Sankarin osa

Kriisin kohdatessa ihmisistä muodostuu helposti Sankareita. Aggressiiviseen syöpään sairastunut poikani Ville – ja kaikki maailman sairaat lapset – ovat niitä todellisia Sankareita. Me vanhemmat vain kuljemme perässä toivoen, että lääkärit tietävät ja ohjaavat, kertovat mitä meidän pitää tehdä – eivätkä välttämättä kerro kuitenkaan täysin niin, että me vanhemmat ymmärtäisimme mistä kaikesta tässä onkaan kyse. Täytyy mennä mutu-tuntumalla. Muistan, kun tuli Villen ensimmäinen kotiutus sairaalasta. Katsoimme hänen isänsä Janin kanssa avuttomia toisiimme, emme halua pois täältä, ja haluamme kuitenkin. Helsingin Lastenklinikan kymppiosastosta oli tullut meille turvapaikka. Miten enää osaamme hoitaa tuota lasta? Mehän rikomme sen. Olotila oli aika hauras, lapsi oli hauras ja oma mieli vieläkin hauraampi. Miten minä uskallan koskea lapseen, mähän vetäisen kuitenkin rinnassa olevan keskuslaskimokatetrin mennessäni jos halaan lastani liian kovasti tai mitä jos yöllä unissani nykäisen piuhasta ja se lentää pitkin seiniä? Tuskin kuitenkaan.Sen verran hyvin se rinnasta tuleva letku oli paketoitu, ettei ihan pikkuhalauksella sitä olisi saanut irti. Mutta pelotti se silti niin pirusti. Sitähän piti puhdistaa, tarkkailla ja hoitaa. Miten ihmeessä selviämme?

Hoitajamme Päivi tuli huoneeseen ja sanoi reippaasti, että nyt äiti opettelee keskuslaskimokatetrin puhdistuksen. Isi oli sen jo opetellut sillä aikaa, kun minä olin muiden lasten kanssa kotona. Vapisevin käsin otin klorhexolia, puhdistin, pelkäsin koskea letkuun ja olin varmaakin varmempi siitä, että kohta tapahtuu jotain ja nykäisen letkun irti. Ajatuskin siitä sai käteni hikoamaan. Letkua oli ihon alla sydämeen saakka. Sain kuitenkin letkun onnellisesti puhdistettua ja pakettiin ja tunsin tehneeni mielettömän Sankariteon.

Ensimmäinen Sankariteko suoritettu näin vanhempana. Seuraavat Sankariteot liittyivät varmasti uskomattoman suurien lääkeannoksien hanskassa pitämiseen. Oli kortisonia pari tablettia aamulla, Lyricaa yksi aamulla, vatsansuojalääkettä yksi aamulla. Päivällä lisää kortisonia, mutta eri määrä kuin aamulla, Lyricaa, toista kipulääkettä myös ja illalla sytostaatteja, kortisonia, antibioottia ja vaikka mitä. En enää edes muista. Meillä oli jääkaapin ovessa piirretyt kaaviot, mikä lääke tuli milloinkin ja mikä ruoka oli sen kanssa kiellettyä tai suotavaa. Oli aikamoista Sankaruutta hoitaa kaikki ilman yhtäkään virhettä. Niitä en olisi sulattanut itseltäni ensimmäistäkään, vaan pojan lääkityksestä ja muutenkin koko syövän hoidosta tuli minulle pakkomielle. Kaiken piti hoitua täydellisesti. Tämä oli nyt se kuuluisi elämäntehtävä.

Sankari oli mummikin, joka hoiti Villen pikkuveljeä Santeria. Ilman häntä emme olisi selvinneet, sillä Santeri oli (on) vielä niin pieni, hädissään ja pelokas, ettei häneltä voinut vaatia edes sitä, mitä iän perusteella muuten olisi voinut. Tuo pieni pikkuveli oli niin peloissaan, etten edes roskapussia voinut viedä ulos ilman, että hän pelkäsi minun kuolevan 50 m matkalla roskikselle. Hän pelkäsi jäävänsä yksin koko maailmaan.

– Mä en olisi kestänyt, jos Ville olisi kuollut, oli hänen hiljainen lauseensa, kun kesällä 2011 kävelimme kaulakkain pihalla ja Ville yritti sytostaattien jäykistämillä jaloillaan kiivetä kalliolle, oli kuuloetäisyyden ulkopuolella.

– Ei meistä olisi kestänyt sitä kukaan, sanoin ja otin pojan tiukemmin kainalooni itkun puristaessa rintaani. Mun Sankaripoikani, joka Sankarimummin avulla selvisi monesta vaikeasta hetkestä.

