Pahoinvoiva hyvinvointivaltio

Minä voin pahoin. Voin pahoin sen tosiasian edessä, että niin kutsuttu hyvinvointivaltiomme liukuu kohti kasvavaa pahoinvointia. Jos me oikeasti haluaisimme, meillä olisi paremmin voivat sairaat lapset, nuoret, aikuiset, vanhukset ja vammaiset. Hyvinvointivaltion yhtenä onnistumisen mittarina on pidetty sitä, miten hyvää huolta valtio pitää heikoimmistaan. Suomessa heistä ei pidetä huolta niin kuin hyvinvointivaltiossa kuuluisi. Yhtenä valtiovallan laiminlyömänä ryhmänä ovat Suomen sairaimmat lapset ja heidän vanhempansa: He kärsivät ja heitä hoitavat ammattilaiset uupuvat epäinhimillisissä olosuhteissa Helsingin Lastenklinikalla. Lastenklinikan epäkohdista vaaditaan julkisuudessa ylilääkäreiden päitä vadille kun samaan aikaan tästä alennustilasta todellisessa vastuussa olevat päättäjät jäävät rauhaan. Kyse ei ole pelkästään siitä, miten sairauksien hoitoon ja hyvinvointiin budjetoidut rahat käytetään, vaan siitä, kuinka valtio ja kunnat ylipäätänsä panostavat kansalaisten terveyteen ja hyvinvointiin. Eikö kansalaisten terveyden ja hyvinvoinnin pitäisi olla kaikkein tärkeintä ja mennä kaiken edelle?

Terveydenhuollon ammattilaisten sitoutumaton uutislehti Mediuutiset kertoo uusimmassa numerossaan tehohoitopotilaan hoitoympäristöä tutkineen ylihoitaja Merja Meriläisen väitöskirjan tuloksista. Väitöskirjan mukaan tehohoitopotilaan psyykkinen elämänlaatu on tehohoidon jälkeen heikko. Psyykkinen toipuminen on tehohoidon jälkeen hitaampaa kuin fyysinen toipuminen. Hoitoympäristö on usein meluisa ja kirkkaasti valaistu yötä päivää. Potilaan uni jää katkonaiseksi ja moni näkee painajaisia. Kokemukseni on, että näitä samoja ongelmia esiintyy myös tavallisilla sairaalaosastoilla. Vietimme vuosituhannen alussa neljän vuoden aikana lukuisia kuukausia edesmenneen tyttäremme Millan kanssa Lastenklinikalla sekä tavallisilla osastoilla että tehohoidossa. Ainoa asia, mikä piti meidät kasassa henkisesti, oli mahdollisuus viettää mahdollisimman paljon aikaa Millan kanssa. Jokainen hetki, jonka tuolloin jouduimme viettämään erossa hänestä, oli äärettömän raskasta ja pelon täyttämää – hänelle ja meille. Sydämeni pakahtuu kun mietin, kuinka raskasta ero meistä mahtoikaan olla hänelle. Ja miten paljon nuo sairaalajaksot häntä vahingoittivatkaan psyykkisesti.

Me olemme hävyttömän rikkaita, koska verorahojamme riittää runsain mitoin tuhlattavaksi. Meillä on varaa suunnitella Guggenheimin museon rakentamista miljoonilla euroilla ja syytää satoja tuhansia euroja valtioyhtiöiden johtajien sitouttamiseen ja lisäeläkkeisiin. Meidän päättäjillämme on silti ollut otsaa väittää vuosikausia, että uuden lastensairaalan rakentamiseen ei ole rahaa. Rahaa on, se on vain varattu ns. tärkeämpiin investointeihin, jotka ovat mahdollisimman näkyviä ja joista saa helpommin aplodeja. Samaan aikaan maamme sairaimmat lapset, heidän vanhempansa ja heitä hoitavat ammattilaiset ovat saaneet selvitä päivä päivältä kurjistuvissa olosuhteissa oman onnensa nojassa.

Onko meistä siis tulossa yhä kyynisempiä ja entistä enemmän vain omaa etuamme tavoittelevia vai onko vielä toivoa? Me olemme itse valinneet päättäjät, jotka ovat vuosikymmeniä olleet sitä mieltä, että museorakennus lastensairaala saa luvan kelvata. Sitkeän painostuksen jälkeen he ovat muuttaneet mieltään sen verran, että nyt uusi lastensairaala on päätetty rakentaa, mutta edelleenkään rakentamisella ei ole kiire. Perusteluksi asian hitaaseen etenemiseen tarjotaan aina vain uutta poliittista ja byrokraattista jargonia. Voin pahoin seuratessani tätä sydämetöntä ja julmaa näytelmää. Kanssani voi kuitenkin pahoin yhä suurempi määrä ihmisiä ja se on asia, joka antaa minulle toivoa. Ehkä ilmapiiri on vihdoin kääntymässä. Ehkä vihdoin haluamme pitää huolta kaikista niistä, jotka tarvitsevat apuamme. Ja valitsemme meitä edustamaan päättäjiä, jotka aidosti kääntävät katseensa heikoimpien puoleen, tekevät sydämellisiä järkipäätöksiä ja tarttuvat toimeen selittelyn sijaan.

