Kuukausittainen arkisto:tammikuu 2013

Miten voit auttaa

Kirjoittaja Sannika

Jos oikeasti haluat auttaa, ethän roiskaise ilmaan: ”kerro sit jos voin
jotenkin auttaa.” Erityislapsen vanhemmilla ei ehkä ole voimia kertoa, kun
tilanne on päällä. Ei kehtaa kysyä, tai ei tule mieleen, kuka se olikaan
joka apuaan tarjosi silloin kun kuljin täydessä sumussa sydän huolesta
rutussa.

Sen sijaan tarjoa konkreettista apua, tee ehdotuksia, mieti mitä osaat ja
ehdit OIKEASTI, mihin sinulla on mahdollisuus. Ehdota jotain selkeää,
jotain jolle on helppo sanoa: kyllä kiitos.

Kysy vaikka, voisitko tulla leikkaamaan nurmikon tai tekemään lumityöt.
Voisitko viedä muut lapset leikkipuistoon tai voisivatko he vaikka tulla
teille katsomaan leffaa. Tekisitte popcorneja.

Ehdota, että leipoisit pakkaseen pullaa tai piirakkaa, tekisit
makaroonilaatikon tai kasvissosekeittoa. Tulisit imuroimaan, viikkaamaan
pyykit tai siivoamaan keittiön, laittamaan puutarhakalusteet talvi- tai
kesäkuntoon, mitä nyt mieluiten itse tekisit, pystyt ja jaksat. Ehdota
vaikka, että voisit tulla pesemään ikkunat ensi viikonloppuna tai
huoltamaan polkupyörät joku arki-ilta.

Voisitko vaikka kuljettaa perheen muita lapsia harrastuksiin, vaikka yhden
kerran, tai kerran kuukaudessa. Voisitko tulla kotiin avuksi siksi aikaa
että vanhemmat käyvät kaupassa keskenään. Voisitko viedä siskon tai veljen
sairaalan leikkipuistoon tai luonnontieteelliseen museoon silläaikaa kun
vanhemmat ovat osastolla. Voisitko tuoda sunnuntai-iltana
infektio-osastolla jumittavalle äidille lämmintä ruokaa ja valmiiksi
tehdyt voileivät aamua odottamaan.

Jos osaat ommella, kysy löytyisikö paikattavaa tai parsittavaa, voisitko
valmistaa tai tuunata erityislapselle sopivia asuja – kaikille ei
valmisvaatteiden mitoitus mene. Saatetaan tarvitaan erityisiä taskuja,
halkioita tai ylimääräisiä nappeja jotta vaate on helppo pukea ja riisua
tai käyttää apuvälineiden, avanteiden tai katetrien kanssa. Talvella
tarvitaan villahousuja, töppösiä, tumppuja…

Jos tiedät että perheessä synttärit, nimiäiset tai vaikka rippijuhlat
lähestyvät, tarjoudu valokuvaamaan, leipomaan kakku tai tulemaan
kahvinkeittäjäksi, tuulettamaan matot tai luuttuamaan. Jos vanhemmat ovat
sitä tyyppiä että hoitavat mieluiten järjestelyt itse vaikka pää
kainalossa, ehdota että tulisit lukemaan satuja perheen pienimmille siksi
aikaa että järjestelyt ovat valmiit.

Jos käy niin että apuasi ei oteta vastaan, älä ota sitä
henkilökohtaisesti. Kun kaikki kaatuu päälle, tuntuu avun
vastaanottaminenkin joskus rankalta. Saattaa hävettää muutenkin kaikki se
kaaos ja sotku kotona, eikä siihen kertakaikkiaan ehkä juuri sinä päivänä
jaksa päästää ketään ulkopuolista.

Ethän lannistu, vaan ehdota jotain muuta joku toinen kerta, anna tilaa ja
tee selväksi, että olet tosissasi, etkä ole tulossa toisen kotiin
arvostelemaan vaan auttamaan. Ethän odota, että sinulle soitetaan, vaan
ole itse aktiivinen, laita vaikka tekstari silloin tällöin.

