoidossa työskennelleenä (en kylläkään ko. sairaalassa), en voisi koskaa kuvitella jaksavani tehdä raskasta työtä, jos joutuisin kertomaan tällaisista vierailusäännöistä vakavasti sairaan lapsen vanhemmille. Osanottoni kaikille vanhemmille, jotka ovat joutuneet tämän vuoksi kärsimään enemmän kuin olisi ollut pakko.

  250. Taina Vuokila

    Voimia Annin vanhemmille! Otan osaa suruunne, ja itken kanssanne. Suren että menetyksenne on monin verroin suurempi hoitavan lääkärin ajattelemattomuuden takia! Aivan varmasti osasto K9:n on pakko miettiä toimintaansa uudestaan!!! Uskon kuitenkin vahvasti että enkelit ja Annin edesmenneet sukulaiset olivat häntä vastaanottamassa Taivaan kotiin. Hänellä on siellä hyvä olla ja hän voi sieltä nähdä teidät. Ette ole menettäneet häntä lopullisesti, vaan saatte varmasti nähdä hänet vielä!! Anni on aina teidän rakas lapsenne! Te ette olisi voineet toimia toisin! Voimia ja rauhaa toivotan!

  251. Kaisa

    Pyydän anteeksi – teidän puolesta. Lapset ovat teidän, ei sairaalan. Ymmärrän, että heidät hoidetaan siellä, mutta TE saatte päättää siitä, miten lapsianne tapaatte. Lienee perustuslaki. Olen 1,5 vuotiaan lapsen äiti ja jos lapseni sairastuisi vakavasti, olisin aina läsnä. Sitä ei päätä lääkärit, vaan minä, lapsen ÄITI. Oletteko koko ajan ajatuksissani, saa kontaktoida. T Kaisa Valtee-Muukka

  252. Maaria

    Tehkää tälle asialle jotain! En juuri koskaan itke oikeasta syystä, nyt itketti. Enkä unohda, jos joskus aikuisena (no nyt olen 26, en siltikään mielestäni aikuinen) saan niin paljon rahaa, että voin auttaa. Elämän tarkoitus on elää ja lisääntyä. Elämän tarkoitus on elämä.

  253. Tapani

    Ihan oikeasti, osasto K9.. nyt pitäs herätyskellojen ruveta soimaan. Toivottavasti tämä kirjoitus lähtee avoimena kyseisen osaston vetäjälle. Terveisin 5v, 7v ja 1,5kk lasten isä.

  254. marika

    Tuntuu,että edelleen sairaiden lasten hoito on suomessa edelleen lastenkengissä. Tuntui erittäin pahalta lukea tätä tekstiä,niin äitinä kuin itse koettuna. Siitä on jo vuosia,kun olin samaisella osastolla ja vieläkin pyrkii muistot mieleen..kaipasin äitiä, koin pelkoa ja ahdistusta. Olin sekaisin lääkkeistä ja muistan repineeni hengitysputkea pois suustani ja ranteeni olikin sitä varten sidotut sängyn laitaan kiinni. Kaiken tämän itse kokeneena voin vaan tuntea pienen tytön tuskan,ahdistuksen ja pelon taistellessaan elämästään teho-osastolla..kertakaikkiaan ahdistavaa..

