Kuukausittainen arkisto:syyskuu 2014

Miksei asioita voisi tehdä kerralla oikein?

Kirjoittaja: Pia Lemmetty

Erityislapsiperheen ja vammaisen ihmisen elämään tuntuu kuuluvan sana taistelu. Myös valittaminen, odottaminen, turhautuminen ja hylkääminen ovat sanoja, jotka tulevat vastaan valitettavan usein vertaistapaamisissa ja nettikirjoituksissa.

Kaikki tietävät, että resurssit ovat niukkoja – tai niitä ei ole. Suomen taloudella menee huonosti ja veroeurot käyvät vähiin. Aika toivotonta.

Olen useamman vuoden seurannut monien eri erityislapsiperheitä tukemaan kehitetyn tahon toimintaa. Yksi asia, joka mieleeni tulee kerta kerran, vuosi vuoden jälkeen on se, että asioita tehostetaan, resursseja leikataan, mutta miksei kukaan puhu siitä, että keskityttäisiin tekemään asiat kerralla oikein? Usein tuntuu siltä, että eri toimijat eivät puhu samaa kieltä ja säästämisen piikkiin voidaan niputtaa niin virheet kuin välinpitämättömyys.

Tyttäreni odotti uutta seisomatelinettä noin puoli vuotta. Suihkutuolin saamiseen meni vuosi. Asiat tapahtuivat lopulta, mutta kuinka paljon resursseja tuhlaantui siihen, että useampi taho selvitti missä nämä apuvälineet ovat? Kun seisomateline viimein saapui, oli se rikki: tuolissa oli yhä kiinni lappu: ”odottaa huoltoa”. Tilattiin uusi huolto, uusi kuljetus – ja taas odotetaan.

Pienen liikuntavammaisen lapsen yksinhuoltajaäiti sai kielteisen päätöksen kuljetushakemukseen. Perhe ei pääse harrastamaan tai vertaistapaamisiin. Jotta vammaisperhe voi saada kuljetuspalvelua vapaa-ajalle, on heidän perusteltava tarkkaan, minne ja milloin haluavat matkustaa. Eikö lähtökohtainen olettamus pitäisi olla, että jokaisella on oikeus harrastaa ja poistua kotoa? Eikö siinä tuhlata jälleen resursseja, kun hylätään, valitetaan, päätetään, perustellaan? Eikö olisi selkeämpää noudattaa lakia ja säästää ihmiset väsyttävältä valittamiselta?

Helsingin Sanomat (22.9.) uutisoi epilepsiaa sairastavan kuulovammaisen helsinkiläistytön päiväkotiongelmista. Eikö olisi kaupungilta järkevämpää hoitaa asia kuntoon, jotta lapsen vanhemmat pääsisivät opiskelemaan ja töihin, veroja maksamaan?

Yrittäjänä ymmärrän, että rahaa ei tule tyhjästä. Sitä en voi kuitenkaan ymmärtää, että säästötoimenpiteet tehdään lyhytnäköisesti ja huonosti tehtyä suunnittelua ja työtä perustellaan säästämisellä. Vaikeinakin aikoina pitäisi sijoittaa sinne, missä on menestymisen ja paremman huomisen mahdollisuus. Lasten ja perheiden hyvinvointi on avain tulevaisuuden menestykselle. Siitä tinkiminen on lähtölaskenta pitkään alamäkeen.

Pia Lemmetty
Leijonaemot ry, puheenjohtaja

1 kommentti

Kategoria(t): Pia

Perhosen elämää erityislapsiperheessä

Kirjoittaja: Minna Markkula

Perheeseemme kuuluu kolme lasta, mies ja minä. Vanhin lapsemme on 9-vuotias, jolla ADHD, impulsiivisuus- ja ylivilkkausdiagnoosit. Keskimmäinen on tavallinen 3-vuotias ja nuorin puolitoistavuotias, joka sairastaa Osteogenesis imperfectaa.

Kerron teille enemmän tästä OI:sta, koska se on ehkä vähemmän tunnettu sairaus. Perhonen syntyi käynnistetysti 22.11.12. Olin raskausviikolla 18, kun menin ihan normaali ultraan ja sikiöltä löydettiin golfpallo sydämestä ja lyhyt reisiluu, jonka takia jouduin seuraavalla viikolla Naistenklinikalle vielä uusiin tutkimuksiin. Lääkäri löysi samat löydökset. Lisäksi otettiin lapsivesinäyte, koska lapsella epäiltiin kromosomipoikkeavuutta. Kaikki näytteet olivat puhtaita, mutta jouduin kuitenkin käymään kahden viikon välein äippäpolilla tutkimuksissa, jossa seurattiin sikiön kasvua. Vauva meni koko ajan alimman käyrän alinta käyrää, vaikka kohtu kasvoi normaalisti.