Mutta ennen kaikkea, suurin palvelus kaikista on, ettet tuo pöpöjä.
Pesethän kätesi kunnolla heti saavuttuasi. Jos perheessäsi on rokkoa,
flunssaa tai vatsatautia, kerro se suoraan ja pysy poissa. Ethän tule
ollenkaan, vaikka olosi olisi ”vain pikkuisen kipeä”. Niin autat kaikkein
eniten.

Oli apusi ajallisesti ja vaivallisesti pientä tai suurta, voit olla varma,
että se muistetaan. Ethän pahastu, jos et juuri nyt saa vuolaita
kiitoksia. Jos katsot tarkkaan, niin silmistäni näet varmasti, että tekosi
oli tärkeä. Kiitos.

1 kommentti

Kategoria(t): Sannika

Hei, olen hoitovapaalla

Kirjoittaja Mari N

Hoitovapaa; ensimmäisenä sanasta näin äitinä, tulee mieleen leppoisat päivät, kun lapsen kanssa syödään aamupala rauhassa. Mietitään, lähdetäänkö lähipuistoon, vai tehdäänkö päivästä, ja elämästä jännittävämpi, ja suunnataan ihan bussilla puistoon, pidemmän matkan päähän. Sen jälkeen puistossa, lapsen auringonpaisteessa touhuillessa, äiti miettii millä ihanalla, kotitekoisella ruoalla ruokkii perheensä tänään. Ottaa sen puistossa telmiineen iloisen pikkutyyppinsä kainaloon, ja suuntaa kauppaan. Lapsen mutustellessa porkkanoita alkupalaksi, äiti kokkaa sitä ihanaa, makoisaa kotiruokaa. Ruoan jälkeen, hyvin syönyt, puistossa telminyt,laps päiväunille. Äiti kaivaa uunituoreen naistenlehtensä esiin, ja heittäytyy sohvalle lueskelemaan, pyykkikoneen huristessa taustalla. Ja sitä rataa.

No, kyllähän me kaikki lapselliset tiedämme, että lapsella iskee uhmaikä, hammaskipu, korvasärky, välillä sataa, Ja lapsen kiukutessa, jopa sen kiukkuisen lapsen pukeminen kuravaatteisiin, ja raijattua omalle pihalle on saavutus sinällään.

Lisää yhtälöön vielä kaksi perussairasta isompaa lasta. Ja tadaa; hoitovapaasta katoaa se vapaa sana sen sileän tien. Pitäisi hoitaa yhden lapsen tulevia kouluasioita, toisen lapsen nykyisiä kouluasioita Hoitaa palavereita, terapeuttien, päiväkotien, koulun, vammaispalveluiden, ja lääkäreiden kanssa. ”Juu, meidän pienimmällä ei ole tarkkoja päiväuniaikoja, mikä aika tahansa sopii”. Pikkutyyppi kainaloon, ja palaveriin mihin aikaan tahansa.Tätä nykyä käsilaukustani löytyy sen lompakon, ja avaimien lisäksi paketti rusinoita, vaihtovaippa, sekä kymmenen pikkujunaa. Sillä saadaan pikkutyyppi pidettyä tyytyväisenä palaverien ajan, mihin kellonaikaan tahansa. Pikkutyyppi on kokenut palaveri-pikkutyyppi, ja ei uusista paikoista hätkähdä; lähettelee vain merkitseviä katseita kohti äidin käsilaukkua.

Tämän lisäksi täytyisi keksiä kotona fiksua, terapeuttista tekemistä, jota kuulemma lasten dvd:t eivät ole. Pitäisi leikkiä lääkäriä siinä sivussa, yhden lapsen mennessä silmien edessä kalpeaksi, ja vetäytyessä omiin oloihinsa. Johtuikohan tuo nyt sitten perussairaudesta, nälästä, liiasta määrästä virikkeitä, tuleeko vatsatauti, vai influenssa, vai onko lapsi vain väsynyt. Lapsi kun ei puhu. Muistaessa uusia reseptit, hoitaa neuvola- ja hammashoitolakäynnit (jotka kyllä tuppaavat unohtumaan). Ilmoittaessa sen vatsataudin, tai influenssa iskiessä sen viiteen eri yksikköön, että lapsi ei tänään tule hoitoon, samalla sitä sairasta lasta hoitaessa.

