Lupa pysäköidä?

Kirjoittaja: Pia Lemmetty

Kesäisin tulee liikuttua perheen kanssa autolla tavallista enemmän. Lomalla on mukava pistäytyä vaikka jätskillä, museossa, lounaalla ja tietenkin huvipuistoissa. Suurimmassa osassa paikkoja liikuntarajoitteiset on huomioitu hyvin ja lähellä sisäänkäyntiä on vähintään yksi invapaikka.

Joka kerta, kun ajamme invapaikalle tunnen omituista syyllisyyttä. Alan pälyillä ympärilleni, huomaako kukaan meitä. Jos ympärillä on ihmisiä, saatan alkaa typerästi kysellä kanssamatkustajiltani kovaan ääneen, että kuka nostaa pyörätuolin autosta. Suomalaisten epäluulo ja ehkäpä kateuskin ovat tehneet minusta säikyn. Kun kaksi tervejalkaista aikuista nousee auton etupenkiltä, on todennäköisyys vihaisten katseiden saamiselle suuri. Monesti joku kanssaihminen kurkottaa teatraalisesti kohti tuulilasiamme katsoen, onko invatunnusta näkyvillä.

Tilanne helpottaa, kun nostan takakontista pyörätuolin ja siirrämme tyttäreni siihen. Pyörätuoli on riittävän selkeä osoitus siitä, että paikka on ansaittu. Vaikeampaa oli silloin, kun vielä liikuimme rattailla. Voin vain kuvitella, kuinka ikäviä nämä tilanteet ovat heille, joiden vamma tai sairaus ei näy päälle.

Vaikka pyörätuoli antaa selityksen, koen sen hetken jolloin ajamme parkkiin ja itse nousemme autosta todella kiusalliseksi. Minusta on surullista, ikävää ja inhottavaa että aina joku epäilee minua. Tiedän, että on välinpitämättömiä autoilijoita, jotka pysäköivät invapaikoillle laiskuuttaan. He ärsyttävät minuakin suuresti, mutta jaksan silti epäillä onko kaikilla kyttääjillä motiivina halu pitää vammaisten puolta, vai onko epäluuloisen pälyilyn taustalla vain halu päästä puuttumaan toisen asioihin.

Seuraavan kerran, kun näet jonkun pysäköivän invaruutuun ja koet polttavaa halua puuttua asiaan, niin suosittelen kysymään, jos voisit olla jotenkin avuksi. Siitä tulee paljon mukavampi mieli kuin syyllistävistä mulkoiluista ja kuiskuttelusta. Kuva

Advertisements

4 kommenttia

Kategoria(t): Pia

4 responses to “Lupa pysäköidä?

  1. kimmo

    Sama tunne, erityisen vaikeaa on jos menen yksin hakemaan poikaani (jolle invaliidin pysäköintilupa on myönnetty). Aika moni katsoo pitkään kun ratin takaa hyppää 190cm pitkä nuori terve mies… Mutta ei sitä enää niin paljon vaivaudu kun 1-2 vuotta sitten.

  2. Jonnu

    Meillä ei näy päälle millään tavoin, ei ole edes pyörätuolia, koska poikani on autistinen. Lääkärit määritelleet haittaluokaksi yli 11, mutta selitä se ulkopuolisille, jotka näkevät vain kaksi tervettä ihmistä. Pojalla myös selittämätön jalkojen lihasongelma, joka vaikuttaa voimaan ja siten jaksamiseen kävelemisessä. Tämäkään ei näy ulospäin.

  3. Minni

    Tämä kirjoitus osui ja upposi. Sama syyllisyyden tunne ja ulkopuolisten pälyilyt on täälläkin huomattu. Meille pysäköintilupa on kohtuullisen uusi ja se on pojallani josta ei ulospäin näe luvan aihetta mutta täälläkin lasten neurologi määritellyt haittaluokaksi yli 11. Tämän asian kanssa ollaan jo 3,5 vuotta eletty ja aika hyvin on jo monessa tilanteessa sulkee jo kaiken muun ulkopuolelle.

  4. Paluuviite: Avoin kirje kaikille Inva-pysäköinnistä huolestuneille | Leijonaemojen blogi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s