Kirjoittanut Tarja Lähdemäki, enkelityttö Millan äiti

5 kommenttia

Kategoria(t): Tarja

5 responses to “Pahoinvoiva hyvinvointivaltio

  1. Upea kirjoitus!
    On järkyttävää, että saadakseen apua lapselleen on taisteltava. Joskus jopa vuosia, kunnes itse uupuu. Ja siltikään sitä apua ei aina saa, kun ei kuulemma ole rahaa. Itse saan aina päänsäryn jokaisesta taidemuseosta, uudesta jäähallista ym. Lapset on tämän maan tulevaisuus!
    Kiitos kirjoituksestasi! Täyttä asiaa.
    Lähetä tuo ihmeessä Hesarin yleisöpalstalle. Olisi hyvä, että sen lukisi muutama päättäjäkin…

    • Katja

      Täysin totta, tuo kirjoituksesi! Hesariin vain, saavat muutkin lukea rivien täydeltä faktaa!

  2. Merja Rukko

    Vertaamalla eri hankkeita saadaan aina joku osa ihmisistä varpailleen ja vastustusasemiin. En siis lähtisi tekemään sitä. Se että Lastensairaala rakennetaan ei voi olla muusta pois ja päinvastoin. Kaikki oikeasti tarpeellinen tulee rakentaa. Toki on kyse priorisoinnista, mutta silloin kukin ajaa omaa hankettaan etusijalle oman arvomaailmansa petusteella. Tässä kohdin ihmetyttää miten tämä hanke on edelleen lähtökuopissaan? Se päättäjä jolle sairaat lapsemme ovat tärkeät, saisi nyt käyttää julkisuudessa sen ensimmäisen puheenvuoron tämän hankkeen eteen. Muiden hankkeiden puolestapuhujia olen eri päättäjistä löytänyt. Tämän puolesta ei ole monta puheenvuoroa kuulunut?

    Ministeri lupaa lapsillemme työryhmän perustamista viemään Lastensairaalahanketta eteenpäin. Kun sen perään tarpeeksi kysellään niin alkuperäinen aie vesitetään perustamalla työryhmä puimaan mahdollista rahoitusta ja koko terveydenhuoltoa. Ei näin voi tehdä!! Lastensairaala tarvitsee oman työryhmänsä ja asiantuntijoita paimentamaan hanketta eteenpäin. Ei se työryhmä voi pohtia mitään muuta, jos todella halutaan tämä hanke eteenpäin.

    Lastensairaala on minun maailmassani ensimmäisellä sijalla, koska olen kokenut millaista noiden seinien sisällä on. Koomista on myös, että ensin korjataan sisätiloja ja nyt kattoa. No, osa sisätiloista onkin saatu jo taas korjauskuntoon.

    Se mikä minua ihmetyttää on tämä keskustelu; mistä tähän otetaan rahat? Jos meidän päättäjämme ovat sitä mieltä, ettei tämä hanke ole heidän arvomaailmassaan ekana, niin miksemme sitten maksa ’vapaaehtoista veroa’ itse kukin ja saa rahoja kasaan tähän sairaalaan? Eikö ole tavallaan ihan sama antaa avustus vapaaehtoisesti, kuin siten, että kaikkien veroja korotetaan? Nyt saamme valita mihin raha menee ja kuinka suuri se kohdaltamme on? (Olisi mielenkiintoista muutenkin, jos voisi korvamerkitä omat veronsa)

    Vetoan yhä meidän päättäjiin että he pontevammin vievät asiaa eteenpäin. Lapset eivät äänestä, mutta lupaan ja vakuutan että seuraavissa kuntavaaleissa teen työtä sen ehdokkaan valinnan eteen joka on näyttänyt tekonsa tämän hankkeen eteenpäin viemiseksi. Lupauksiin en usko, mutta näyttöihin kyllä.

    Ja sen oman sataseni lupaan laittaa keräykseen sairaalan saamiseksi, jos sitä rahaa ei muualta löydy. Pahinta on, että jäämme jauhamaan rahasta, kun tilanne vaan pahenee.

    Merja Rukko
    syöpälapsen äiti

    • AIVAN MAHTAVA KIRJOITUS!!! BRAVO TARJA!!! Tuohon ei ole mitään lisättävää eikä mitään poisotettavaa. Tämä menee suoraan jakoon!!!

      • Tästä ei tämänhetkinen lastensairaalaa ja yhteiskunnan tilaakin koskeva analyysi juuri voi parantua. Kirjoittaja on ystäväni, Leijonaemot ry:n puheenjohtaja. Blogi huokuu elettyä elämää ja syvää huolta siitä, mihin tämä yhteiskunta on menossa, kun sairaiden lastenkaan etu ei tunnu saavan päättäjiin liikettä…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s