Koska olen hoitovapaalla, jaksan myös ilmeisesti hoitaa ne perussairaat lapseni, jotka ah; valvottavat öisin, hymy huulilla yötä päivää. Koska hoitovapaalla oleva äiti ei väsähdä. Hänhän saa päivisin olla siellä kotona, ja levätä. Lukea niitä naistenlehtiä,  ja nauttia nuorimmasta jälkikasvustaan.

Kun tämä pienimmäisemme, kolmas lapsemme sairastui, kaupunkimme ilmoitti olevansa valmis tukemaan jaksamistamme kaikin mahdollisin tavoin. Tilapäishoitopäiviä  lisättiin, luvattiin että kotiin saadaan hoitoapua, no että vaikka seistään päällään, jotta elämä sujuu, edes jollain tapaa. Pieni mutta matkassa oli se, että tilapäishoitopaikkaa ei ollut. Mutta koska tilanteemme oli niin akuutti, ja perhe oli kriisissä, piti paikan löytyä ”muutamassa viikossa”. Paikka löytyi. Muutama viikko vain muuttui muutamaksi kymmeneksi viikoksi. Aluksi ajateltiin, että isommat lapset ovat tilapäishoidossa pari vuorokautta joka toinen kuukausi. Tässä muutaman kymmenen viikon aikana vain keskimmäisen lapsen vointi mennä hurahti alaspäin kuin… En tiedä mikä, kai se kuuluisa lehmänhäntä. Tämän muutaman kymmenen viikon jälkeen, kun vanhemmat totesivat, että nyt ei meinaa jaksaa, tarvittaisi lisää tilapäishoitopäiviä, se samainen kaupunki, joka lupasi vaikka kuun taivaalta, ilmoitti ”no can do”. Tulemme pikkuhiljaa siirtämään kaiken hoidon kodin piiriin. Tässä uusi nippu palveluseteleitä, jolla saatte ostaa sitä kotiapua. Ne entisetkin niput vaan olivat vielä käyttämättä…

Kuulostaa ideana hienolta. Mutta mitäpä kun se kolmas lapsi imuroi joka ainoan kulmia kiertävän kulkutaudin, vaikka emme niihin ihaniin puistoihin edes ehtisi? Kun paikallisen yksityisen lääkäriaseman lääkärit moikkailevat ruokakaupassa, kuin vanhoja tuttuja konsanaan. No; voidaanhan sitä kolmattakin tyyppiä hoitaa kotona, että vanhemmat pääsevät vähän ulos tuulettumaan. Mutta mitäpä jos vanhemmat haluavat laiskoina ihmisinä ”vain olla kotona”? Mennä illalla rauhassa nukkumaan, tietäen, että ainut joka saatta valvottaa, on ehkä mahdollisesti yksi niistä pikkutyypin korvatulehduksista. Ja hänkin leppoisana tapauksena kyllä nukahtaa, saatuaan kipulääkkeen. Nousta aamulla, ilman että tiedossa on keskimmäisen lapsen hurjat aamuhuudot, jääkaapissa roikkumiset, pepunpesemiset, pukemiset, esikoisen säestäessä ”ei ei ei, en halua kouluun” ei hänkään täysin itseohjautuen. Kerrankin istua rauhassa, yhdessä ruokapöydän ääressä, ja syödä rauhassa sitä itse tehtyä kotiruokaa,

Meidän lapsemme epikriisissä, terapiapalautteessa, päiväkotipalautteessa, ja ties missä palautteessa lukee ”vaatii jatkuvaa aikuisen valvontaa, vuorokauden ympäri”. Onneksi olen hoitoVapaalla, ja jaksan. Jaksan vielä käydä taistoa siitä, että keskimmäisemme saa hänelle oikeaa terveydenhoidollista apua, Että löydän hänelle sopivan koulun. Että saisimme lisää niitä tilapäishoitopäiviä, tietenkin meidän itsemme, vanhempien jaksamisen vuoksi, ja ennenkaikkea, että nuo kaksi muuta murusta saisivat joskus tehdä ”normaaleja juttuja”. Kuten käydä äidin, JA isän kanssa kaupassa. Ehkä kahvilla kahvilassa, ja villeimmissä haaveissa uimahallissa. Elää hetken sellaista kaiketi normaalin perheen arkea, vähän epänormaaleissa olosuhteissa.

