Kuukausittainen arkisto:kesäkuu 2012

Enkeleitä, on heitä

Kirjoittaja Merja Rukko

Maailmassa ei ole mitään, jota rakastaisin enemmän kuin lapsiani, eikä mitään muuta, jonka vuoksi uhraisin kaiken itsestäni ja elämästäni.

Olemme nyt kulkeneet erityislapsimaailmassa yli neljä vuotta, emmekä ikinä enää palaa siihen tavalliseen arkeen ja elämään, mitä meillä oli ennen diagnoosia. Eikä tule olemaan aamua tai iltaa, jolloin en miettisi, kuinka etuoikeutettu olen siitä, että saan pitää lapseni vielä juuri sen päivän.

Matkallamme tässä maailmassa olemme kohdanneet erilaisia ihmisiä. Ihmisiä, joilla on kiire porhaltaa ohitse, ihmisiä jotka pelkäävät huonon onnen tartuntaa ja kiertävät meidät kaukaa, ja sitten niitä Ihmisiä, joista olen sydämeeni koonnut ’enkelilistan’. He ovat kukin – tavalla tai toisella – pelastaneet jonkun osan elämästämme tai perheestämme, minulle rakkaan ihmisen tai asian. He ovat niitä suojaenkeleitä, joita meistä jokainen joskus kohtaa. Heille olen ikuisesti kiitollinen.

Ensimmäinen enkelilistalla oleva on Jorvin ylilääkäri, joka leikkasi tyttäremme, kun diagnoosi varmistui. Hän on koko runsaan neljän vuoden aikana se lääkäri, joka on ainoana istunut tytön sängyn vieressä ja vastannut kärsivällisesti meidän kaikkien kysymyksiin. Lääkäri, joka ymmärsi perheemme hädän ja epätietoisuuden. Hän oli tukenamme, kun siirryimme entisestä elämästämme tähän uuteen erityislapsimaailmaan. Kiitos Tiina.

Viimeisen pelastavan enkelin olen kohdannut vain puhelimitse. Tyttäreni tämän neljän vuoden taistelunsa jälkeen voi pahoin. Niin pahoin, että hän tarvitsi Lähimmäisen tullakseen kuulluksi. Ihmisen, joka välittää ja kulkee silmät ja korvat auki. Ei vain sulje niitä ja kulje ohi. Näkee, kuuntelee ja auttaa. Kiitos Harriet.

Ja kiitos Te kaikki muut, joita olemme kohdanneet.

Tämä yhteiskunta on melko raaka ja kova niille, joita kohtaa huono tuuri, jotka sairastuvat tai ovat muuten avun tarpeessa. Tarvitaan siis Lähimmäisiä, jotka pysähtyvät, kuuntelevat ja auttavat. Avun yksikkö on meillä raha. Ajankin yksikkö on raha. Rahaa on jokaisen tarkoitus kerätä tässä suorituspelissä mahdollisimman paljon, tai, jos puhutaan yhteiskunnasta, niin sitä on tarkoitus säästää mahdollisimman paljon ja tehokkaasti.

Yhteiskuntamme suorituspelin luonteeseen kuuluu, ettei mitään näistä pelimerkeistä hukata, ei aikaa, ei rahaa, ei apua. Näitä käytetään vain, kun siitä on itselle hyötyä. Näin yhteiskuntamme hyötyy ja tuottavuutemme lisääntyy, bkt ja elintasomme kasvavat, mutta samalla myös yhä useampi tippuu pois pelistä. Pelin ulkopuolelle jääviin yksilöihin kohdistetaan säästöjä, jotta minimoidaan kulut, mitä heistä aiheutuu. Heillä ei ole arvoa, mutta heidät hinnoitellaan kuluina. Investointeinakin tärkeämpiä ovat sellaiset, jotka tuottavat rahaa kuin ne, joilla saataisiin nämä pelin ulkopuolelle jääneet voimaan hyvin tai takaisin pelaamaan vaikka vähän hitaamminkin.

