Perjantai on pahin

Kirjoittaja Sannika

Välttelen sairaalan pääaulaa aina keskipäivällä, ja eritoten
perjantaisin. Jos käymme kontrolleissa keskellä päivää, menen mieluiten
sisälle sivuovista tai takakautta, vaikka joutuisi kiertämään pidemmän
lenkin. Kun on kiire ja mentävä aulan kautta niin kiinnitän katseeni
tiukasti lattiaan, opaskyltteihin, eteenpäin ei mihinkään, koitan mennä
vauhdilla ja olla katsomatta ketään. Kun lapsi on osastolla ja saan
mennä kahville niin kierrän kellarin kautta, tunneleita pitkin tai pihan
puolelta. Joskus livahdan polin ovista kahvilan käytävälle katsomatta
aulan suuntaan. Pääaula on keskellä päivää aina hankala paikka.

Aulassa ei arkisin lounasaikaan voi olla näkemättä Niitä Onnellisia.
Miehiä, jotka ylpeinä kantavat tyhjää turvakaukaloa vauvanhakumatkalla
kohti hissiaulaa ja synnyttäneiden osastoa. Äitejä, jotka hieman
jännittyneinä odottavat pienen vastasyntyneen kanssa aulassa, että isä
siirtää auton lähemmäs. Perheitä, jotka yhdessä käsi kädessä vievät
nuorinta tulokasta kohti ulko-ovia ja kotia. Isoveljiä ja isosiskoja,
jotka hyppelehtivät jännittyneinä vauvan ympärillä ja mieli tekisi ottaa
syliin ja silittää.

Minä muistan sen tunteen Esikoisen syntymän jälkeen, muistan sen ilon:
katsokaa miten ihana vauva meillä on! Muistan sen, kuinka hankalaa oli
liikkua ja silti teki mieli hyppiä riemusta ja tehdä kärrynpyöriä. Minä
sain sen kerran jo kokea.

Mutta toisella kertaa asiat eivät menneetkään niin. Minä jouduin toiseen
joukkoon. Siihen joukkoon, jotka kotiutettiin heti aamusta, kun jalat
kantoivat ja fyysiset haavat olivat lähteneet paranemaan. Siihen
joukkoon, jonka ei tarvinnut jäädä odottelemaan lounasaikaan vauvan
kotiinlähtötarkastusta, koska vauva ei lähtenyt kotiin. Turvakaukaloa ei
tarvittu, ei kotiinlähtövaatteita, ei pieniä tumppuja ja töppösiä, jotka
oli pakattu kotona valmiiksi.

Tarvittiin kuitenkin liivisuojia, käsidesiä ja lavoittain nenäliinoja.
Lapsen sijaan kotiin sai kantaa sairaalalta maitopumpun, rautaisen
möhkäleen. Kyyneleet tekivät siitä lastista vieläkin raskaamman, pala
juuttui kurkkuun.

Se sattuu vieläkin, vaikka lopulta tulikin sitten se päivä, jolloin oman
lapsen sai viedä riemusaatossa kotiin lainaksi. Jotain jäi puuttumaan,
jotain meni rikki. Ja sairaalaan on palattu vielä monta kertaa. Pääaula
on hankala paikka edelleen.

Kun lapsi on sairaalassa viikon, viikkoja, kuukauden, kuukausia, niin
perjantai on aina vaikeista päivistä vaikein. Silloin kotiutetaan kaikki
mahdolliset potilaat, viikonlopuksi kotiin. Jos ei pysyvästi, niin
ainakin kotilomalle käymään. Ja jos omalle lapselle ei perjantaina
lähtölupaa tule, tietää että edessä on taas yksi viikonloppu sairaalan
seinien sisällä.

Joskus mielessä käy, että mitä jos minäkin vielä joskus saan kotiutua
sairaalasta terveen vastasyntyneen kanssa. Tunnenko sitä riemua, itkenkö
ilosta, soitanko torvia ja pasuunoita, liehutanko lippuja.