Se hoitovapaa ei vain kestä ikuisesti. Ja äidin jaksaminen ei ole loputonta. Kuten ei toivottavasti tämä taistokaan. Nyt kuitenkin pikkutyypille ulkovermeet päälle, ja pihalle. Jonka jälkeen kotiruokaa tekemään.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Päiväkirjamerkintöjä – Elämäni värit

Kirjoittaja Leijonapentu 16v

VALKOINEN
”Isän ja Pojan ja Pyhän hengen nimeen” pappi sanoi kastaessaan pientä
poikavauvaa. Vauvan valkoinen kastemekko heilui hitaasti äidin
keinutellessa lastaan. Tyttö ei kuullut papin puheita, vaan tuijotti
pientä vauvaa, joka näytti niin suloiselta ja viattomalta
kastepuvussaan. Tyttö saattoi unohtaa kaiken muun ja katsella vain
veljeään. Tytön ei tarvinnut miettiä karua huomista, eikä pelätä
tulevaa. Se oli hetki, jota ei unohtaisi ikinä.

LILA
Tyttö jää tuijottamaan kelloa. Se tikittää tasaisen tuttuun tahtiinsa.
Aikaa kuluu ja tyttö havahtuu siihen, että viisarit eivät juokse yhtään
sen kovempaa, vaikka hän tuijottaisikin niitä herkeämättä. Hän kääntää
katseensa pois ja vajoaa ajatuksiinsa. Tyttö hätkähtää oven avautuessa
ja kääntyy katsomaan tulijaa. Hoitaja astuu huoneeseen tekopirteä hymy
kasvoillaan. Hän kantaa kädessään lääkekuppia ja liiloja
kumihansikkaita. Tyttöä alkaa oksettaa ja hän etsii käsiinsä kaarimaljan
ja oksentaa siihen. Hoitajan ilmekään ei värähdä ja hän ojentaa
tuomisensa tytölle. Tyttö katsoo hoitajaa anovasti, mutta hoitaja vain
kehottaa tyttöä ottamaan suojahansikkaat ja tyttö rupeaa pujottamaan
niitä käsiinsä. On elämän ironiaa, että lääkkeet, joilla pitäisi
parantaa tytön syöpä, ovat niin myrkyllisiä, että niihin ei voi koskea
ilman erityisiä hansikkaita. Ne ovat voimakkaan liilat ja huomattavasti
normaaleja kumihansikkaita paksummat. Niistä tulee mieleen suojakäsineet,
joita käytetään, kun pestään kivilattiaa syövyttävillä pesuaineilla. Ne
haisevat tytön nenään vahvasti ja ne tuntuvat nihkeille. Tyttö ottaa
lääkekupin käteensä ja vilkaisee kelloa. Kello on varttia yli
yksitoista. Hän kääntää katseensa takaisin lääkekuppiin. Kupissa on
kolme sinistä, kaksi valkoista sekä kolme isoa punertavaa kapselia.
Tyttö asettaa kupin takaisin pöydälle ja ottaa hanskat kädestään. Hän ei
voi jättää niitä ottamatta, mutta ainakin hän voi siirtää niitä tunnin
edemmäs, vaikka siitä ei mitään iloa olisikaan.

