Sampon uusi elämä

Kirjoittaja Sonja Meskanen, Sampon äiti

Kolme viikkoa sitten se tuli, puhelu. Maksa on täällä, tulkaa seitsemään mennessä osastolle K3. Mitä pakataan mukaan? Kuka tulee hoitamaan isompia lapsia? Mitä Sampo syö viimeiseksi ateriaksi vanhassa elämässä? Riittääkö sairaala-leijona leluksi? Tarvitaanko eväitä? Pystytäänkö me ajamaan vai mennäänkö taksilla? Hirvittävä määrä tärkeitä ja täysin turhia kysymyksiä pyöri päässä? Ja Sampo nukkui. Pitkiä, rauhallisia päiväunia autuaan tietämättömänä siitä, että suuria asioita tapahtuu ympärillä.

Sisarukset halasivat, mummi tuli avuksi ja lupasi olla koko yön ja vielä aamunkin. Osastolla oli hulinaa. Labroja, sydänfilmiä, keuhkokuvaa, osastolääkäri, anestesialääkäri, kirurgi, omat ihanat hoitajat. Ja iloisesti touhuava poika. Kostuiko meillä silmät kerran tai pari, en muista. Silloin kun Sampo lähti sänkyineen osastolta iloisesti hoitajalleen joristen, silloin halattiin ja muutama kyynel vierähti. Nytkö nukkumaan?
Kotona odotti jännittynyt mummi ja tuhisevat lapset. Hermostunutta olemista ja sitten päätös siitä, että kuitenkin mennään sänkyyn. Jos vasta aamulla arvioi kirurgi, että leikkaus loppuu. Nyt pitää levätä, että jaksetaan jatkossa. Kai siinä unikin joksikin aikaa tuli. Neljästä alkaen tarkisteltiin puhelimen toimivuutta ja kuudelta soitto tuli. Kaikki hyvin, maksa on upea ja pojan tila on vakaa, nyt siirtyy teholle K9. Rakkaan rutistus, vielä tehon vierailuaikojen tarkistus, pakko päästä tohon 8-9 sinne. Vaikka Sampo vaan vielä nukkuu, silti. Koskea, nähdä, uskoa tapahtuma todeksi, suukottaa omaa pientä sankaria.

Ja siellä sitä sitten oltiin. Odottelemassa vanhempien huoneessa. Hetki odottelua tuntui ikuisuudelta ja vihdoin Sampon omahoitaja tuli meitä hakemaan. Sampo oli huoneessa 3, jossa on paikat usealle lapselle. Kaksi hoitajaa hääri sängyn ympärillä ja tutki monitoreja, tarkisti piuhoja, letkuja, pusseja ja Sampoa. Meitä tervehdittiin lämpimästi ja tarjottiin tuoleja Sampon sängyn vierelle. Kaikille piuhoille kerrottiin syy, kun ensin oltiin saatu hetki vain olla. Katsella tätä uuden elämän alkua. Miten pienelle voi poika näyttää, kun eilen vielä oli ihan iso? Letkut vähän hämää. Varsinkin hengitysputki ja nenämahaletku, jota ilman Sampo on selvinnyt tähän asti. Myös kaulalla olevat kanyylit tuntuvat aika hurjilta. Dreeneistä valuu veristä nestettä pusseihin. On tässä seurattavaa… Ja kaiken keskellä on kuitenkin se kaikkein tärkein, Sampo. Myös hoitajille Sampo on tärkein ja meidän perhe.

Sampo oli teholla yhteensä neljä päivää, joiden aikana ehdimme nähdä jokaisella vierasajalla. Mukana kävi sisarusten lisäksi, täti ja mummi. Kaikille hymyiltiin, kerrottiin, juteltiin, annettiin aikaa ja selitettiin ihmetyttäviä asioita. Pientä isoveljeä jännitti pikkuveli kaikkien piuhojen keskellä. Silloin Sampon omahoitaja meni hänen kanssaan leikkipaikkaan ja antoi meille muille aikaa Sampon kanssa. Koko ajan joku oli läsnä.

Omalle osastolle siirto jännitti, turhaan. Yön jälkeen huomasin, että nukuin sikeämmin ja olo oli rauhoittunut. Kuin olisi tullut kotiin. Sampo ei tarvitse enää tehohoitoa, pahin on ehkä ohi. Maailman ihanin omahoitaja otti meidät vastaan ja kertoi vastauksen kaikkiin kysymyksiin. Rauhallinen, asiallinen ja Sampoa jatkuvasti huomioiva hoito. Aluksi ihan oma hoitaja koko ajan ja vielä oma yökkökin. Poikamme ei voisi olla paremmassa paikassa.
Kuinka paljon hoitajat ja lääkärit osaavatkaan? Mitä kaikkea pienelle pojalle voidaan jo Suomessa tehdä? Miten joku osaa siirtää maksan? Miten se maksa voi noin vaan tuolla meidän pojan sisällä toimia? Miten se ultraava lääkäri voi tulkita tuosta harmaan ja mustan seasta yhtään mitään virtauksia ja trombeja ja kertynyttä nestettä? Miten hoitajat jaksavat aina vastata meille? Miten kaikki jaksavat vilkuttaa ohi kulkiessaan Sampolle ikkunasta? Miten ihanasti meitä huomioivat kaikki osastomme erityistyöntekijät? Miten kaikki muistavat Sampon koko perheen? Miten meille on voinut käydä näin hyvin?

