Yhteiskunnan pohjasakkaako?

Kirjoittaja: Heidi Tujunen

Muutimme elokuussa. Koko meidän nelilapsinen perheemme yhden koiran, äidin ja isän voimin. Vuokrakotiin kaupungin laidalle. Uusien kalliiden talojen keskelle. Meidät vastaanottivat naapurit, jotka tervehtivät meitä alkuun iloisesti. Niin, aluksi. Pikku hiljaa iloisesti heiluvat kädet pienenivät vain vaivoin nähtäviksi heilautuksiksi, hymyt hyytyivät kohteliaiksi nyökkäyksi, pian katseet kääntyivät kokonaan pois. Miksi? Miltä me naapureiden silmissä mahdamme näyttää?

Kaksi terveeltä näyttävää työikäistä aikuista lojuu päivät pitkät kotona. Eivät selvästikään käy töissä. Siksi varmaan ovat vuokrallekin muuttaneet, ovatkohan sossun elättejä? Ajelevat likaisella tila-autollaan, jonka tuulilasi on rikki. Lapsia on monta, niinhän näillä yhteiskunnan eläteillä tuntuu aina olevan. Yksi lapsista yrittää tulla vieraitakin halaamaan, puhuu paljon, mutta puheesta ei meinaa saada mitään selvää. Lapset ovat kovaäänisiä. Koululainenkin kiukuttelee pihalla kovaan ääneen kuin pikkulapsi. Ei kai se ihmekään ole, kun vanhemmatkin ovat tuollaisia vätyksiä!

Eiväthän he voi tietää. Uudet naapurimme. Eiväthän he voi tietää, että jouduimme pakon edessä luopumaan rakkaasta omasta kodistamme. Että meilläkin oli vielä muutama vuosi sitten terveet lapset, vakituiset työpaikat, oma koti, terveyttä ja onnea. Eiväthän he voi tietää mitään siitä sairaalahelvetistä, jonka koimme. Tai lapsemme vajoamisesta masennuksen syöverihin. Eiväthän he voi tietää sitä, miten rikki me terveiltä vaikuttavat vanhemmat olemme. Eiväthän he voi tietää, että tuo iholle tunkeva, kovääninen, epäselvästi puhuva lapsi on jo monta kertaa voittanut kuoleman. Eivät he voi tietää, mistä kaikesta olemme selviytyneet ja millaista taistelua käymme joka ikinen päivä.

Toivoisin, että he kuitenkin tietäisivät, että mekin olemme edelleen tavallinen perhe. Ja meitä saa edelleen tervehtiä.

1 kommentti

Kategoria(t): Heidi

One response to “Yhteiskunnan pohjasakkaako?

  1. veera

    Luin Teistä artikkelin Helsingin Sanomissa. Se kosketti. Meidän kolmesta se keskimmäinen on erityinen. Hän vie kaikki voimani ja tiedän, että sisaruksille jää liian vähän. Mutta ei tuo tieto saa minua jaksamaan ”vielä vähän enemmän”. Kun ei enää ole voimia, ei ole. Haluaisin kasvattaa lapseni toisin. Jaksaa olla enemmän läsnä, olla hyvänä esimerkkinä ja harrastaa vaikka liikuntaa, mutta kun en jaksa.

    Liian suuri osa voimista kuluu myös törmäämiseen yhteiskunnan kanssa. On tietysti toisaalta ihan turhaa ajan haaskausta miettiä, mitä nuokin meistä ajattelee, mutta maailmojen törmäämiset satuttavat silti mieltä. Joka päivä. Meidän lapsesta ei tule tavallista, eikä se ole meidän haluamisestamme kiinni! Emme voi laittaa häntä iltapäiväkerhoon tai harrastamaan ilman isää tai äitiä, eikä se tosiasia poistu rohkaisevaksi tarkoitetulla kommentilla ”laitatte vaan, kyllä se siitä”. Kun ei ”se siitä”.

    Rakkaimmat ajatukseni Teille! Kuten mummollani oli aina tapana sanoa, paistaa se aurinko vielä risukasaankin. Kaikki lähtee yhdestä haaveesta. Minä uskon teihin!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s