Raskausviikolla 39 vauva ei kasvanut lainkaan ja lääkäri päätti käynnistää synnytyksen samantien. Yön aikana ei tapahtunu mitään ja seuraavana aamun menimme takaisin sairaalaan. Siellä kalvot puhkaistiin kello kymmeneltä. Yhdeltä sain tipan, jolla nopeutetaan supistuksia. Kahdelta sitä lisättiin, mutta vieläkään ei mitään tapahtunut. Hieman ennen kolmea tuli eka kovempi supistus ja pyysin heti kätilön huoneeseen. Kätilö sanoi, että kohdunsuu oli viisi senttiä auki ja ehdotti saliin menoa. Kävelin itse huoneesta saliin, sain ilokaasumaskin käteen ja saman tien tuli toinen supistus. Pääsin juuri ja juuri makaamaan sängylle, kun tuli kolmas supistus ja kätilö ja mieheni käänsivät mut väkisin selälleni. Kätilö leikkaa ”kinkkuhousut” rikki ja vauvan pää on saman tien siinä, napanuora kaulansa ympärillä. Kätilö kiskoi neidin ulos ja kaikki on ohi kahdeksassa minuutissa. Neiti alotti huutamisen jo heti, kun vain pää oli ulkona ja huutohan ei sitten loppunutkaan.

Sitä huutoa jatkui ja jatkui ja jatkui. Minä valvoin ja valvoin ja mietin miksi vauvalla, jonka nimesimme Neelaksi, roikkuu ensin yksi käsi, sitten toinen ja lopulta jalkakin. Sain nukuttua öisin ehkä 2-4 tuntia, niin että Neela nukkui sylissäni, jolloin hän oli tyytyväinen hetken. Sanoin kyllä sairaalassa kotiin lähtötarkastuksessa Neelan kädestä, mutta lääkäri sanoi vain että ihan normi se on.

Neuvolassa sanoin toisen lapsen neuvolakäynnin yhteydessä ensimmäisen kerran asiasta 27.11.12, jolloin minulle sanottiin sen olevan normaalia. Sitten oli Neelan oman neuvolan vuoro 5.12.12, jolloin edelleen roikkumisen sanottiin olevan normaalia. 11.12.12 oli paikalla sijainen, jolle jälleen puhuin asiasta. Sijainen onneksi pyysi paikalle kaksi muutakin työntekijää katsomaan ja seuraavaksi päiväksi saimme lääkäriajan. Lääkäri epäili ensimmäisenä, että olisin väsyksissäni vetänyt vauvan kättä tai vastaavaa. Antoi kuitenkin lähetteen sairaalaan, jossa lastenlääkäri epäili Erpin pareesia ja laittoi lähetteen lastenklinikan fysioterapeutilla. Häneltä saimme jumppaohjeet, mutta emme tehneet niitä Neelan kanssa, koska se oikein tuntunut oikealta.

Joulua ennen 20.12. Neelan toinen käsi meni yhtäkkiä veltoksi ja sitten mentiin suoraan sairaalaan, jossa kuvattiin ja ultrattiin, mutta mitään ei löytynyt. Uudenvuoden aattona Neelan jalka ikään kuin tipahti hoitopöydällä. Lähdimme lastenklinikalle. Klinikalla on tapana tehdä alle 1-vuotiaiden lasten kohdalla lastensuojeluilmoitus, jos heillä on murtumia. Näin tapahtui meidänkin kohdalla. Neljä päivää oli leima otsassa, kunnes diagnoosi varmistui: Osteogenesis Imperfecta. 8.1.13 Neela pääsi kotiin kipsi lanteilla/jalassa ja hoidot aloitettiin.