Tähän peliin kuuluu myös äimistely, kun joku henkilö tai perhe päätyy äärimmäisiin ratkaisuihin. Äimistellään mediassa stä, kuinka apua pitää saada heti. Äimistellään ja jatketaan pelissä ja koitetaan kukin olla tipahtamatta pois. Se vaatii keskittymistä omaan suoritukseen ja vierustovereiden unohtamista. Tänäänkin tässä yhteiskunnassa on lukematon määrä ihmisiä jotka tarvitsisivat apua, sairaanhoitoa, kotiapua, taloudelista tai henkistä apua …. ja jotka eivät sitä saa, koska yhteiskunta ei auta.

Yhteiskunta olemme me kaikki, sinä ja minä. Ihan jokainen voisi toimia kuin nämä kohtaamamme enkelit. Kohdata sen hädässä ja avun tarpeessa olevan ihmisen, taluttaa häntä pienen hetken oikeaan suuntaan ja vakuuttaa, että juuri hän on tärkeä. Minä tiedän, että enkeleitä on kanssakulkijoissamme, enkä nyt tarkoita ollenkaan tätä missään uskonnollisessa viitekehyksessä. Keskuudessamme on vielä välittäviä Lähimmäisiä, mutta kovin harvassa. Miten olisi -voisimmeko kaikki hidastaa tahtiamme ja kuunnella, jos joku lähellämme tarvitsisi juuri meitä? sinua ja minua. Oltaisiin enkeleitä toisillemme? Olen ihan varma että pystymme vielä.

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Merja

Sampon uusi elämä

Kirjoittaja Sonja Meskanen, Sampon äiti

Kolme viikkoa sitten se tuli, puhelu. Maksa on täällä, tulkaa seitsemään mennessä osastolle K3. Mitä pakataan mukaan? Kuka tulee hoitamaan isompia lapsia? Mitä Sampo syö viimeiseksi ateriaksi vanhassa elämässä? Riittääkö sairaala-leijona leluksi? Tarvitaanko eväitä? Pystytäänkö me ajamaan vai mennäänkö taksilla? Hirvittävä määrä tärkeitä ja täysin turhia kysymyksiä pyöri päässä? Ja Sampo nukkui. Pitkiä, rauhallisia päiväunia autuaan tietämättömänä siitä, että suuria asioita tapahtuu ympärillä.

Sisarukset halasivat, mummi tuli avuksi ja lupasi olla koko yön ja vielä aamunkin. Osastolla oli hulinaa. Labroja, sydänfilmiä, keuhkokuvaa, osastolääkäri, anestesialääkäri, kirurgi, omat ihanat hoitajat. Ja iloisesti touhuava poika. Kostuiko meillä silmät kerran tai pari, en muista. Silloin kun Sampo lähti sänkyineen osastolta iloisesti hoitajalleen joristen, silloin halattiin ja muutama kyynel vierähti. Nytkö nukkumaan?
Kotona odotti jännittynyt mummi ja tuhisevat lapset. Hermostunutta olemista ja sitten päätös siitä, että kuitenkin mennään sänkyyn. Jos vasta aamulla arvioi kirurgi, että leikkaus loppuu. Nyt pitää levätä, että jaksetaan jatkossa. Kai siinä unikin joksikin aikaa tuli. Neljästä alkaen tarkisteltiin puhelimen toimivuutta ja kuudelta soitto tuli. Kaikki hyvin, maksa on upea ja pojan tila on vakaa, nyt siirtyy teholle K9. Rakkaan rutistus, vielä tehon vierailuaikojen tarkistus, pakko päästä tohon 8-9 sinne. Vaikka Sampo vaan vielä nukkuu, silti. Koskea, nähdä, uskoa tapahtuma todeksi, suukottaa omaa pientä sankaria.