Rintaani puristi sekin tieto, etten voinut edelleenkään luvata lapselleni, jäisikö hänen isoveljensä henkiin. Mutta tolkutimme ympäristölle joka hetki, että tästä selvitään. Muuta vaihtoehtoa en halunnut edes ajatella.

Minä luulen, että me olimme lasteni isän Janin kanssa Sankareita toisillemme. Kun minä menin maan raossa, Jani piteli pystyssä ja taas päinvastoin. Niin hyvä isä, niin vastuuntuntoinen, niin hyvä kommunikoimaan, niin hyvä ystävä ja mitä luotettavin ihminen. Vain Jani pystyi tietämään, miltä musta tuntui. Vain minä pystyin tietämään, miltä Janista tuntui. Mielestäni hoidimme asian Sankareiden tavoin, sillä 8v sitten tapahtuneesta erostamme huolimatta olemme pysyneet ystävinä.

Isosisko Annina tuli yhtenä iltana viereeni sänkyyn, kun pikkuveljet olivat jo nukkumassa. Kävimme aikamoisen keskustelun Sankaruudesta.

– Mä olen miettinyt sitä, että jos Ville tarvii niitä kantasoluja, niin mä luovutan niitä sitten.
– Villelle ei tarvi tehdä kantasolusiirtoa, ettei sun tarvi miettiä moista ollenkaan.
– Mut mä olen miettinyt sitä silti. Mä annan omiani Villelle jos se joskus niitä tarvii, tehdäänhän se nukutuksessa?
– Tehdään.
– Hyvä.

Tämä oli aikamoinen Sankariteko isosiskolta, joka pelkää piikkejä, sairaaloita, lääkäreitä, hoitajia, ihan kaikkea mitä aiheeseen vaan ikinä liittyy. Hän oli todella miettinyt asiaa. Kokonaisen vuoden!

Todellisia Sankareita ovat myös minun ystäväni, jotka ovat jaksaneet kuunnella minun jauhamista tästä aiheesta, sekä kommentoimalla kirjoituksiini Facebookissa ja tsemppaamalla, tekstarein, kirjein, puheluin. Millaista sankaruutta se vaatiikaan, kun jaksaa kerta toisensa jälkeen tekstata minulle sairaalaan, että te selviätte kyllä tästä ja koitahan nyt äiti siellä pitää itsestäsikin huolta. Sankariystäväni muistuttivat minua siitäkin tärkeästä asiasta ja muistuttavat edelleen, mikä ei ole yhtään huono juttu. Sankariystäväni sanovat minulle usein, että me olemme Sankareita, mutta joo joo, todellisia sankareita ovat he itse, sillä he ovat tässä menossa mukana vapaaehtoisesti! Meilläpä ei ole vaihtoehtoja, teillä Ystäväni on, ja silti te olette tässä!

Sitten ne antisankarit. Voi että miten älytöntä Sankaruuden tuhlaamista siinä vaiheessa, kun olisi voinut oikeasti saada sen mitalin kaulaansa ja kirkkaan kruunun päähänsä. Voiko elämässä parempaa tilannetta Sankaruudelle edes tulla, kun läheisen ihmisen lapsi sairastuu kuolemanvakavasti? Kornisti ajateltuna, en ihan heti keksi parempaa kruunun paikkaa. Mutta joskus se paikka on niin kova, ettei sitä kestäkään ja Sankaruus vaihtuu ”joksikin muuksi”, kyvyttömyydeksikö?. Sekin on täysin sallittua. Jokainen tekee sen, mihin kykenee. Mutta siinä vaiheessa, kun alkaa toipuminen, ei kannata uskotella että kaikki on taas entisellään, sillä kyvyttömyyteen liittyvät asiat eivät ihan hevillä unohdu siltä, joka sen raskaan taakan onsaanut harteillaan kantaa.

– Ai miten niin me ei voida jatkaa siitä, mihin jäimme kaksi vuotta sitten?
– Siksi, etten ole enää se ihminen, mikä olin kaksi vuotta sitten. Etkä sinä ole se ihminen, joksi sinua luulin.

Kesken matkan junaan hypänneet ovat aikamoisia Sankareita. Elleivät jopa hullunrohkeita.
– Niin… kun mulla on tälläinen juttu tässä elämässä nyt menossa…yritin varoitella, etten ole kovinkaan hyvä saalis näillä (minkäänlaisilla) markkinoilla.
– Niin, mä tiedän sen mitä täällä on tapahtunut, ja mä ajattelin nyt jäädä tähän, Sankari sanoi ja otti kädestäni kiinni.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s