Kuukausittainen arkisto:maaliskuu 2014

Kuka sitten kun äiti ei enää jaksa?

Kirjoitus julkaistu nimettömänä

Nuori astuu horjahtaen huoneestaan. Äiti katsoo lastaan vain hetken ja soittaa hätäkeskukseen. Tarvitaan ambulanssi. Nuori on ottanut jotain ylimääräistä, ja hän sanoo hätäkeskukselle samalla kysellen tokkuraiselta lapseltaan mitä tämä on ottanut. Vähän toistasataa, vastaa nuori ja oksentaa olohuoneen lattialle vielä sulamattomia tabletteja. Pikkuveli seisoo vieressä kysyvän näköisenä.

Ambulanssi saapuu ja nuori talutetaan ambulanssiin. Juotetaan lääkehiiltä ja tivataan mitä on ottanut. Nuori on jo perussairautensa takia Lastenklinikan asiakas, mutta pitää vääntää että ambulanssi suostuu kääntämään keulansa siihen suuntaan. Matkalla äiti kuulee ambulanssin etupenkille kuinka vielä ensihoitaja väittelee asiasta sairaalan ensiavun kanssa. Nuori on vielä muutaman viikon alaikäinen ja sairastanut jo kuusi vuotta. Lastenklinikka on toinen koti.

Ensiapuhuoneessa äiti ei pysty katselemaan nenämahaletkun paikoilleen asentamista vaan siirtyy käytävään. Äiti hengittää yhden henkäyksen kerrallaan.

Lääkärit vähenevät huoneesta ja paikalle jää sairaanhoitajaopiskelija, jota vanhempi hoitaja käy opastamassa. Kunnes opiskelija poistuu tenttiin ja äiti jää huoneeseen kahden nuorensa kanssa, joka on tajunnan rajamailla, verenpaineet painuvat kuuteenkymmeneen ja äiti käy lastaan herättelemässä. Paineet nousevat kahdeksaankymmeneen.  Äiti on jo tottunut näiden kuuden vuoden aikana että ei riitä että on äiti. Pitää myös välillä olla hoitaja. Lääkäri käy juttelemassa. Oli kiinni vain hetkistä että lääkkeet olisivat salpauttaneet hengityksen. Lääkäri myös kysyy kuka äidistä pitää huolta. Toiset äidit, vastaa äiti.

Nuorelle odotetaan osastopaikkaa, jonne hänet siirretään ja kytketään koneisiin. Äidin ahdistus lisääntyy ja ei kestä tilannetta enää. Nuori nukkuu ja hänestä luvataan pitää huolta. Äiti siirtyy ulos odottamaa kyytiä ja huuto pyrkii ulos rinnastaan, mutta äiti tukahduttaa sen. Kuten niin monet muutkin tunteet, jotka ovat vuosien aikana halunneet tulla ulos. Siellä ne ovat. Säilössä sisällä ja äidin käytös on rauhallista ja varmaa.

Veli ei saa illalla unta.  Jo kuusi vuotta on joutunut olemaan näkymätön ja jäänyt vaille suurempaa huomiota. Seuraavana päivänä olisi koe, mutta siihen ei pysty lähtemään. Kukaan ei taaskaan kysy miltä veljestä tuntuu. Äiti silittää poikansa jalkoja, kun ei osaa muuta. Äitiä ahdistaa ja pelottaa, mutta sitä ei saisi näyttää. Äiti kuvittelee peittävänsä sen, mutta se sykkii isolla hänen päänsä päällä.

Vanhemmatkin valvovat ja unen sijaan tulee aamu. Väsyneet vanhemmat lähtevät kuulemaan sekä lapsensa akuuttia tilannetta että myös jo aiemmin otettujen mri-kuvausten tuloksia. Nuoren sisällä kasvaa jotain, ilmeisesti syöpä, jotain mitä koitetaan selvittää. Selviää että löydökset ovat kasvaneet ja niitä koitetaan löytää vielä ultraäänellä. Ei löydetä, joten epätietoisuus jatkuu. Pelko kasvaa. Mieli ei kestä paineita. Kukaan ei tiedä eikä välitä miltä nuoresta tuntuu ja kuinka suuria pelkonsa ovat.

