Kuukausittainen arkisto:syyskuu 2012

Runoja elämästä osa 2

Kirjoittaja Virve Takala

 

Ainahan sitä haluta saa

 

Haluaisin sinun parasta

Haluaisin sinun pärjäävän maailmassa

Haluaisin sinun nauravan, rakastavan

Haluaisin sinun saavan ystäviä

rakkaita

Haluaisin sinun tanssivan läpi yön

ja läpi elämän

Haluaisin sinun sanovan edes yhden sanan

 

 

Minuutti

 

Siirrän tunteita myöhemmäksi

minuutilla, tunnilla

hetki kerrallaan

Jottei minun tarvitsisi kohdata

vanhoja haavoja

liian vakavia asioita

Mutta huomaamatta

siirrän myös elämäni

ja jätän sen elämättä

Minuutti minuutilta

Tunti tunnilta

 

 

 

Yhteys

 

Millä saan yhteyden sinuun

Et puhu etkä pukahda

et pyydä syliä, et vaadi mitään

Huomaan päivän kuluneen

ja minä olen tuskin katsonut sinuun

Olen pahoillani

 

Olen avuton

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Virve

Ihan tavallisia asioita?

Kirjoittaja Noora Kärkkäinen

Luin mietteissäni Tavallisia-nettisivustoa jonka tarkoitus olisi ehkäistä syrjäytymistä niin nuorten että vanhemmankin väestön keskuudessa. Lukiessani tunsin monenlaisia tunteita, päällimmäisenä niistä hämmentynyt huvitus, sitten ehkä päätään nosti ”mitä ihmettä”-tyyppinen ällistys. Minua tuo sivusto ihan jopa loukkaa ihmisenä ja äitinä.
Sivustollahan neuvottiin nukkumaan tarpeeksi, leipomaan pullaa ja olemaan kiinnostunut lapsensa asioista. Ylipäänsä neuvottiin tekemään paljon sellaisia asioita mitkä on aika itsestään selviä monelle. Kuvitellaan ilmeisesti että ihmisillä on arki täysin hukassa?

Minä itse olen ns. potentiaalinen syrjäytyjä joka kasvattaa kotonaan lisää potentiaalisia syrjäytyjiä.

Minua ei paljoa lämmitä neuvot ”tehdä tavallisia asioita” kun niitä asioita me teemme päivästä toiseen. Ihan joka ikinen arkipäivä me heräämme kellon soidessa, puemma, syömme, teemme ruokaa, läksyjä ja käymme kylässäkin, emme siis ole vain kotona neljän seinän sisällä kenties hukuttamassa kurjaa elämäämme viinapulloon ja vähät välitämme pyörivästä yhteiskunnasta ympärillämme.

Kyllä me ihan totta haluamme yrittää. Mutta aika yksin sitä ihminen saa yrittää kun mutkia matkaan tuo terveydelliset ongelmat.
Omat, tuota kuuluisaa syrjäytymistä ehkäisevät, opintoni on täysin riippuvaisia siitä miten paljon saan yhteiskunnalta apua lasteni kanssa olemiseen. Tällä hetkellä yhdellä lapsistani on lyhennetyn kouluviikon suositus sekä myös lääkärin suositus olla menemättä koulun jälkeen iltapäiväkerhoon. Minun opiskelujani silmällä pitäen tuo iltapäiväkerho olisi ollut juuri se avainsana mutta iltapäiväkerhon resurssit eivät riittänneet psyykkisesti- ja neurologisesti sairaan 7-vuotiaan kaitsemiseen. Lapsi löi aivan ranttaliksi ja ip-ohjaajat olivat voimavarojensa reunalla lapseni kanssa. Eikä se perus koulunkäynti suju yhtään sen mallikkaammin vaikka pojalle on armosta myönnetty henkilökohtainen avustaja, mutta siellä 23. muun lapsen joukossa lapseni on liian erilainen ja ympäristö liian hektinen herkälle pienelle ihmisen alulle. Lasta kiukuttaa ja ahdistaa kaikki se paine mitä hänelle luodaan, hän ei vain jaksa eikä enää kykene toimimaan. Poika meneekin usein käytävän puolelle tekemään tehtäviään koska ei siedä melua.

Pienluokkia ei kunnassamme ole, päivän sana kun on ”integraatio” jolloin ajatellaan että erilaiset pannaan tavisten joukkoon ja maailma on taas parempi paikka. Näin ei ole, isot lapsiryhmät usein vain korostaa ongelmia. Eikä kunnat palkkaa avustajia tarpeeksi. Tällainen yhtälö ei voi toimia, paitsi paperilla kunnanpäättäjien pöydällä.