  255. pienenenkeliäiti

    …en enää edes näe loppuosaa tekstistä kun minua niin syvästi koskettaa.. 😦 Niin hirveätä ettei vanhemmat saa olla lapsensa luona tehohoitoaikana niin paljon kuin tarvetta ja halua olisi. Menetin lapseni myös teho-osastolla, mutta eri paikkakunnalla, lapseni oli siellä 10 päivää. Kokoajan olin siellä niin paljon kuin sai olla, ja välillä yliajallekin meni, mutta se tuntui myös kauhealta että yötä ei saanut siellä olla! Joskus ajattelin, että jään vanhempien huoneeseen yöksi enkä kertakaikkiaan lähde sieltä pois. Mutta en rohjennut tietenkään niin tehdä. Se huoli ja tuska omasta lapsesta on tietenkin niin sanoinkuvaamattoman valtavaa ja on aivan hirvittävän raskasta myös itselle käydä läpi niitä ahdistavia ajatuksia siitä miltä lapsesta tuntuu olla ilman vanhempia yksin aivan outojen hoitajien seurassa kipujen ollessa suurimillaan. Tuntuu niin älyttömän pahalta ja väärältä, että MINUN oma lapseni oli myös viimeiset hetket hoitajien seurassa, me ei saatu olla siellä ennenkuin lapsi oli menehtynyt… SE ON NIIN VÄÄRIN!!!!!!!!!! Miksi sitä ei kukaan ymmärrä päättäjistä!! Vieläkin kärsin siitä kamalasta traumasta ja itken usein itseni väsyksiin miettien sitä kuinka kamalalta lapsestani on mahtanut tuntua viimeisillä hetkillään ilman äidin ja isän antamaa syliä????!!!!! Kukaan ei näe meidän vanhempien tuskaa ja sitä tuskan kyyneleiden määrää vielä vuosienkin päästä! TOIVON tähän muutosta, ei tämä voi olla totta, että hyvinvointivaltiossa toimittaan tällä tavalla…

    • Airi

      yritän lukea näitä kirjoituksia, mutta tulee aina itku. miten kamalan paha on ollut pikkuisilla outojen kanssa, oudossa ympäristössä vain suuri kysymys mielessä, missä äiti? missä isi? takuulla on lisänyt vain lapsen tuskaa… 😥
      Voi Luoja, miks niin paljon turhaa kärsimistä kaikille???

  256. Jussi

    Voimia teille! Tuntuu aivan käsittämättömältä tuo sairaalan ja osasto K9:n toiminta, raavas mies ei voinut kuin itkeä tarinaa lukiessaan. Itsellä on 2 alle kolmevuotiasta lasta ja tuntuu jo pahalta jättää heidät vaikka pariksi yöksi isovanhempien nukutettaviksi, saati sitten sairaalaan. Olemme joutuneet omallakin kohdalla taistelemaan lasten hoidon puolesta, todella monesti se on ollut aivan pielessä ja itse joutuu pitämään lastensa puolia – aivan liikaakin.

    Toivottavasti sairaala ottaisi tästä palautteesta opikseen ja muuttaisi käytäntöjään. Suomi on niin sairaan byrokraattinen ja epäinhimillinen maa, jossa empatiaa ei usein löydy juuri niiltä ihmisiltä, joiden pitäisi sitä tuntea. Voimia ja siunausta koko teidän perheellenne!

  257. marianne

    ei voi muutakuin itkeä tätä lukiessa ! ihan järkyttävää että anni on joutunut yksin peloissaan lähtemään pois, varmasti vanhemmat miettivät sitä koko loppuelämänsä. itse 3 ja 4,5 vuotiaan äiti. Annin vanhemmille jaksamista, anni on enkeleiden luona ❤

  258. Menin sanattomaksi, itken ja pala kurkussani.
    Miten voi olla mahdollista tämä Suomessa? Miten pieni lapsi joutuu kärsimään näin kuolinvuoteellaan? Miten vanhempien annetaan kärsiä näin loputtomasti?
    Minä lainasin tämän tekstin kokonaisuudesaan ja jaoin sen blogissani.
    http://anrinko.blogspot.com/
    Toivottavasti tämä on ok? Mainitsin kirjoittajan ja linkitin Leijonaemojen blogiin. Blogiani vain lukee niin paljon ihmisiä, jotka haluavat tietää näistä asioista. Halusin tuoda teidän äänelle lisää voimaa, jos se yhtään auttaa.
    Sanomalla ääneen voidaan saada muutos aikaan.
    KIITOS kun kirjoitit tämän ja olet niiden pienten äänitorvena.
    Kiitos.

  259. Karo

    Mä voin fyysisesti pahoin, kun luin tän! Ei tällanen saa olla mahdollista!!:( sattuu sydämeen.:(

    Terveisin 3,5 v. ja 1,5 v. lasten äiti

  260. Meeri

    En löydä oikein sanoja kirjoittaakseni, itku silmässä luin teksiä ja ajattelin omaa melkein samanikäistä huoneessaan nukkuvaa tyttöä ja ajattelin tuota pientä Annia ja häntä itkemässä isäänsä ja äitiänsä yöllä sairaalassa, tuli niin paha mieli, tuon ikäinen osaa jo selkeästi tuoda tunteensa ja ikävänsä esiin ja sanoa kun on vanhempia ikävä.
    Toivoisin niin, että asiaan tulisi pian muutos, en edes ajatellut, että tuollaista voi olla, vaan oletin, että totta kai vanhemmat saavat olla lapsensa luona tuollaisessa tilanteessa.
    Erittäin paljon voimia vanhemmille!