Ja entä jos juuri silloin, kun astumme aulaan, näen naisen joka silmät
kyynelissä kääntää katseen pois ja tuijottaa tiiviisti lattialaattoja.
Osaanko minä silloin olla iloinen siitä mitä minulla on.

Ehkä minä toivon, että juuri sinä päivänä teho-osasto tyhjenee, ja
kaikki pääsevät kotiin. Se olisi maailman paras perjantai.

Mainokset

13 kommenttia

Kategoria(t): Sannika

13 responses to “Perjantai on pahin

  1. i

    Aivan mielettömän hyvin kuvattu fiilis.

  2. Merja Rukko

    Mielettömän hieno kirjoitus ❤

  3. Minna

    Hyvä kirjoitus. Muistaa itse kun lähdin synnyttäneiden osastolta kotiin ilman vauvaa ja samaan hissiin tuli onnellinen perhe, vauva turvakaukalossa kotin menossa, katse hakeuti kohti lattiaa kun oli ensin nähnyt ne onnelliset vanhempien ilmeet, että oli kova paikka, ihan kuin vielä löydään lyötyä fiilis ja se syvä katkeruus silloin vaikka oli sitä saanut kokea kaksi onnellista lähtö sairaalasta aiemmin mutta kolmas sitten erilainen…siitä jo 5 vuotta..

  4. Tanja

    On hämmästyttävää miten samanlaiset ajatukset voi jollain toisella ihmisellä olla kuin itsellä. Itkua pidätellen tekstiä luin ja mietin, että voiko näistä kokemuksista toipua koskaan.

  5. Anni

    Erittäin tuttuja tunnelmia täälläkin, vieläpä useampaan kertaan koettuna. Tulipa sitä onnellista kotiinlähtöä seurattua hyvin läheltäkin kun omasta huoneestani viereisten petien vastasyntyneet kotiutuivat. Kaikkein kurjin hetki oli ehkä se kun pieni isosisko tuli pikkuveljeä katsomaan ja luuli naapurin turvakaukalossa jo ollutta vauvaa omaksi veljeksi :`( Oma veli löytyi silloin vasta teho-osaston keskoskaapista.

  6. Sari

    Sitä on jotenkin kuvitellut että kun vauva on syntynyt, elävänä, ei siellä aulassa kukaan ole pala kurkussa. Eipä siis ole tullut mieleenkään tämä vaihtoehto. Että lähtisikin kotiin. Ilman vauvaa. On ihan juntti olo. Mutta kiitos hyvästä kirjoituksesta. Perjantailla onkin yllättävä merkitys.

  7. leijonaemo

    Kiitos kirjoituksestasi Sannika.
    Minäkin kuuluin siihen joukkoon, joka vauvan sijaan kantoi kotiin sen rautaisen ruman möhkäleen, maitopumpun. Tuli meillekin aika, kun saimme kantaa kotiin pienen pienen nyytin nenämahaletkuineen. Vaikkakin ensin vain viikonlopuksi, mutta kuitenkin. Olin onnellinen, ettei tarvinnut kantaa pientä valkoista arkkua.

  8. emma

    eilisestä kolme vuotta sitten oli perjantai, yksi elämäni kamalin perjantai. mieheni joutui kantamaan lastenklinikan kappelista pienen valkoisen arkun auton taakse, jossa nukkuin ikiunta pieni ihana ikuisesti 2v4kk3pv ikäinen poikamme…. perjantai on erilainen päivä, samat tunteet kuin sinulla, sannika. liian monta kertaa jätetty lapsi lastenklinikalle itkemään (tai nauramaan, jos hoitajilla oli aikaa), sinä perjantaina me saimme pojan mukana, eritavalla kuin toivoimme ❤

  9. Ida

    Tuttu tunne. Olen kokenut sen ensimmäisellä kerralla, että vauva jäi sairaalaan ja itse olimme vieraassa kaupungissa. Nyt jälkeen päin osaisin myös siitä olla onnellinen, koska toista vauvaamme emme saaneet koskaan kotiin saakka. Ristiäisten sijasta vietimme hautajaisia. Katson toki ”kateellisena” heitä, jotka koko perheen voimin ja ylpeinä kantavat vauvan kotiin jo kahden vuorokauden iässä, mutta lähinnä mietin, että saankohan koskaan kuulla vastasyntyneen itkua ja saada häntä heti vatsani päälle, saankohan imettää ja tuoda vauvan joskus vielä kotiin saakka…

  10. Katariina

    Kiitos hienosta tekstistäsi!