MUSTA
Tyttö tuijottaa uneliaana tummaa liitutaulua luokan etuseinällä. Hän
vilkuillee väsyneesti viereisiin pöytiin ja näkee muiden olevan jo
pitkällä piirustuksissaan. Hän ei ole saanut edes luonnosteltua vielä.
Tytön aivot lyövät tyhjää ja hän vain kaivelee penaaliaan, tutkii
kyniään yhä uudestaan. Musta on kadonnut. Kaikki muut värit löytyvät,
mutta ei musta. Tyttö penkoo reppuaan, mutta ei löydä väriä mistään. Hän
koettaa aloittaa piirtämisen, mutta mielessä kummittelee vain kadonnut
musta. Keskittymisestä ei tule mitään ja kello tikittää. Ahdistus ja
epätoivo rupeavat hiipimään tytön mieleen. ”Entä jos en pääsekään tähän
kouluun?”, hän kysyy itseltään.

HARMAA
Elämä joka on kulutettu loppuun. Mieli on rikki. Sanat ilman merkitystä.
Kadonneet värit, kaiken on peittänyt harmaa.
Tyttö ei jaksa nousta. Päivä näyttää yöltä. Joku on vaihtanut linssit
tytön silmistä. Hän ei näe kuin vain harmaata: harmaata äidin hiuksissa,
harmaa taivas, harmaa maailma. Kaikki on sitä samaa harmaata. Tyttö ei
usko enää elämään. Hän on väsynyt. Hän ei näe iloa, eikä osaa itkeä.
tyttö haluaa nukahtaa, lähteä pois, hävitä harmauteen.

VIHREÄ
Tyttö silittää kädellään auton nahkapenkkejä. Ne tuntuvat viileiltä,
vaikka ilma onkin lämmin ja hiostava. Matka sairaalalle tuntuu pitkältä,
eikä hän edes tarkalleen tiedä, mitä varten on sinne menossa. Jotain
astmaan liittyvää se kai on. Tyttö sulkee silmänsä ja nojaa päätään
taaksepäin. Puhelin piippaa taskussa. Hän aukaisee silmänsä sekä ojentaa
kätensä ottaakseen puhelimen. Viesti vilkkuu puhelimen näytöllä. Se on
tullut äidiltä. ”Sä pääsit! Onnea!”, siinä lukee. Tyttö räpyttää
silmiään aivan kuin tarkistaakseen, että tämä ei ole unta. Hän hengittää
hitaasti edestakaisin ja katsoo ulos. Puissa on vihreät lehdet.

KELTAINEN
Ihmiset kulkevat ikkunan ohi. He ovat matkalla jonnekin. Heidän elämänsä
rientää, mutta tytön maailma on pysähtynyt. Tyttö istuu tuolilla ja
katsoo ohi kulkevia ihmisiä. Ikkuna erottaa tytön noista ihmisistä. He
ovat ulkona, tyttö sisällä. Tyttö kääntää katseensa ja tuijottaa
sairaalan keltaiseen seinään piirrettyjä kirjaimia. ”Mä oon loppu” joku
on kirjoittanut. Tyttö tietää, miltä se tuntuu. Ikkunan luota kuuluu
kolahdus, lintu törmää ikkunaan. Se kai pyrki sisälle. ”Miksi kukaan
haluaisi tänne?” tyttö miettii. Lintu jää maahan makaamaan. Se on kai
kuollut. Tyttö odottaa, että jotain tapahtuisi. Linnun kuolema
merkitsisi jotakin, mutta mitään ei tapahdu.

PUNAINEN
Punaiset omenat mätänevät puuhun. Kukaan ei kerännyt niitä tänä vuonna.
Äiti on vähän väsynyt. Sen tyynyliinassa lukee niin. Kaikki ovat väsyneitä
minuun. Olisi niin paljon tekemistä, mutta en saa mitään aikaiseksi.
Kunpa tämä painajainen loppuisi ja voisin herätä uuteen päivään ja olla
kuin kuka tahansa muu. Minulle luvattiin, että pääsen jouluksi kotiin.

 

3 kommenttia

Kategoria(t): Leijonaemo

Talven yksinäiset

Kirjoittaja Pia Lemmetty

On kaunis keskitalven päivä. Lunta on taas satanut lisää ja
pakkasmittari on reilusti nollan alapuolella. Pieni mereltä käyvä
viima lisää pakkasen purevuutta. Aurinko paistaa, vaan ei lämmitä.
Tämä on todellinen ulkoilmaihmisten sää.