  261. Mirka

    Syvä osanottoni.
    Järkyttävää että tällaista tapahtuu!!! Täysin käsittämätöntä! Tälle asialle on ehdottomasti tehtävä jotain, ja pian!!

  262. Jenna

    Niin surullisista ja järkyttävää. Itkulle ei meinaa tulla loppua. Tälle asialle on pakko saada muutos! Miten kamalaa että pieni lapsi on joutunut pelkäämään ja ei ole saanut vanhempiaan vierelle. Voimia Juhon ja Annin vanhemmille ja kaikille lapsensa menettäneille.

  263. Päivi

    Olen niin suunnattoman pahoillani kohtaamastanne vääryydestä. Eivät asiat voi olla näin huonosti 2000-luvun Suomessa. Tähän on saatava muutos ja äkkiä! Toivon voimia teille kaikille lapsen menettäneille!

  264. Jane

    Voimia kaikille vastaavaa kokeneille! Käsittämätöntä ja sydämetöntä, että mikään käytäntö voi aiheuttaa kuolevan lapsen eristämisen vanhemmistaan!

    Olen itse kokenut HUS:ssa yksivuotiaan jäädessä sairaalaan yöksi palovamman vuoksi, että oli arpapeliä saiko vanhempi jäädä yöksi pelokkaan ja kipeän lapsen turvaksi. Eikö jo ymmärretä, että lapsen henkinen hyvinvointi edesauttaa paranemista myös muissa kuin hengenvaarallisissa tilanteissa. Ja että lapsen psyykelle voi aiheuttaa paranemattomia vammoja hylkäämisen tunne, jos sairas lapsi joudutaan jättämään yksin sairaalaan hänen kaivatessaan kipeimmin vanhempiaan juuri heikkoina hetkinä..

    Toivottavasti HUS:n käytännöt saadaan nykyaikaa vastaamaan, tämä ei ole se paikka missä kuuluu säästää!!

  265. Heidi

    Sanat eivät riitä edes kertomaan miten paljon toivotan voimia Annin ja Juhon vanhemmille. Meidän 2kk ikäinen pieni kultainen vauva menehtyi toukokuun alussa 2012 Porissa L1B teho osastolla isän ja minun syliin, ja saan ainakin kiittää siellä hoitajia siitä, että saatiin olla paikalla viimeiset vauvamme hetket. Itkin lukiessani tätä tarinaa ja omaa vauvaani ja tätä ikävää.

  266. Kolmen äiti

    Otan osaa suureen suruun ja toivon vanhemmille ja lähipiirille voimia!
    Itkin eilen illalla tätä lukiessa ja nukkumaan käydessä eikä kyynelille tule loppua nytkään. En voi ymmärtää miten vieläkin Suomessa voi asiat olla näin! Muistan kuinka itse lähes 30 vuotta sitten alle 3-vuotiaana itkin vanhempien perään. Se tunne; pelko, ikävä ja ahdistus oli aivan kamalaa ja jätti ikuiset arvet. Hoitaja ei lohduttanut vaan käski olla iso tyttö. Kuvittelin asian tänä päivänä olevan paljon paremmin ja järkytyin suuresti kuin näin ei olekaan! Tähän asiaan on kyllä oikeasti saatava muutos!

  267. Sydänlapsen Äiti

    Meillä on niin herkkä tyttö että varmasti itkisi myöskin ikäväänsä. Ja johan terveellä maalaisjärjellä kun ajattelee niin voimakas itku+stressi nostaa sykettä, huonontaa hapenottoa ja jotkus jopa pyörtyvät voimakkaan itkukohtauksen aikana. Niin milläköhän tavalla tämä tilanne edesauttaa nimenomaan esim sydänoperoituja! Aivan järkyttävää. Mikäli meidän tyttö olisi joutumassa kys osastolle niin pitkitän operaatioon viemistä niin paljon kuin vain suinkin mahdollista. Siis mikäli käytäntö ei tule muuttumaan.