Päivystävä psykiatri siirtää nuoren psykiatriselle akuuttiosastolle, josta kahden päivän päästä nuori kotiutetaan. Nuori halutaan jatkossa siirtää aikuisten maailmaan – saamaan lääkkeet muttei hoitoa. Nuori jätetään yksin pelkojensa kanssa pilleripurkki turvanaan. Ja äiti pelkää joka päivä milloin on tämän pelin seuraava episodi. Milloin hän ei olekaan paikalla näkemässä sitä horjahtavaa askelta tai ei huomaa sitä. Milloin on kulunut se tunti kauemmin eikä apua saadakaan ajoissa. Milloin veli löytää sisaruksensa hengettömänä. Apua ei saada ja kuitenkin kaikki tämä on vain ajan kysymys.

Kuka hoitaa tämän nuoren? Kenen vastuulle kuuluu pitkäaikaissairaan nuoren hoito ja elossa pitäminen? Äiti tietää vastauksen. Jos äiti ei hoida, niin kukaan ei hoida. Jos äiti ei ole vieressä, niin kukaan ei ole. Jos äiti ei valvo, niin kukaan ei valvo. Mutta mitä sitten, kun äiti ei enää jaksa? äiti on jo sairastunut, äiti ei ole kone. Kuka sitten?

Mainokset

3 kommenttia

Kategoria(t): Leijonaemo

Yhteiskunnan pohjasakkaako?

Kirjoittaja: Heidi Tujunen

Muutimme elokuussa. Koko meidän nelilapsinen perheemme yhden koiran, äidin ja isän voimin. Vuokrakotiin kaupungin laidalle. Uusien kalliiden talojen keskelle. Meidät vastaanottivat naapurit, jotka tervehtivät meitä alkuun iloisesti. Niin, aluksi. Pikku hiljaa iloisesti heiluvat kädet pienenivät vain vaivoin nähtäviksi heilautuksiksi, hymyt hyytyivät kohteliaiksi nyökkäyksi, pian katseet kääntyivät kokonaan pois. Miksi? Miltä me naapureiden silmissä mahdamme näyttää?

Kaksi terveeltä näyttävää työikäistä aikuista lojuu päivät pitkät kotona. Eivät selvästikään käy töissä. Siksi varmaan ovat vuokrallekin muuttaneet, ovatkohan sossun elättejä? Ajelevat likaisella tila-autollaan, jonka tuulilasi on rikki. Lapsia on monta, niinhän näillä yhteiskunnan eläteillä tuntuu aina olevan. Yksi lapsista yrittää tulla vieraitakin halaamaan, puhuu paljon, mutta puheesta ei meinaa saada mitään selvää. Lapset ovat kovaäänisiä. Koululainenkin kiukuttelee pihalla kovaan ääneen kuin pikkulapsi. Ei kai se ihmekään ole, kun vanhemmatkin ovat tuollaisia vätyksiä!

Eiväthän he voi tietää. Uudet naapurimme. Eiväthän he voi tietää, että jouduimme pakon edessä luopumaan rakkaasta omasta kodistamme. Että meilläkin oli vielä muutama vuosi sitten terveet lapset, vakituiset työpaikat, oma koti, terveyttä ja onnea. Eiväthän he voi tietää mitään siitä sairaalahelvetistä, jonka koimme. Tai lapsemme vajoamisesta masennuksen syöverihin. Eiväthän he voi tietää sitä, miten rikki me terveiltä vaikuttavat vanhemmat olemme. Eiväthän he voi tietää, että tuo iholle tunkeva, kovääninen, epäselvästi puhuva lapsi on jo monta kertaa voittanut kuoleman. Eivät he voi tietää, mistä kaikesta olemme selviytyneet ja millaista taistelua käymme joka ikinen päivä.

Toivoisin, että he kuitenkin tietäisivät, että mekin olemme edelleen tavallinen perhe. Ja meitä saa edelleen tervehtiä.

1 kommentti

Kategoria(t): Heidi

Miksi Leijonapartiota tarvitaan?

