Millainen aikuinen tulee lapsesta, jolla on syöpä?

Kirjoittaja: Saana Nuutinen

Ajelin tänään mökille aamulla kahden oman lapsen ja kahden siskon pojan kanssa. Eilen vierailtiin vanhemman pojan ja serkun rippileirillä. Siellä tuli paljon ajatuksia mieleen,tai oikeastaan sen jälkeen… Poika käyttäytyi kovaäänisesti ja vähän uhmakkaastikin, valitti, että oli tuotu liian vähän colaa ja valitti, kun yritin kysellä, miten sun ruokailut ja muut käytännön asiat on järjestetty, kun kerran on infektioriskissä syöpähoitojen takia. Jäi mietityttämään. Ymmärrän kyllä, että poika ottaa irti kaiken, kun kerrankin pääsee eroon äidistä ja saa olla porukassa, ekan kerran puoleentoista vuoteen. Mutta silti.

Mitä näistä lapsista tai nuorista, jotka joutuvat käymään syöpähoidot läpi, lyhyemmän tai pidemmän kaavan mukaan, tulee, jos saavat jatkaa elämäänsä?

Lapsi, joka joutuu pienenä kokemaan sen kaiken kivun, säryn, pahoinvoinnin, pelon, itkun, yksin jäämisen sairaalaan, johon vanhemmat eivät saa jäädä yöksi, millainen hänestä kasvaa? Onko perusturvallisuus järkkynyt? Koska aina vaan satutetaan ja pistetään. Toisaalta aina joku huolehtii ja on saatavilla. Lapsi ei näe toisia lapsia, kun ehkä sairaalassa, jos ei ole eristyshuoneessa. Lapsi luulee, että kaikkien elämä on tällaista. Vanhemmat yrittävät antaa lapselle niin hyvän olon, kun se vain on mahdollista, yritetään välttää pahaa mieltä, kun sitä aiheutuu niin paljon muutenkin. Jos vanhemmille sanotaan, että lapsi ei todennäköisesti selvitä. Haluaako silloin kieltää ja rajoittaa lasta, aiheuttaa niitä kuuluisia pettymyksiä, kun niitä on ollut koko pieni elämä täynnä?

Entä vanhempi lapsi tai nuori, joka joutuu käymään tämän kaiken saman läpi? Hän lisäksi tietää, mitä menettää. Hän joutuu käymään nuoren elämänkokemukseen pohjautuen,läpi kaikki ne pelot. Miettimään, mitä kuoleman jälkeen. Kantamaan huolta, miten vanhemmat ja mahdolliset sisarukset jaksavat. Suojelee heitä. Haluavatko vanhemmat silloin rajoittaa nuoren elämää, enempää kun on pakko? Uskon, että eivät.

Entä, jos ihme tapahtuukin ja lapsi selviää. Millainen lapsesta tulee? Oma poikani, joka on jo 15- vuotias, omaa sellaisen elämänkokemuksen, jota en toivoisi edes vanhalla ihmisellä olevan. Millaisen se tekee hänestä? Aikaisemminkin hän on ollut erittäin fiksu ja sosisaalisesti lahjakas. Osaako hän suhteuttaa kokemansa tavalliseen elämään? Osaako hän olla väheksymättä toisten, ehkä pienempiä, vastoinkäymisiä? Tällä hetkellä hän on vähän röyhkeä ja ilmaisee olevansa kaikkia fiksumpi, eivätkä muut ymmärrä elämästä juuri mitään. Niin, ehkä näin on, mutta…

Oma poikani on niin vanha, että uskon ja toivon hänen ymmärtävän, miten elämässä pärjää ja miten on pidettävä välillä mielipiteensä omana tietonaan, eikä väheksyä toisten kokemuksia ja mielipiteitä, vaikka ne perustuisivat hänen mielestään, kuinka vähään kokemukseen tahansa. Ja uskon, että hän osaa kääntää kokemuksensa edukseen. Ja toivoisin myös, että kaverit, ja esimerkiksi opettajat, eivät pelkäisi asettaa samoja vaatimuksia omalle pojallenikin, kuin muille nuorille, rajoitusten rajoissa. Ja silti samalla toivon, ettei kukaan satuttaisi häntä enää ikinä, eikä vaatisi epämielyttäviä asioita :) ristiriitaista…