  268. Peter

    Sisareni kuoli vuonna 1994 hoitajan valvonta virheeseen Espoon Jorvissa, puhelu tuli vasta kun hän oli kuollut. Äitini ei ole 20 vuotta myöhmmin vieläkään selvinnyt asiasta. Sisareni lähti perus flunssan takia sairaalaan kun sairaalasta oltiin sitä mieltä että he voivat peremmin valvoa häntä. Itse kahden lapsen isänä en voisi kuvitella että olisin vastaavassa tilanteessa poissa lapseni viereltä.

  269. Häpeä Paalu

    Suomi on niin täynnä epäinhimillisiä (ja ammattitaidottomiakin) lääkäreitä ja hoitajia että hävettää. Jos mikään taho ei näitä hirviölääkäreitä rankaise niin pitäisi sitten ottaa jälleen julkinen häpeä käytäntöön takaisin, eli nimiä kehiin. Säälimätöntä ja kiistanalaista, mutta ei mitään verrattuna näihin ja muihinkin (kenen tahansa) kohtaloihin.

  270. muumi

    Luettuani vain osan blokeista, tunsin etta minun pitää myös kirjoittaa.. Itse lastensairaanhoitajana ymmärrän teidän tunteet. Olen ollut töissä ulkomailla (suurimman osan ruotsissa, mutta myös muualla), ja en osaa ymmäärtää miten suomessa edelleen on näin ”vanhoolliset” ajattelut monella tavalla hoitoalalla. Vanhemmat ovat lapsen tärkein voimavara. Ja tärkein asia parantumisessa, kuin myös hetkillä jota toivomme että emme kokisi.
    Ymmärrän täysin, että yksityinshuoneet eivät aina ole mahdollisia. Kuten myös että aina ei vanhemmat voi / pitäisi olla läsnä. Nämä tilanteet ovat tosin harvassa, ja usein myös pitäisi olla tilanteesta/ihmisistä riippuvaisia. Joskus on parempi että vanhemmat eivät ole läsnä lasten elvytys tms.. tilanteissa, mutta toisaalta, jos vanhemmat niin haluavat, niin kuka on sanoamaan että he eivät saisi olla läsna.
    Itse olen tottunut vanhempien läsnä oloon aina. Ainoat hetket jollon vanhemma ovat olleet poissa, on silloin kun on ollut kysymys vieruslapsen hoidosta (lääkärin kierrot / herkät tai dramaattiset hetket/asiat ). Niin tai he itse ovat niin toivoneet / tarvinneet lepoa.
    Elvytys ja muut vaikeat tilanteet ovat olleet vanhempien itsensä päätöksessä, osalle on helpompaa olla mukana ja osalle olla poissa – asia joka on jokaisen omassa päätös vallassa ja ei kenenkään muun.
    Hoitoalan ihmisenä tiedän keskustelut – on vaikeaa olla niin herkissä tilanteissa, kun omaiset on läsnä. Mutta me olemme hoito-alan ihmisiä, meidän jos kenenkään pitää astua potilaidemme ja heidän omaisien kenkiin ja taistella asioiden puolesta joihin uskomme, eikä kuunnella sääntöjä joissa ei ole järkeä, joita itse emme ymmärrä….
    Lopuksi kuitenkin toivon ja uskon, että jos lapseni (tai vanhempani tai muut läheiseni) ovat ikinä näissä tilanteissa – että voin olla heidän vierellään – niin ”odotetussa”, kuin akuutissakin tilanteessa. Tärkeintä on että he tuntevat läheisyyteni ja että minä tiedän että olen ollut heidän lähellään loppuun asti….

  271. Unelma

    Osanottoni lapsensa menettäneiden vanhemmille.

