Kuukausittainen arkisto:lokakuu 2013

Kesämaan poika, Olavi

Kirjoittaja: Emma Koivisto

Neljä vuotta sitten perheemme esikoinen oli eskarissa ja toinen niin sanotussa viskarissa Forssassa. Kolmas lapsemme oli Helsingin lastenklinikalla, oli ollut jo yhden vuoden ja 10 kuukauden aikana yli 400 vuorokautta. Minä ajoin päivittäin Forssasta Helsinkiin ja mies pyöritti omaa yritystään Forssassa.

Neljä vuotta sitten kirosin Helsingin lastenklinikan alimpaan maanrakoon: poikani Olavi oli saanut omalta osastoltaan vesirokkotartunnan, joka oli todella vaarallinen sairaus kahden maksansiirron käyneelle vähän yli 2-vuotiaalle pienelle pojalle, jonka vastustuskyky oli kateissa. Ilman vesirokkoa olisimme elinsiirtolistalla odottamassa sitä puhelinsoittoa, joka kertoisi, että uusi ja sopiva maksa olisi Olaville löytynyt. Nyt odotimme vain, että Olavi jaksaisi jälleen taistella itsensä elävien kirjoihin.

Olavi taisteli, mutta vointi oli todella huono. Vastustuskyky oli täysin nollassa eikä elinsiirtolistalle voida laittaa, jos ei ole vastustuskykyä. Lokakuun neljästoista vuonna 2009 koitti, tuolloin oli kulunut reilu vuosi edellisestä maksansiirrosta. Olavi oli oksentanut yöllä reilusti verta ja vointi oli sen mukainen. Minä lähdin kotoa ajamaan kohti Helsinkiä heti, kun sain vietyä isommat lapset päiväkotiin. Koko matkan ajoin aavistaen jonkin olevan vialla. Lastenklinikalle saavuin oli noin kahdeksalta ja Olavi oli aika kalpea, mutta jaksoi hymyillä. Jossain vaiheessa aamulla lääkärit tulivat kertomaan, että Olavi menee leikkaukseen, jossa katsottaisiin mistä verta vuotaa. Olavi ei kuulemma välttämättä selviäisi leikkauksesta. Soitin nopeasti miehelle töihin, että nyt tänne jos tahdot nähdä Olavin vielä elossa. Mies ajoi Forssasta reilusti alle tunnissa ja ehti nähdä pojan ennen leikkaussaliin viemistä. Hyvästelimme Olavin ja kerroimme rakastavamme häntä aina.

Leikkaussalista Olavi selvisi teho-osastolle. Lääkäri tuli Olavin omalle osastolle meille kertomaan, että saattohoito aloitetaan, mitään ei pystytä enää tekemään Olavin pelastamiseksi. Se oli elämäni yksi kamalimmista hetkistä. Tehon ulkopuolella odotimme yli tunnin. Meille sanottiin, ettemme pääsisi katsomaan Olavia, koska juuri silloin ei ollut vierailuaika. Olin itse ihan varma, etten Olavia elossa enää näe. Onneksi kuitenkin poikamme sinnitteli ja pääsimme teholle katsomaan häntä. Olavin omahoitajakin tuli katsomaan ja itkemään kanssamme. Silloin puhuimme hänen kanssaaan, pääsisikö Olavi omalle osastolle saattohoitoon, koska tahtoisimme olla läsnä, kun poikamme kuolee. Pienen väännön jälkeen pyyntöömme onneksi suostuttiin ja Olavi pääsi omalle osastolle omaan huoneeseen, tuttuun ympäristöön saattohoitoon.

Illan aikana olimme miehen kanssa koko ajan Olavin vierellä ja hän sai olla vuorotellen jommankumman sylissä. Yöllä nukuimme osastolla vuorotellen. Jos lähtö tulisi, niin ainakin olisimme lähellä.

Seuraava aamu, 15.10. valkeni aurinkoisena ja kauniina – juuri sellaisena, jolloin kenelläkään ei pitäisi olla mitään huolia ja murheita. Meillä oli suuri hätä, meidän olisi päästettävä poikamme lähtemään luotamme. Aamupäivällä Olavin hengitys kävi koko ajan raskaammaksi, hän nukkui. Lähes kaikki osaston työntekijät kävivät hyvästelemässä Olavin ja onneksi omatkin hoitajat olivat vuorossa silloin. En voi milloinkaan kiittää heitä tarpeeksi poikamme hyvästä hoidosta. Olavi oli sylissäni koko ajan ja tunsin vatsassani olevan pikkusisaruksen ensimmäisen kerran potkaisevan, ehkä pikkusisarus tahtoi toivottaa veljelleen hyvää matkaa. Kun omat paikkani olivat jo ihan puuduksissa, suostuin siirtämään Olavin isänsä syliin, jolloin hän aukaisi silmänsä ja antoi pienen hymyn. Meni muutama minuutti ja Olavi nukkui ikiuneen isän syliin. Samaan paikkaan johon hänet laitettiin heti syntymänsä jälkeen – siitä oli turvallista lähteä.

Tänään perheemme elää aika normaalia elämää – mikä on normaalia? Meidän perheemme normaalia elämää. Meillä on viisi lasta, yksi on ikuisessa kesämaassa. Me puhumme pojasta, hän katsoo meitä olohuoneen seinällä. Pienet sisarukset puhuvat isoveljestä ja näyttävät sormella ylöspäin. Näin vuosipäivän kynnyksellä voin sanoa, ettemme ole päässeet pojan kuolemasta yli vaan olemme oppineet elämään kuolleen pojan vanhempina. Osaamme olla onnellisia, mutta myös suru ja ikävä kuuluvat arkeemme. Ehkä tänä päivänä jo harvemmin kuin vuosi sitten. Ehkä ajan myötä ikävä helpottaa, mutta unohtaa en voi koskaan.

Mainokset

9 kommenttia

Kategoria(t): Emma