Kirjoittaja: Pia Lemmetty

Kun yksinhuoltajaäidin toinen lapsi sairastuu äkillisesti ja joutuu viettämään pitkiä aikoja sairaalassa, on tilanne haastava: myös toinen lapsi tarvitsee vanhempaa, mutta äiti ei voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Äiti tarvitsee lastenhoitoapua. Kun monilapsisen perheen äiti on valvonut viikon lapsensa hengityslaitetta valvoen, tarvitsee hän unta ja perheen jääkaappi täydennystä. Kun itse masennukseen sairastanut monivammaisen lapsen äiti ei osaa eikä pysty kuvailemaan tilannetta riittävän analyyttisesti, tarvitsee hän apua apuhakemuksen täyttämisessä. Kun vammaisen lapsen äiti sairastuu ja joutuu itse leikkaukseen (kyllä, sekin on mahdollista), eikä hän voi nostaa lastaan, tarvitsee hän apua oikeastaan aivan kaikessa.

Leijonapartio tarjoaa apua silloin, kun sitä tarvitaan. Leijonapartio muodostuu vapaaehtoisista auttajista, monet heistä Leijonaemoja, jotka auttavat oman osaamisensa ja jaksamisensa mukaan. Toimintaan on osallistunut myös lakimies, hänkin Leijonaemo. Leijonapartion toimintaa koordinoi Leijonaemot ry. Leijonapartio voi reagoida nopeasti ja tehdä niitä asioita, joista on eniten hyötyä.

Miksi Leijonapartiota tarvitaan? Kunnilla on palveluita, mutta niitä harvemmin tarjotaan pyytämättä, ja niiden pyytäminen puolestaan on hyvin byrokraattista. Harva kriisin keskellä oleva edes tietää, mistä apua pitäisi lähteä hakemaan. Avun järjestymiseen voi mennä pitkä aika ja toisaalta on myös useita kuntia, joissa apua ei ole tarjolla kaikille tarvitseville.

Joskus avun ei tarvitse olla suurta. Pelkästään se, että joku kuuntelee saattaa riittää. Toisaalta yhdet kunnolla nukutut yöunet voivat vaikuttaa äidin jaksamiseen merkittävästi. Hakemusten täyttäminen on hankalaa, vaikka hakija olisi korkeasti koulutettu ja kirjoitustaito hyvin hallussa. Se on täyttä tuskaa heille, joilla on itsellään masennusta, kielivaikeuksia tai jotka eivät ole tottuneet kirjoittamaan. Leijonapartio on auttanut lukuisia perheitä hakemusten täyttämisessä. Kuntoutus- tai palveluohjaaja on se henkilö, jonka tehtäviin neuvonta kuuluisi. Kuvaavaa on, että Leijonapartion toiminnan aikana autettiin yli 50 perhettä, mutta vanhemmista suurin osa ei ollut kuullutkaan tällaisista henkilöistä.

Leijonapartio toimi noin vuoden Tukilinjalta saadun rahoituksen turvin. Saadun palautteen ja vapaaehtoisten kokemuksien mukaan Leijonapartion toiminta on koettu todella hyödylliseksi. Partion toiminta on ollut tauolla tammikuun alusta lähtien rahoituksen puutteesta johtuen. RAY ei voi rahoittaa toimintaa, koska lähtökohtaisesti Leijonapartion kautta tehtävät asiat kuuluvat kunnille.

Haluan tämän kirjoituksen myötä heittää pallon ilmaan ja kysyä, kuka ottaa kopin? Kunnat supistavat palveluitaan, RAY ei voi toimia sääntöjensä vastaisesti eivätkä vapaaehtoiset voi toimia ilman koordinointia ja omaa tukiverkostoaan. Onko meillä todella varaa jättää apua eniten tarvitsevat oman onnensa nojaan? Näin ainakin tuotetaan ennestään kuormitetulle Lastensuojelulle lisää töitä ja Kelalle lisää korvattavia masennuslääkereseptejä. Leijonaemot ry:llä on valmis toimintamalli, joukko upeita vapaaehtoisia ja ennen kaikkea valtava tahtotila auttaa. Miten sen toteutamme?

Jos haluat tukea Leijonapartiota, ota yhteyttä toimisto@leijonaemot.fi.

Kuva

Jätä kommentti

Kategoria(t): Pia