    Vaikea ymmärtää kyseisiä käytäntöjä nyky-Suomessa. Useissa tutkimuksissa on kiistatta toteen näytetty, että riittävä kivunlievitys ja vanhempien läsnäolo edesauttavat lapsen selviytymistä. Miksei näitä osatekijöitä vieläkään huomioida, kun pyritään parempiin hoitotuloksiin ja hoidon laatuun? Omasta kokemuksestani tiedän, että on paljon raastavampaa yrittää nukkua kotona ja vahdata hysteerisenä puhelinta kuin olla läheisenä luona sairaalassa, vaikka sitten sohvalla nukkumassa.

    Rohkaisen ja kannusta jokaista kyseisestä käytännöstä kärsinyttä laatimaan asiasta muistutuksen hoitoyksikköön. Yksikön ylilääkärin on annetta asiaan kirjallinen selvitys. Muistutusten myötä epäkohta tulee hoitoyksikössä ja sairaalassa näkyväksi. Muistutuksen jälkeen voi laatia kantelun Valviran lomakkeella. Jos kantelu ei koske potilasvahinkoa vaan esim. hoidon laatua, omaisen saamaa kohtelua tai omaisen oikeuksien toteutumista, niin kantelu osoitetaan aluehallintovirastoon. Kanteluiden selvän lisääntymisen jälkeen viranomaiset eivät voi enää sulkea silmiään ongelmalta.

    Voisiko blogin kirjoittaja perustaa nettiadressin, jonka kansalaiset voisivat käydä allekirjoittamassa ja joka sitten luovutettaisiin esim. peruspalveluministerille?

  272. Unelma

    Anteeksi, tarkoitin osanottoni siis nimenomaan lapsensa menettäneille vanhemmille…

  273. sari

    Itsekin olen ollut k 9 osastolla lapseni kanssa hänet leikattiin 3 viikon ikäisenä ja lääkäri oli huolissaan ettei selviäisi mutta selvisi eniten jäi harmittamaan tarkat vierailuajat kun olisi halunnut olla lapsen kanssa tytär oli teholla 2 viikkoa mutta muuten viivyimme sairaalassa kuukauden.. neiti tällä hetkellä 8 vuotias ja odottaa toista leikkausta jospa vierailuaika systeemit muuttuisivat ennen toista leikkausta..kyllä lapsi tarvii vanhempiaan tueksi silloin kun on kipeä ja leikattu surullista oli lukea Annista ja Juhosta Voimia heidän vanhemmilleen ja kaikille lapsensa menettäneille…

  274. Isä-76

    Olen 35-vuotias kahden pienen, mutta kuitenkin jo ison tytön isä. Törmäsin tähän blogikirjoitukseen ensimmäisen kerran pari kuukautta sitten ja kuten moni muukin täällä: itkin. Uskomattoman paha mielei valtasi mielen etenkin Annin puolesta ja tuntuu käsittämättömän julmalta sekä Annia että hänen vanhempiaan kohtaan. Meillä ollaan onnekkaita – syöpä voitettiin ja elämä on jatkunut normaalisti – ainakin meille normaalisti seurantojen kanssa..
    Itse haluaisin Annin vanhemmilta kysyä että oliko Annin tila sellainen että toivoa paranemisesta tai selviämisestä ei ollut? Vai mikä sairaus, tauti tai tila Annin lopulta vei? Asiahan ei minulle kuulu, mutta ihmetyttää niin paljon että miksi vanhempien ei annettu olla rakkaansa luona. Sitä suuremmaksi kysymys nousee jos oli tiedossa että lähtö on vain ajan kysymys.

  275. sasu

    olen itse ollut monta kertaa leikkauksessa ja tiedän vierailuajoista itse jo vanhempana en ottanut niin raskaasti sitä että vanhemmat ei ole koko ajan vierellä mutta se että siellä yöllä vieressäni oleva tyttö itki koko yön sitä että joutui olemaan erossa vanhemmistaan oli minusta kamalaa minusta varsinkin pienten lasten vanhemmille pitäisi antaa oikeus olla siellä lapsen vierellä ja varsinkin viimeisinä hetkinä osanotot kaikille lapsensa menettäineille vanhemmille<3

  276. Tosi koskettava tarina,toivon tilan puute ongelman ratkeavan ja käytäntöjen muuttuvan pian.

  277. Merja

    Nora hienoa että julkaisit asian.Tästä pitää ottaa kopio ja lähettää päättäjille.On aivan käsittämätöntä miten noin voi ollakin.Isoäitinä ajatukseni harhailevat omissa lastenlapsissa ja tunnen syvää kiitollisuutta ettemme ole kokeneet tuota ,mutta osanottoni Annin ja Juhon ja kaikkien lastensa menettäneiden perheille.Eikös voisi kerätä adressiaasian hyväksi? Kaikkea hyvää jokaiselle ja enkeleitä!