Ja siellä sitä sitten oltiin. Odottelemassa vanhempien huoneessa. Hetki odottelua tuntui ikuisuudelta ja vihdoin Sampon omahoitaja tuli meitä hakemaan. Sampo oli huoneessa 3, jossa on paikat usealle lapselle. Kaksi hoitajaa hääri sängyn ympärillä ja tutki monitoreja, tarkisti piuhoja, letkuja, pusseja ja Sampoa. Meitä tervehdittiin lämpimästi ja tarjottiin tuoleja Sampon sängyn vierelle. Kaikille piuhoille kerrottiin syy, kun ensin oltiin saatu hetki vain olla. Katsella tätä uuden elämän alkua. Miten pienelle voi poika näyttää, kun eilen vielä oli ihan iso? Letkut vähän hämää. Varsinkin hengitysputki ja nenämahaletku, jota ilman Sampo on selvinnyt tähän asti. Myös kaulalla olevat kanyylit tuntuvat aika hurjilta. Dreeneistä valuu veristä nestettä pusseihin. On tässä seurattavaa… Ja kaiken keskellä on kuitenkin se kaikkein tärkein, Sampo. Myös hoitajille Sampo on tärkein ja meidän perhe.

Sampo oli teholla yhteensä neljä päivää, joiden aikana ehdimme nähdä jokaisella vierasajalla. Mukana kävi sisarusten lisäksi, täti ja mummi. Kaikille hymyiltiin, kerrottiin, juteltiin, annettiin aikaa ja selitettiin ihmetyttäviä asioita. Pientä isoveljeä jännitti pikkuveli kaikkien piuhojen keskellä. Silloin Sampon omahoitaja meni hänen kanssaan leikkipaikkaan ja antoi meille muille aikaa Sampon kanssa. Koko ajan joku oli läsnä.

Omalle osastolle siirto jännitti, turhaan. Yön jälkeen huomasin, että nukuin sikeämmin ja olo oli rauhoittunut. Kuin olisi tullut kotiin. Sampo ei tarvitse enää tehohoitoa, pahin on ehkä ohi. Maailman ihanin omahoitaja otti meidät vastaan ja kertoi vastauksen kaikkiin kysymyksiin. Rauhallinen, asiallinen ja Sampoa jatkuvasti huomioiva hoito. Aluksi ihan oma hoitaja koko ajan ja vielä oma yökkökin. Poikamme ei voisi olla paremmassa paikassa.
Kuinka paljon hoitajat ja lääkärit osaavatkaan? Mitä kaikkea pienelle pojalle voidaan jo Suomessa tehdä? Miten joku osaa siirtää maksan? Miten se maksa voi noin vaan tuolla meidän pojan sisällä toimia? Miten se ultraava lääkäri voi tulkita tuosta harmaan ja mustan seasta yhtään mitään virtauksia ja trombeja ja kertynyttä nestettä? Miten hoitajat jaksavat aina vastata meille? Miten kaikki jaksavat vilkuttaa ohi kulkiessaan Sampolle ikkunasta? Miten ihanasti meitä huomioivat kaikki osastomme erityistyöntekijät? Miten kaikki muistavat Sampon koko perheen? Miten meille on voinut käydä näin hyvin?

Kolmeen viikkoon on mahtunut muutama takapakki ja hetken huoli. Aina on kaikki kuitenkin kerrottu, tuettu, tarjottu aivan huippua. Jos kuusi lääkäriä seisoo Sampon sängyn ympärillä pohtimassa seuraavaa siirtoa, ei voi kuin kokea olonsa tärkeäksi. Näille ihmisille ei ole yhdentekevää, miten Sampo voi. Loputon halu tehdä työnsä parhaalla mahdollisella tavalla ja ratkaista eteen tulevia pulmia inhimillisesti ja hoidollisesti toimivimmin. Onneksi meillä on heidät. Me saamme olla vain vanhemmat. Meidän ei tarvitse menettää yöuniamme miettimällä suoliston kiinnikkeitä, ei lääkepitoisuuksia, eikä haavan paranemisprosessia. Meillä on Sampo. Sampo, jonka uusi elämä on alkanut kolme viikkoa sitten. Sampo, joka nauraa, leikkii, juttelee, haluaa vähäisistä voimistaan huolimatta itsenäisesti liikkeelle ja ottaa lääkkeensä reippaasti suun kautta. Sampo, jolla on pitkä lääkelista ja iso haava masussa. Sampo, joka on tuttu, meidän muru.

Sampon uusi elämä, uuden maksan kanssa alkoi 3.5.12 kun Sampo oli neljä päivää vaille 1v 3kk. Kolme viikkoa takana, miljoona edessä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Leijonaemo