Päiväkirjamerkintöjä – Elämäni värit

Kirjoittaja Leijonapentu 16v

VALKOINEN
”Isän ja Pojan ja Pyhän hengen nimeen” pappi sanoi kastaessaan pientä
poikavauvaa. Vauvan valkoinen kastemekko heilui hitaasti äidin
keinutellessa lastaan. Tyttö ei kuullut papin puheita, vaan tuijotti
pientä vauvaa, joka näytti niin suloiselta ja viattomalta
kastepuvussaan. Tyttö saattoi unohtaa kaiken muun ja katsella vain
veljeään. Tytön ei tarvinnut miettiä karua huomista, eikä pelätä
tulevaa. Se oli hetki, jota ei unohtaisi ikinä.

LILA
Tyttö jää tuijottamaan kelloa. Se tikittää tasaisen tuttuun tahtiinsa.
Aikaa kuluu ja tyttö havahtuu siihen, että viisarit eivät juokse yhtään
sen kovempaa, vaikka hän tuijottaisikin niitä herkeämättä. Hän kääntää
katseensa pois ja vajoaa ajatuksiinsa. Tyttö hätkähtää oven avautuessa
ja kääntyy katsomaan tulijaa. Hoitaja astuu huoneeseen tekopirteä hymy
kasvoillaan. Hän kantaa kädessään lääkekuppia ja liiloja
kumihansikkaita. Tyttöä alkaa oksettaa ja hän etsii käsiinsä kaarimaljan
ja oksentaa siihen. Hoitajan ilmekään ei värähdä ja hän ojentaa
tuomisensa tytölle. Tyttö katsoo hoitajaa anovasti, mutta hoitaja vain
kehottaa tyttöä ottamaan suojahansikkaat ja tyttö rupeaa pujottamaan
niitä käsiinsä. On elämän ironiaa, että lääkkeet, joilla pitäisi
parantaa tytön syöpä, ovat niin myrkyllisiä, että niihin ei voi koskea
ilman erityisiä hansikkaita. Ne ovat voimakkaan liilat ja huomattavasti
normaaleja kumihansikkaita paksummat. Niistä tulee mieleen suojakäsineet,
joita käytetään, kun pestään kivilattiaa syövyttävillä pesuaineilla. Ne
haisevat tytön nenään vahvasti ja ne tuntuvat nihkeille. Tyttö ottaa
lääkekupin käteensä ja vilkaisee kelloa. Kello on varttia yli
yksitoista. Hän kääntää katseensa takaisin lääkekuppiin. Kupissa on
kolme sinistä, kaksi valkoista sekä kolme isoa punertavaa kapselia.
Tyttö asettaa kupin takaisin pöydälle ja ottaa hanskat kädestään. Hän ei
voi jättää niitä ottamatta, mutta ainakin hän voi siirtää niitä tunnin
edemmäs, vaikka siitä ei mitään iloa olisikaan.

MUSTA
Tyttö tuijottaa uneliaana tummaa liitutaulua luokan etuseinällä. Hän
vilkuillee väsyneesti viereisiin pöytiin ja näkee muiden olevan jo
pitkällä piirustuksissaan. Hän ei ole saanut edes luonnosteltua vielä.
Tytön aivot lyövät tyhjää ja hän vain kaivelee penaaliaan, tutkii
kyniään yhä uudestaan. Musta on kadonnut. Kaikki muut värit löytyvät,
mutta ei musta. Tyttö penkoo reppuaan, mutta ei löydä väriä mistään. Hän
koettaa aloittaa piirtämisen, mutta mielessä kummittelee vain kadonnut
musta. Keskittymisestä ei tule mitään ja kello tikittää. Ahdistus ja
epätoivo rupeavat hiipimään tytön mieleen. ”Entä jos en pääsekään tähän
kouluun?”, hän kysyy itseltään.

HARMAA
Elämä joka on kulutettu loppuun. Mieli on rikki. Sanat ilman merkitystä.
Kadonneet värit, kaiken on peittänyt harmaa.
Tyttö ei jaksa nousta. Päivä näyttää yöltä. Joku on vaihtanut linssit
tytön silmistä. Hän ei näe kuin vain harmaata: harmaata äidin hiuksissa,
harmaa taivas, harmaa maailma. Kaikki on sitä samaa harmaata. Tyttö ei
usko enää elämään. Hän on väsynyt. Hän ei näe iloa, eikä osaa itkeä.
tyttö haluaa nukahtaa, lähteä pois, hävitä harmauteen.

VIHREÄ
Tyttö silittää kädellään auton nahkapenkkejä. Ne tuntuvat viileiltä,
vaikka ilma onkin lämmin ja hiostava. Matka sairaalalle tuntuu pitkältä,
eikä hän edes tarkalleen tiedä, mitä varten on sinne menossa. Jotain
astmaan liittyvää se kai on. Tyttö sulkee silmänsä ja nojaa päätään
taaksepäin. Puhelin piippaa taskussa. Hän aukaisee silmänsä sekä ojentaa
kätensä ottaakseen puhelimen. Viesti vilkkuu puhelimen näytöllä. Se on
tullut äidiltä. ”Sä pääsit! Onnea!”, siinä lukee. Tyttö räpyttää
silmiään aivan kuin tarkistaakseen, että tämä ei ole unta. Hän hengittää
hitaasti edestakaisin ja katsoo ulos. Puissa on vihreät lehdet.

KELTAINEN
Ihmiset kulkevat ikkunan ohi. He ovat matkalla jonnekin. Heidän elämänsä
rientää, mutta tytön maailma on pysähtynyt. Tyttö istuu tuolilla ja
katsoo ohi kulkevia ihmisiä. Ikkuna erottaa tytön noista ihmisistä. He
ovat ulkona, tyttö sisällä. Tyttö kääntää katseensa ja tuijottaa
sairaalan keltaiseen seinään piirrettyjä kirjaimia. ”Mä oon loppu” joku
on kirjoittanut. Tyttö tietää, miltä se tuntuu. Ikkunan luota kuuluu
kolahdus, lintu törmää ikkunaan. Se kai pyrki sisälle. ”Miksi kukaan
haluaisi tänne?” tyttö miettii. Lintu jää maahan makaamaan. Se on kai
kuollut. Tyttö odottaa, että jotain tapahtuisi. Linnun kuolema
merkitsisi jotakin, mutta mitään ei tapahdu.

PUNAINEN
Punaiset omenat mätänevät puuhun. Kukaan ei kerännyt niitä tänä vuonna.
Äiti on vähän väsynyt. Sen tyynyliinassa lukee niin. Kaikki ovat väsyneitä
minuun. Olisi niin paljon tekemistä, mutta en saa mitään aikaiseksi.
Kunpa tämä painajainen loppuisi ja voisin herätä uuteen päivään ja olla
kuin kuka tahansa muu. Minulle luvattiin, että pääsen jouluksi kotiin.

 

3 kommenttia

Kategoria(t): Leijonaemo

3 responses to “Päiväkirjamerkintöjä – Elämäni värit

  1. Todella koskettava kirjoitus. Leijonanpennulla on todella taito sanoittaa kokemaansa❤

  2. Anu

    ❤ Hurjasti voimia ja pirteitä värejä jotka auttavat ja helpottavat

  3. Päivi

    Tästä on hyvä jatkaa vaikka kohti kirjoittajan ammattiuraa… Valoa ja kevään värejä kirjoittajalle toivottaen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s