  278. Tiia

    Tämäkö se on sit sitä hyvinvointivaltiota?? pienet viattomat lapset erotetaan vanhemmista vaikeina hetkinä.. joidenki sääntöjen vuoksi? eiks niil oo mitää tunteita näitä perheitä kohtaan.. vaisinki näillä lastenosastoilla ” potilaita” on myös vanhemmat, heitäki pitäs muistaa tukea vaikeina hetkinä.. mut ei tunnu oikein toimivan, välillä miettii et eikö niillä oo omia lapsia ettei tiedä miten vahva vanhempi-lapsi side on vai mikä.. ja joissai tuntuu olevan nii rutiinia jos osastolla menehtyy paljon ettei muisteta et perheelle se ei oo mitää joka päiväistä vaa pahinta mitä voi tapahtua.. eihän se ole luonnollista että pieni viaton, elämä vasta aluillaan menehtyy.. vai pelkääkö hoitajat surevien vanhempien kohtaamista.. kasvatetaan joku kuori päälle ja ollaan tunteettomia, hoidetaan homma äkkiä pois kun ei tiedetä mitä sanoa tai miten lohduttaa..

  279. Mirjami Rokka

    Otan suuresti osaa suruunne! Tätä oli kauhea lukea ja voin vain kuvitella sen tuskan ja itkun ja sydämmessä tuntevan kivun määrää.
    Itselläni on kolme vuotias tytär ja viisi vuotias poika. Lastenklinikka on tullut tutuksi perheellemme tyttären syntymästä lähtien. On itketty ja naurettu sekä odotettu, muttei koskaan ilman läheisyyttä. En olisi koskaan osannut kuvitella minkälaisen ”salaisuuden” sen voikaan kätkeä sisälleen. Sairaala johon on helppo mennä ja hoitjat ja lääkärit niin ystävällisiä ja sitten onkin jotain tällaista! Onhan tällaiseen puututtava ja jokaisella vanhemmalla on oikeus omaan lapseen tilanteessa kuin tilanteessa! Toivon todella että uusi sairaala joko saadaan tai osastolta otetaan rajoitteet pois. Ajatus kuuden hengen huoneesta, jossa jollekin tehdään jotain niin muut viisi lasta katsovat peloissaan vierestä, eikä kenelläkään omaa aikuista vieressä. Ihan mahdotonta.
    Voimia ja rakkautta Annin ja Juhon vanhemmille! Sekä jokaiselle joka on lapsen kuoleman läpi käynyt tai lapsensa hengestä taistelee!

  280. jennie nurmi

    Aivan järkyttävää!!!!!! Pieni lapsi pelkää sairaalassa! Itse sairastin syövän ykstoista vuotiaana ja kyllä minäkin pelkäsin vaikka olin jo ”iso”! Kyllä sielläkin tehtiin toimenpiteitä vaikka vanhemmat ei ollut paikalla…se ei ole kivaa! Lapsen pitää saada tuntea itsensä turvalliseksi,äidin tai isin syli on korvaamaton! Jos oma tytär joskus joutuu sairaalaan niin toivon että saan olla hänelle se turva,ja että sairaalan väki tajuaa kunniottaa sitä! Taistelen kyllä siitä jos muuten eivät tajua,on kuitenkin minun lapseni ja kellään ei ole oikeutta erottaa meitä kun lapsii tarvitsee vanhempiaan!! Ja on se kumma että ei tarvitse ilmoittaa jos lapsen vointi huononee…vanhemmat luottavat henkilökuntaan…on pakko yrittää luottaa että lapsi on hyvissä käsissä kun joutuu olemaan sairaalassa!!!! Syvin osaan ottoni lapsensa menettäneille! Tuntuu pahalta tietää että näin todella on tapahtunut! Järkyttävää!