Lapset leikkivät pihalla: osalla on sukset, osalla liukurit. Kaikilla
tuntuu olevan hauskaa.

Luistinradalla tulevaisuuden kiirakorvet ja mikkokoivut opettelevat
piruetteja ja pyllähdyksistä ylösnousemista. Äidit ja isät seisovat
reunalla ja kannustavat – ja samalla tutustuvat toisiinsa, tutustuvat
ja ryhmäytyvät.

Päiväkodin pihan ulkopuolelle on muodostunut upea lumikasa. Päivän
päätteeksi lapset juoksevat kasaa ylös ja liukuvat alas samalla, kun
vanhemmat vaihtavat keskenään kuulumisia ja seuraavat kuinka lapset
iloisina kuluttavat energiaansa.

Angry Birds – leikkipuistot ovat erityisen hauskoja paikkoja
lapsiperheille myös talvisin. Niissä voi kiipeillä, liukua ja pelata.
Ne ovat esteettömiä. Liikuntavammainen pääsee puistoon, mutta siellä
ei ole mitään, mitä liikuntavammainen voisi tehdä. No, onhan se
katseleminenkin ehkä jotain?

Minä lähdin hakemaan lastani päiväkodista. Työnsin kuopusta rattaissa,
vedin pulkkaa perässä johon saisin esikoisen kyytiin paluumatkalle.
Kävelytie oli hiekoitettu koko leveydeltä, mutta se ei enää oikeastaan
haittaa sillä olen onnistunut kehittämään aikamoiset norsun voimat
tässä vuosien varrella, pieni kitka ei enää tunnu missään.
Päiväkodissa muistin vasta, että suunnitelmamme olikin muuttuneet ja
minulla oli kotiin vietävänä pulkka, rattaat, turvaistuin, pyörätuoli,
lämpöpussi, reppu, yksivuotias ja viisivuotias. Vaikka voimat vielä
olisi riittäneet, loppuivat kädet kesken. Niinpä soitin taksin, joka
järjestyi pikamatkana vain 20 min odotuksella. Rattaat eivät sen
kyytiin mahtuneet, mutta onneksi on naapurit.

Kotiin päästyämme minulta pääsi itku. Tyttäreni kysyi, miksi itken.
Vastasin, että olen vähän väsynyt, ei sen kummempaa. En tietenkään
kerro viisivuotiaalle, että itken sen takia että vihaan talvea, vihaan
lihastautia ja vihaan kutakuinkin kaikkea muutakin juuri tällä
hetkellä. En kerro hänelle, että haluaisin olla niiden jääkentän
reunalla olevien vanhempien kanssa. Tai niiden, jotka katsovat kuinka
lapset kiipeävät lumikasan päälle ja tulevat sieltä alas kymmeniä ja
taas kymmeniä kertoja.

Järjestän lapselleni mahdollisuuden ulkoilla tuunaamalla tai
vuokraamalla välineitä, kantamalla, nostamalla ja vetämällä. Välillä
sattuu fyysiesti ja välillä henkisesti. Toivon niin kovasti, että
voisin kuulua aidosti siihen vanhempien joukkoon joka pohtii
toppahaalareiden kestävyyttä pyllymäessä ja toivon niin kovasti että
lapseni ei tarvitsisi eristäytyä ja olla koko ajan aikuisista täysin
riippuvainen talvisin. Tällä hetkellä koemme, että sekä minä että
lapsemme olemme ulkopuolisia monesta asiasta.

Tapasin muutaman liikuntavammaisen lapsen vanhempia vähän aikaa
sitten. Huomasin, että monelle meistä on liimaantunut kasvoille
peruspositiivinen ilme: suu on pienessä hymyssä vaikka silmät eivät
jaksaisikaan aina mukana. Ihan kuin hymyllämme viestittäisimme
kaikille muille että tämä on ihan jees, me olemme mukana, meillä on
kaikki hyvin. Ja niinhän meillä onkin, useimmiten. Joskus vaan tuntuu
aika rankalta, niin kuin vaikka tänään.

1 kommentti

Kategoria(t): Pia