Talven yksinäiset

Kirjoittaja Pia Lemmetty

On kaunis keskitalven päivä. Lunta on taas satanut lisää ja
pakkasmittari on reilusti nollan alapuolella. Pieni mereltä käyvä
viima lisää pakkasen purevuutta. Aurinko paistaa, vaan ei lämmitä.
Tämä on todellinen ulkoilmaihmisten sää.

Lapset leikkivät pihalla: osalla on sukset, osalla liukurit. Kaikilla
tuntuu olevan hauskaa.

Luistinradalla tulevaisuuden kiirakorvet ja mikkokoivut opettelevat
piruetteja ja pyllähdyksistä ylösnousemista. Äidit ja isät seisovat
reunalla ja kannustavat – ja samalla tutustuvat toisiinsa, tutustuvat
ja ryhmäytyvät.

Päiväkodin pihan ulkopuolelle on muodostunut upea lumikasa. Päivän
päätteeksi lapset juoksevat kasaa ylös ja liukuvat alas samalla, kun
vanhemmat vaihtavat keskenään kuulumisia ja seuraavat kuinka lapset
iloisina kuluttavat energiaansa.

Angry Birds – leikkipuistot ovat erityisen hauskoja paikkoja
lapsiperheille myös talvisin. Niissä voi kiipeillä, liukua ja pelata.
Ne ovat esteettömiä. Liikuntavammainen pääsee puistoon, mutta siellä
ei ole mitään, mitä liikuntavammainen voisi tehdä. No, onhan se
katseleminenkin ehkä jotain?

Minä lähdin hakemaan lastani päiväkodista. Työnsin kuopusta rattaissa,
vedin pulkkaa perässä johon saisin esikoisen kyytiin paluumatkalle.
Kävelytie oli hiekoitettu koko leveydeltä, mutta se ei enää oikeastaan
haittaa sillä olen onnistunut kehittämään aikamoiset norsun voimat
tässä vuosien varrella, pieni kitka ei enää tunnu missään.
Päiväkodissa muistin vasta, että suunnitelmamme olikin muuttuneet ja
minulla oli kotiin vietävänä pulkka, rattaat, turvaistuin, pyörätuoli,
lämpöpussi, reppu, yksivuotias ja viisivuotias. Vaikka voimat vielä
olisi riittäneet, loppuivat kädet kesken. Niinpä soitin taksin, joka
järjestyi pikamatkana vain 20 min odotuksella. Rattaat eivät sen
kyytiin mahtuneet, mutta onneksi on naapurit.

Kotiin päästyämme minulta pääsi itku. Tyttäreni kysyi, miksi itken.
Vastasin, että olen vähän väsynyt, ei sen kummempaa. En tietenkään
kerro viisivuotiaalle, että itken sen takia että vihaan talvea, vihaan
lihastautia ja vihaan kutakuinkin kaikkea muutakin juuri tällä
hetkellä. En kerro hänelle, että haluaisin olla niiden jääkentän
reunalla olevien vanhempien kanssa. Tai niiden, jotka katsovat kuinka
lapset kiipeävät lumikasan päälle ja tulevat sieltä alas kymmeniä ja
taas kymmeniä kertoja.

Järjestän lapselleni mahdollisuuden ulkoilla tuunaamalla tai
vuokraamalla välineitä, kantamalla, nostamalla ja vetämällä. Välillä
sattuu fyysiesti ja välillä henkisesti. Toivon niin kovasti, että
voisin kuulua aidosti siihen vanhempien joukkoon joka pohtii
toppahaalareiden kestävyyttä pyllymäessä ja toivon niin kovasti että
lapseni ei tarvitsisi eristäytyä ja olla koko ajan aikuisista täysin
riippuvainen talvisin. Tällä hetkellä koemme, että sekä minä että
lapsemme olemme ulkopuolisia monesta asiasta.

Tapasin muutaman liikuntavammaisen lapsen vanhempia vähän aikaa
sitten. Huomasin, että monelle meistä on liimaantunut kasvoille
peruspositiivinen ilme: suu on pienessä hymyssä vaikka silmät eivät
jaksaisikaan aina mukana. Ihan kuin hymyllämme viestittäisimme
kaikille muille että tämä on ihan jees, me olemme mukana, meillä on
kaikki hyvin. Ja niinhän meillä onkin, useimmiten. Joskus vaan tuntuu
aika rankalta, niin kuin vaikka tänään.

1 kommentti

Kategoria(t): Pia

One response to “Talven yksinäiset

  1. Jonna

    Tuo teksti vois olla mun… Ekaa kertaa löysin tänne…Samassa tilanteessa ollaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s