  281. voi luoja!otan osaa?!tiiän miltä tuntuu?!itekkin just keskenmenon koin,piti synnyttää kuolleena rakas!maailma mureni,kaikki meni?!

  282. teija

    Itse hoitoalalla työskentelevä olen sitä mieltä että aina saa olla joku vierellä jos tilanne sen vaatii.Olen itsekki menettänyt oman lapseni ja saimme mieheni kanssa olla koko ajan läsnä, näimme Hänen nukkuvan pois sylissäni:(Jokainen hoitaja/lääkäri jos tekeee tunteella työnsä niin antaa vanhempien olla läsnä.(varmasti tekevätkin ),Todella ikävää , että ei vanhemmat saaneet olla lapsen viime hetkinä läsnä.

  283. Heidi

    Tämä koskettaa ala-ikäistä, lapsetonta tyttöäkin syvältä ja saa kyyneleet virtaamaan. Ensimmäisenä tämän luettuani juoksin 2,5-vuotiaan pikkuveljeni sängyn ääreen. Itkin ja kuvittelin tunnetta, jota pienten enkelten vanhemmat kantavat mukanaan koko loppuelämänsä. Voimia kaikille lapsensa menettäneille, erityisesti niille, jotka eivät saaneet olla läsnä lapsen viimeisellä matkalla. ❤ 😥

  284. satu

    Tämä kosketti todella sydäntäni. Itselläni on saman ikäinen lapsi kuin Anni. Enkä voi kuvitella tilannetta, että en saisi olla hänen vierellään viimeisillä hetkillä.
    Tämä nostattaa tunteet pinnalle ja pisaran kasvoilleni.
    Voimia teille vanhemmat joilla on lapset kriittisessä vaiheessa tai olette menettäneet rakkaansa sairauden vuoksi. ❤
    Sekä teille myös, jotka ette ole päässeet saattamaan sairaalassa pikkuistanne viimeiselle matkalle.

  285. Päivi Valo

    Lapset ovat hurjan reippaita ,mutta hädän hetkellä vanhempien pitäisi saada olla lapsensa luona.Itku tuli silmään kun luin tuon kirjoituksen…Ystävättäreni poika syntyi keskosena ja tiedän läheltä seuranneena miten rankkoja hetket ovat voineet olla , mutta tämä k9 osaston käytäntö ei ole ”ihmisystävällistä” vaan on jäänyt jonnekkin menneisyyteen. Voimia kaikille

  286. Reetta

    Saako laittaa jakoon facebookiin? Onko mennyt HUSiin tietoa että tämähän on ihan epäinhimillistä??? Ihan tuona tarinana voisi laittaa vaikka useaan paikkaan HUSiin kirjeen… Saanko laittaa? Pakko tämä on saada muuttuumaan, iltapäivälehtiin.. yms… Kauheeta 😦 Itku silmässä, ei näin saa kenellekään käydä…!

  287. Jenna

    :/

    Täytyy sanoa, että: Ymmärrän tilanteen, jossa lasta hoidetaan parhaillaan akuutissa tilanteessa, jolloin vanhempia päästetä lähelle tai huoneeseen, sillä vanhemmat usein ovat tiellä tilanteessa, jossa tarvitaan paljon hoitohenkilökuntaan. Hätääntyneet vanhemmat myös vaativat yhden hoitajan usein rauhoitteluun ja tämä vie pieneltä potilaalta taas yhden osaavan käsiparin.

    Mutta tilanne, jossa lapsi on henkihievereissä, olisi vanhemmat hyvä päästää lähelle ja ehdottomasti viimeisillä hetkillä tottakai rauhoitetaan tilanne ja vanhemmat saa olla vieressä, ottaa syliin ja rakastaa lastaan.

    Ei kuitenkaan vanhempia keskelle elvytystä, tuolloin vanhemmat voivat olla huoneessa ja läsnä muttei lapsessa kiinni. Pahimmassa tapauksessa vanhemmat saavat itse tällin deffasta tai muuta vastaavaa.

  288. Tapio koski

    No K9 on kirurginen teho-osasto jossa hoidetaan kaikki 0-16 vuotiaan lapset. K7 on keskosille. Samaa osastossa ei ole kuin nimi teho-osasto.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s