Etuoikeutettuna nuorena

Kirjoittaja: Ripsa Heiskanen

Koen olevani etuoikeutettu. Minulla on kehitysvammainen serkku ja saan toimia kehitysvammaisten kanssa vapaa-ajallani.

Minulle on ollut aina luonnollista kehitysvammaisuus. Serkkuni on minua vanhempi, joten hän on aina ollut olemassa minulle. Lapsuuteni naapurustossa oli pari kehitysvammaista poikaa, joiden kanssa on leikitty yhdessä samalla pihalla. Suomenkielisen alakouluni samoissa tiloissa oli sekä ruotsinkielinen koulu että erityiskoulu, joten olen syönyt luciapullia ruotsinkielisten järjestämässä juhlassa ymmärtämättä mitään puheesta sekä ollut harjoitusyleisönä erityiskoulun kevätjuhlaharjoituksissa. Harrastuksessani partiossa oli taasen sisuja muiden kanssa samassa ryhmässä integroituna. Nykyään yhdeksäntoistavuotiaana toimin partiossa piirin sisutoimikunnassa, Leijonaemojen lastenhoitajana vertaistuki-illoissa ja tuttavaperheiden kehitysvammaisten lastenvahtina. Lisäksi harkitsen opiskelevani erityisluokanopettajaksi.

Kuitenkin samaan aikaan koen muilta nuorilta paljon ihmettelyä siitä, miksi haluan olla tekemisissä kehitysvammaisten kanssa vapaaehtoisesti. Nämä nuoret eivät ole olleet koskaan tekemisissä heidän kanssaan ja pelkäävät vammaisia kuin suurta pelottavaa monsteria. Joudun siksi kertomaan usein, etteivät nämä ihmiset ole mitään pelottavia, vaan pikemminkin aivan ihania lapsia, nuoria tai aikuisia – jopa ehkä ihanampia kuin normaalit ihmiset! Miksi siis välttelisin heitä muiden kokemattomien tavoin?

Pelon suurin tekijä tällaisille tavallisille nuorille on epätietoisuus, jota toivoisin, että voisimme yhdessä poistaa yhteiskunnastamme. He eivät ole koskaan olleet kehitysvammaisen kanssa tekemisissä, jonka takia he ovat muodostaneet heistä pelottavan kuvan itselleen. Kuitenkin, mikäli tavalliset nuoret kokisivat edes hetken aikaa toimimista heidän kanssaan, uskoisin, että pelko voisi poistua. Näin syrjintä, haukkuminen ja ihmettelykin vähentyisivät. Eikä se vaadi paljoakaan meiltä! Varsinkin lapsuudessa tätä pelkoa voitaisiin poistaa hyvin – se kantaisi myöhemmälle iälle varmasti.

Olen itse tietoisesti puuttunut tilanteeseen ja kertonut avoimesti, että viihdyn kehitysvammaisten kanssa. He eivät ole yhtään sen kummallisempia ihmisiä kuin me muutkaan. Miksi siis pelkäisimme heitä? On kuitenkin suuri kunnia saada kehitysvammaisen täysi luottamus itselleen sekä kuulla ja ymmärtää, että on tarvittu ja pidetty. Sellaisesta voi vain olla ylpeä. Tällaisen kokemiseen olen etuoikeutettu muihin nuoriin nähden eikä samanlaista kokemusta saa rahallakaan.

Toivoisin, että muutkin voisivat kokea saman, eikä heitä valtaisi pelko näitä ihmisiä kohtaan!

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s