On siis vain höllättävä ja annettava lapselle aikaa. Aikaa kasvaa ja olla lapsi.
Minun kohdaltani se tarkoittaa sitä että minun on oltava kotona lastani varten koska 7-vuotiasta vakavasti sairasta lasta ei voi pitää yksin iltapäiviä kotona, lisäksi koulupäivien kesto on lapsen voinnin mukaan tunnista kolmeen eli paljoa ei minulle siinä jää sitä kuuluisaa ”omaa aikaa” kun lisäksi on kaksi muuta lasta, joista toisella on myös omat erityispiirteesä.

Se olisi rinnastettavissa heitteille jättöön jos jättäisin psyykkisesti hauraan lapsen kotiin impulsiivisen ja helposti tulistuvan ADD-diagnoosin omaavan isoveljen kanssa. Vastassani saattaisi olla jokaisen vanhemman pahin painajainen kun tulisin koulusta kotiin. Eli kotona on aina oltava joku aikuinen.

Sukulaisapu siis tulee kyseeseen ja sen turvin pystynkin ehkä jollain tavalla suoriutumaan opinnoistani. Ehkä. Ja kaikille tilanteessani oleville sukulaisapua ei vain ole, isovanhemmilla ei ole mitään lakisääteistä velvollisuutta hoitaa lapsenlapsiaan.

Ei siis ole väliä kuinka paljon minä kiitän, kummarran ja niiaan kun se ei lastani paranna. Se ei tasapainota herkkää psyykettä ja auta setvimään sekamelskaa pienessä päässä. Minun sydämeni särkyy miettiessäni lastani, hänen pahaa oloaan ja hänen tulevaisuuttaan, öisin nämä ajatukset jahtaavat minua ja toisinaan valvon paniikin vallassa ajatellesani seuraavaa päivää; kuka soittaa ja missä palaverissa minun pitikään istua. Tavallisia-sivustolla neuvottiin pitämään kiinni hyvistä yöunista ja minä kyllä ihan toden totta yritän sitäkin, voi miten toivoisinkaan saavani nukkua yöni rauhassa.

Lisämausteen soppaan tuo kyseisen lapsen somaattisen puolen ongelmat. Unettomia öitä on vietetty lapsen sängyn vieressä ihan vain siksi että tiedän hänen olevan elossa ja hengittävän.

Omatkaan perussairaudet ei ole helpoimmasta päästä ja rajoittaa arkea aikalailla. Kun kädet lakkaa toimimasta niin koko lailla se pysäyttää arjen.

Tavalliset asiat eivät siis riitä, eikä riitä äidinrakkauskaan, tarvitaan enemmän. Tarvitaan tukea perheille, tarvitaan lääketiedettä ja osaavia ammattilaisia Ja kaikki tämä on täysin riippuvaista siitä miten paljon resursseja ja rahaa suunnataan juuri sinne missä niitä eniten tarvitaan; sinne ruohonjuuri-tasolle mm. perhetyöhön, sosiaalityöhän, lasten- ja nuorten psykiatriseen hoitoon ja kouluille. Tuollaisiin sivustoihin ja niiden tekemiseen tuhlataan vaan kallista aikaa ja rahaa, kuinka monet lounaat ja pullakahvit yhteiskunta kustansikaan ihmisille jotka keskenään ovat miettineet näitä itsestään selvyyksiä ja päättivät julkaista ne ko. nettisivun muodossa?
Ei se ole ihmisestä itsestään kiinni millaisiin tilanteisiin elämä hänet ajaa, yleensä syrjäytyminen eli yhteiskunnan oravanpyörästä putoaminen tapahtuu sairastumisen tai menetyksen jälkeen, ja noiden tapahtumien seurauksia voi niskassaan kantaa peräti useampi sukupolvi. Tämän kierteen katkaisu olisi se tärkein asia mihin pitäisi puuttua ja tukemalla ihmisen toipumista kohti parempaa huomista. Mutta koska ihmisen itsensä tulee tietää oikeutensa, tulee taistella niistä, saada hylkääviä päätöksiä ja toimittava itse oman hyvinvointinsa vartijana niin siinä ei ehkä enää voimavarat riitä toipumaan? Vanhemmat tuntuvat olevan sairaan tai vammaisen lapsensa ainoat edunvalvojat joiden aika ja voimavarat tuntuvat kuluvan siihen että peräänkuulutetaan itsestään selviltä tuntuvia asioita kuten esim. koulukyytejä.

Siis niitä ihan tavallisia asioita. Kun tavallisesta tulee kynnyskysymys niin miten voisi olettaa että voimavarat riittäisi muuhun? Tarvitaan siis tukea ja apua, ja kuten sanotaan ”rahalla saa ja hevosella pääsee”….

11 kommenttia

Kategoria(t): Leijonaemo