    Minäkin olen ollut se, joka katselee NiitäOnnellisia. Pelko oman lapsen selviämisestä jyskyttää takaraivossa, kun pieni on leikkauksessa ja itse ei tiedä mihin menisi vieraassa kaupungissa kaukana kotoa.

    Ja se hetki, jolloin saa luvan viedä vauvan kotiin, on niin onnellinen. Kaikki on valmiina kotona odottamassa pientä tulokasta. Tyhjän kaukalon ja ihanien pienten vaatteiden kanssa liitää osastolle innoissaan vain toteamaan, että vauva jää vielä tarkkailuun ongelmien vuoksi. Tyhjän kaukalon kanssa palataan autolle laahustaen, katse maassa, kyyneleet silmissä.

    Mutta saimme pienen kotiin lopulta, kiireellisiä lähtöjä sairaalaan on ollut, mutta hengissä on selvitty tähän asti. Vaikeuksista huolimatta nyt 5v poika tutkii maailmaa uteliaana ja touhukkaana.

    Kyllä se vaan koskee nähdä muita äitejä kyynel silmässä eksyneen näköisinä sairaalan vilinässä.

  11. Mariia

    Kiitos koskettavasta kirjoituksesta!
    Kehitysvammaisen lapsen äitinä katkeruus nousee usein pintaan, kun tuntuu että niin monesta mukavasta asiasta jää paitsi, ja lapsi on vain riesa. Tämä kirjoitus oli kuitenkin aiheellinen muistutus minulle, että vaikka monta muuta asiaa lapsen kanssa on jäänyt kokematta, niin olen ainakin saanut viedä terveen lapsen synnytyssairaalasta kotiin.

  12. Paula-Maaria Itäniemi

    Minäkin muistan sen tunteen, kun lähdin kotiin sairaalasta neljännen lapsen syntymän jälkeen. Mukana oli liberon lahjuskassi ja pari repullista omia tavaroita, oli kukkia ja muuta, mutta ei vauvaa. Hän makasi pienenä, hauraana, heikkona keskoskaapissaan. Tuntui tyhjältä. Tuntui kuin revittäisiin kahtia. Toisaalta halusin kotiin isompien lasten luokse, mutta henkinen napanuora kiskoi voimalla keskolaan. Tuntui että jätän lapseni vieraiden armoille, vaikka tiesinkin että hän on hyvässä hoidossa. Tuntui myös, ettei lapsi sitten kuitenkaan ole meidän, vaan sairaalan.

    11 viikkoa myöhemmin poistuimme samoista ovista onnesta hehkuen, ylpeinä. Teki mieli huutaa kaikille: Katsokaa mikä suloinen, pikkiriikkinen ihme! Tässä on sellainen taistelija, että oksat pois! Ja nyt, vihdoin, me saamme viedä hänet kotiin!

  13. Heidi

    Perjantain piti olla onnenpäivä meillekin, olisihan Poju jo kolmatta päivää kotona. Poju oli syntynyt perjantaina 7 vk sitten ja saanut tasan 4 viikkoa ennen sitä perjantainan jo äidin massuun diagnoosin. Siitä perjantaista tuli ambulanssipäivä, sairaala-aulapäivä ja vauvan suureen sairaalaan 275 km päähän jättämisen päivä. Perjantaista viikon kuluttua tuli päivä, jolloin poikamme sai useiden elvytysten jälkeen aivovamman. Mutta seuraava perjantai oli onnenpäivä, Poju saatiin kotiin. Samalla siitä tuli kamala päivä. Lääkäri sanoi, että tähän tautiin voi sairastua uudelleen, immuniteettia ei saa (RS-virus) ja sitten voikin käydä niin, että Poju kuolee. En tykkää perjantaista, en enää ikinä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s