Kolmeen viikkoon on mahtunut muutama takapakki ja hetken huoli. Aina on kaikki kuitenkin kerrottu, tuettu, tarjottu aivan huippua. Jos kuusi lääkäriä seisoo Sampon sängyn ympärillä pohtimassa seuraavaa siirtoa, ei voi kuin kokea olonsa tärkeäksi. Näille ihmisille ei ole yhdentekevää, miten Sampo voi. Loputon halu tehdä työnsä parhaalla mahdollisella tavalla ja ratkaista eteen tulevia pulmia inhimillisesti ja hoidollisesti toimivimmin. Onneksi meillä on heidät. Me saamme olla vain vanhemmat. Meidän ei tarvitse menettää yöuniamme miettimällä suoliston kiinnikkeitä, ei lääkepitoisuuksia, eikä haavan paranemisprosessia. Meillä on Sampo. Sampo, jonka uusi elämä on alkanut kolme viikkoa sitten. Sampo, joka nauraa, leikkii, juttelee, haluaa vähäisistä voimistaan huolimatta itsenäisesti liikkeelle ja ottaa lääkkeensä reippaasti suun kautta. Sampo, jolla on pitkä lääkelista ja iso haava masussa. Sampo, joka on tuttu, meidän muru.

Sampon uusi elämä, uuden maksan kanssa alkoi 3.5.12 kun Sampo oli neljä päivää vaille 1v 3kk. Kolme viikkoa takana, miljoona edessä.

Mainokset

4 kommenttia

Kategoria(t): Leijonaemo

4 responses to “Sampon uusi elämä

  1. Sofie

    Tekstisi teki minut todella onnelliseksi. Luulen että satuimme olemaan samassa huoneessa parin tunnin ajan viime marraskuussa kun Sampo meni magneettikuvaan ja me olimme sairaalassa vakavan virtsatietulehduksen takia silloin 2 viikkoa vanhan Isabellen kanssa. Olimme joutuneet elinsiirtoosastolle tilanpuutteen vuoksi. Olin tuore äiti ja surun murtama siitä että tyttärellämme oli todettu selkärangan kehityshäiriö. Olin niin väsynyt enkä voinut kuvitella että suru joskus taantuisi. Olin pettynyt, peloissani ja syytin itseäni. Olin ollut pari päivää Isabellen kanssa kahdestaan huoneessamme kun minulle ilmoitettiin että tänään saamme huonekaverin. Ja sisään tuli Sampo. Iloinen pieni poika joka rohkeasti temmelsi sängyssään lelujen keskellä vaikka nälkä alkoikin jo syömättömyyden takia vaivata. Kerroit että tulitte magneettikuvaan ja että Sampo on jonossa uuden maksan saamiseksi. Olen miettinyt teitä paljon, elinsiirtojonoja, kansainvälisiä jonotuslistoja, tutkimuksia, leikkauksia… Usein olen miettinyt saiko pienoinen poika uuden maksan ja miten hän nykyään voi. Teidän tapaaminen antoi minulle voimia

  2. Sofie

    , toivoa, uskoa siihen että jonain päivänä jaksan taas hymyillä. Uskoa siihen että meillekin tulee ihana vauva-arki ja paljon hienoja hetkiä. Uskoa siihen että jaksan ja pystyn olemaan hyvä äiti lapselleni. Nyt, 7kk myöhemmin, hymyilen, jaksan ja olen ikionnellinen pienen perheeni kanssa. Välillä on raskasta mutta tiedän että jaksan, pystyn! Te näytitte minulle raskaana hetkenä että elämä jatkuu. Olen ikuisesti kiitollinen! Voi olla että teidän Sampo ei olekaan tapaamamme pikkuinen mutta tekin olette varmaan matkanne varrella koskettaneet muita.. Kaikkea hyvää teille!

    • Sonja Meskanen

      Hei Sofie!

      Kiitos vastauksestasi. Muistan teidät toki. Ihanaa kuulla, että arki on juuri sellaista kuin sen kuulukin olla. Täynnä iloa ja rakkautta. Oli todella liikuttavaa kuulla, miten olemme teidän sairaalahetkeenne Sampon kanssa vaikuttaneet. Vähän tuli tippa linssiin.. 🙂 Voimia, rakkautta, lämpöä, uskoa ja helliä hetkiä teille. Sampo voi hienosti ja jaksaa riemastuttaa meitä uskomattomalla energiallaan, kuten sisaruksensakin.

      Lämmintä syksyä kaikille!
      Sonja
      Ja Anne, kiitos samoin matkaanne kaikkea hyvää!

  3. Anne

    Törmäsin sattumalta tekstiisi, mutta nuo tunteet ovat tuttuakin tutumpia. Oma vauvani sairastui leukemiaan 7kk iässä, tausta on siis erilainen, mutta äidin tunteet ihan samoja. Onnea matkaanne!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s