Pieni lapsi, jolle ei ole annettu juurikaan, tai yhtään, toivoa paranemisesta, saa todennäköisesti vanhemmiltaan kaiken,mitä vain haluaa mahdollisuuksien rajoissa. Miksi rajoittaa omaa rakkaintasi, jos voit sillä välttää näkemästä taas yhdet kyyneleet, jos tiedät, että et saa pitää lastasi enää kauaa. Silloin varmasti jokainen vanhempi haluaa vain helliä ja lelliä❤ Ja jos silloin kävisikin ihme, ja lapsi paranisi, niin millainen hänestä tulisi. Todennäköisesti ihan kamala lapsityranni❤

Eli mitä meidän lapsistamme tulee, jos he selviävät aikuisuuteen saakka? Sovitaan, toivotaan ja uskotaan, että heistä tulee uskomattoman rohkeita, uskomattoman empaattisia, fiksuja, rakastavia aikuisia. Sillä se, mitä luulen jokaisen syöpälapsen kokevan äärimmäisen paljon, on rakkaus. Minä ainakin olen mielestäni aina rakastanut paljon kaikkia lapsiani, mutta tällaista rakkauden määrää, jota tunnen lapsiani kohtaan, en ole kuvitellutkaan olevan❤ Tämä rakkaus on musertavaa, sen voimalla jaksaa sellaistakin, mitä ei oikeasti voi jaksaa❤

3 kommenttia

Kategoria(t): Saana

3 responses to “Millainen aikuinen tulee lapsesta, jolla on syöpä?

  1. Satu Tuuri

    Poikasi on kasvamassa mieheksi ja äiti ei ole aina se maailman paras kaveri. Se mitä poikasi on joutunut kokemaan tekee kyllä hänestä hyvän ihmisen , ihmisen joka ymmärtää ja osaa laittaa asiat järjestykseen. Hyvää loppukesää ja tulevaa syksyä.
    T. Satu

    • Tuula Väisänen

      Kosketit syvälle mielipiteilläsi ja kokemuksillasi.Omalla pojallani pienemmät harmit mutta harmeja kuitenkin.Itselläni ”huono sydän” Menossa neljäs sydämentahdistin ja jatkoa tulee loppuun saakka.Aina avataan, otetaan vanha pois ja uutta kehittyneempää tilalle.Vaivani vaatii aina kehittyneempää laitetta,eli edellinen tahdistin ei enää korjaa uusia vikoja.Huomasin itsessäni juuri kertomasi juttuja ”röyhkeyttä muiden vaivoihin.Omat oli aina suurempia.Kaikki tuntui epäreilulta.Miksi minä olen näin vikainen?Leikkauksien välillä on n.5 v.Jossain vaiheessa tuli tuntoja ettei normi elämä riitä normi ongelmineen.Elikkä aloin tarvitsemaan aina jotain järisyttävää kokemusta että tuntuis joltain.Elämänhaluun halusin jotain suurempaa aina.Pitkä tie taivallettu,olin nuori kun taju alkoi mennä eli pyörtyilyt alkoi.Nyt on ”laastari sydämessä”
      Pienet asiat ja niistä saatu ilo on pikku hiljaa vallannut sydämeni.Takana paljon,masennus,paniikkihäiriö,lääkkeet mutta ELÄMÄ sitä arvostan.Poikasikin ehkä on turtunut elämään.Jotkut sanovat sitä hienoksi,jotkut sen heti hokaavat,jotkut käyvät pitkän, kivuliaan matkan että vihdoin rentoutuvat ja antavat periksi kaikille tavallisuudelle ja ettei enää tarvita muita ja itseä kohahduttavia tapahtumia.
      Kerroit muuten juuri minun suurimman painajaiseni.Eli jos poikani sairastuisi syöpään.Itselle sitä voi ottaa vaikka mitä,mutta ei omalle lapselle.Lapsellani kyllä ongelmia mutta eiköhän niistä selvitä.
      Aika tuo rauhan mieleen ja sydämeen.Itse olen takonut päätä seinään ja tehnyt vaikka mitä,kun tuntui ettei mikään tunnu missään ellei taas ole leikkauspöydällä.
      Voimia Sulle. T.Tuula

  2. Marika

    Ihan tolkku poika siitä kasvaa, usko pois!🙂 Rakastavan äidin tuella. Ihan varmasti sairausaikana muiden murheet tuntuu naurettavilta omiin verrattuina ja niinhän ne onkin. Kaveri suree matolle kaatunutta kynsilakkaa ja itse pohtii että taas pitää lähteä piikitettäväksi ja oksentamaan. Mutta kun kaikki on ohi, erot muiden elämään tasoittuu, jäljelle jää toivottavasti kunnioitus elämää kohtaan ja syvä usko että kaikesta selviää. T: Lapsisyöpäpotilas 27v sitten, nykyään onnellinen aikuinen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s