Miun tytär, Iitu

Kirjoittaja: Merja Tapio

28.8.1993, tasan 20 vuotta sitten, synnyit Rovaniemellä. Olit tummatukkainen tyttö ja sinulla ilmeni vaikea synnynnäinen vamma. Olit meidän esikoisemme ja olimme täysin valmistautumattomia lastenlääkärin totiseen ilmoitukseen: ”Minulla ei ole teille mitään hyvää kerrottavaa. Lapsi lähtee heti hätäkasteen saatuaan ambulanssilla Oulun Yliopistolliseen keskussairaalaan”.  Pääsin pyörätuolilla hätäkasteeseen mukaan ja itkin vuolaasti, kun sinut kiikutettiin happikaapissa ambulanssiin. Rukoilin ja itkin seuraavat päivät solkenaan.

Alkoi taistelu, jossa ei kakkossijoja jaettu. Joko-tai – peli alkoi. Seurasi käsittämätön määrä uusia, entistä murskaavampia diagnooseja, suuria ja suurempia kirurgisia toimenpiteitä, tutkimuksia, irtaantumista arjesta, laitostumista, äkkilähtöjä, kilometreittäin sairaalakäytäviä ja teho-osaston painostavaa piipitystä.

Tuli myös lyhyitä kotijaksoja Sodankylässä, sukulaisten ja ystävien kohtaamista, ensitiedon antamista, hurmaantumista pieneen suloiseen tyttöön ja sinun pienen pienien sormiesi puristukseen.

”Ihan tavallinen tyttöhän tämä on”, oli ennakkoluuloilla kuormittuneiden ensimmäinen lause. Korjasin, ettet ole tavallinen tyttö – Iitu on paljon enemmän. En tiedä toista lasta, jolla olisi ollut niin rakastavat isovanhemmat kuin sinulla. Olit Antti-papan silmäterä, Impi-mummon sylivauva ja vielä edelleenkin Elsa-mummon hartaasti odottama kunniavieras, silloin kun Lapissa käyt hänen luonaan kylästelemässä. Kummasti te kahdestaan pärjäätte, sinä pyörätuolilla ja mummo rollaattorilla. Toinen toistanne tukien ja varmasti kovaa nauraen.

Sinä selvisit kaikesta! Olit sinnikko ja sisupussi vailla vertaa. Minusta kehkeytyi voimakas jyrä, joka oppi pitämään lapsensa puolta ja murahtelemaan, kun yhteiskunnan portaat osoittautuivat usein liian korkeiksi ja kapeiksi tyvärille.

Aivan liian usein olen joutunut sinut leikkaussaliin saattelemaan. Viime vuosina olemme urheasti toisillemme hymyilleet ja iskeneet silmää. Olemme heittäneet yläfemmat, kun heräämössä on kohdattu. Olemme itkeneet yhdessä ikävää kotiin, kipua ja epätoivoa. Olemme vitsailleet yhdessä hoitohenkilökunnan kanssa, olemme lempinimenneet kymmeniä lääkäreitä ja hoitajia. Olemme ”demonneet” keskenämme tilanteita, joissa ns. asiantuntijat ovat sairaalan ulkopuolella olleet ”hyvin viisaita”. Voi sitä imitaation määrää, ja naurun raikua!

Rakas tyttäreni, täytät tänään 20 vuotta. Tätä päivää ei uskottu tulevan. Olet asunut jo puolisen vuotta omassa asunnossassi. Liikut itsenäisesti pyörätuolilla sinulla on upea avustajakoira, Jitra. Valmistut parin kuukauden kuluttua merkonomiksi. Olet miun tyvärini ja paljon enemmän. Olet opettanut äitiäsi enemmän kuin minä koskaan pystyn opettamaan sinua.  Olen ylpeä Leijonaemo. Meidän kyydissämme eivät ole turhan valittajat ja tärkeilijät pysyneet ja hyvä niin. Onneksi juuri sinä, Iitu, olet miun lapseni. Olet minulle rakas, aina.

6 kommenttia

Kategoria(t): Leijonaemo

6 responses to “Miun tytär, Iitu

  1. Laura Hietalahti

    Onnea Iitulle ja äidille❤

  2. Anu

    ❤ voimauttavia yhdessäoloaikoja teille.
    vuosipäivät ovat aina niin ihanan tunteellisia ja liikuttavia,niistä saa perspektiiviä taas että kyllä me pärjätään🙂

  3. Arja

    ihana kirjoitus, liikutuksen kyyneleet tuli lukiessa. ihan samaa ajattelen omasta ”pikkumiehestäni”, nyt jo 25 vuotiaasta.

  4. Riia

    🙂 ihana

  5. Aila

    Luin Iitusta ja Jitrasta vanhasta Koiramme-lehdestä. Mahtavaa! Avustajakoiria pitäisi kouluttaa niin paljon, että niitä riittäisi kaikille tarvitsijoille. Ei se niin kallista voi olla, etteikö siihen Suomella oikeasti olisi varaa!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s