Tänään Neelalle kuuluu hyvää, Neiti on kehittynyt normaalisti. Ensiaskeleetkin olemme jo nähneet, mutta edelleen Neela liikkuu pääsääntöisesti konttaamalla. Neela käy Helsingin lastenklinikalla kolmipäiväisissä hoidoissa kahden kuukauden välein. Elämä OI-, ADHD- ja uhmaikäisen lapsen kanssa osaa olla haastavaa, mutta myös antoisaa. Nyt osaan arvostaa niitä pieniä ilon aiheita. Meidät löytää Facebookista: https://www.facebook.com/#!/groups/462573873813035/ Tervetuloa lukemaan meidän elämästämme!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Kun vastasyntynyt sairastuu äkillisesti ja vakavasti

Kirjoittaja: Reetta

Miltä tuntuu jäädä henkilökohtaisen tsunamin alle – Kun vastasyntynyt sairastuu äkillisesti ja vakavasti

Kuin salama kirkkaalta taivaalta vauva alkaa huutaa viideltä aamulla eikä huuto lopu millään. On syyskuun ensimmäinen, vauva on viiden päivän ikäinen. Kanniskelen ja hyssytän, kanniskelen ja hyssytän. Rintaa vauva ei todellakaan huoli. Makuuhuoneessa on vielä pimeää. Keltainen yövalo palaa huoneen nurkassa pistorasiassa. Kuin huomaamatta kuluu muutama tunti. Väsyn ja tuskastun, hätäännyn. Olkapäällä hytkytellessä vauva rauhoittuu, mutta sängyssä huuto alkaa välittömästi uudelleen.

Aika menee kuin sumussa. Mies ja esikoinen heräävät. Vauva vain itkee ja rauhoittuu ainoastaan minun sylissäni, lähinnä olkapäällä. Miehen sylissä huuto alkaa heti uudestaan. Turvakaukalossa tyttö nukkuu pienen hetken aikaa hiljaa, mutta taas alkaa huuto. Vauva ei edelleenkään suostu syömään eli nälästä ei ole kyse. Oman aamupalan syön jotenkin yhdellä kädellä vauva olkapäällä.

MIKÄ ON HÄTÄNÄ? MIKSI HUUTO EI LAKKAA?

Enää ei ole aurinkoista. On syyskuun ensimmäinen ja aamu alkaa harmaana, sateita enteilevänä. On kuin vuodenaika olisi vaihtunut yhdessä yössä.

Sitten, yhtäkkiä, minut valtaa voimakas tunne, että vauvan vaipassa on jotakin vikaa. Olen vaihtanut huutoitkun alkaessa aamuviideltä poikkeuksellisesti Libero-vaipan, jonkun vanhan, esikoisen vauva-ajoilta jo jääneen. Käytän mieluummin Pamperseja, kun Liberot tuntuvat jotenkin kovilta koppuroilta.

Minut valtaa varmuus siitä, että huuto johtuu Libero-vaipasta. Menen vaihtamaan siis vaippaa.

ONNI ONNETTOMUUDESSA.

Vaipan vaihdosta käynnistyy tapahtumasarja, jota sittemmin kuvailen hyökyaalloksi tai höyryjunan alle jäämiseksi.

Vaipassa on tumman punaisia paksuja veriviiruja. Säikähdän, mutta saman tien muistan kätilön kertoneen laitoksella, että tyttövauvoilla voi olla ”minimenkat” äidin hormonitoiminnasta johtuen. Huudan miehelle: ”Onkohan nää nyt ne minimenkat?” Silloin vauva alkaa yhtäkkiä ulostaa verta, jolloin näen – onneksi näen –, että paksua tummaa, miltei mustaa verta tulee pyllyaukosta.

NÄEN SEN. HUOMAAN SEN. ONNI ONNETTOMUUDESSA.

Ei minimenkat. Mitä tämä on?

Nyt on soitettava jonnekin, heti. Vauva huutaa, hätäännyn. En pysty puhumaan puhelimessa. Mies soittaa neuvolaan. Oma terveydenhoitaja varattu, soittaa heti takaisin kun vapautuu. Olemme sekaannuksen tilassa. Emme ymmärrä soittaa paikalle ambulanssia. Emme ymmärrä lähteä heti päivystykseen.

VAUVAMME ULOSTAA VERTA.

Hätäännys, paniikki.

Aika kuluu. Kukaan ei soita.

Istun vauva sylissä tietokoneen ääressä ja googletan tietoa veriulosteesta. En ymmärrä hakutuloksista mitään, keliakia voi aiheuttaa veriulostetta, voiko vastasyntyneellä rintamaitoa syövällä vauvalla olla keliakia? Älytöntä.

Kasvain.

Kuolema.

Terveydenhoitaja soittaa. Kyselee, ollaanko autettu kakkaa kuumemittarilla tai muutoin vahingossa nirhaistu peräaukkoa. Ei olla. Hän sanoo soittavansa keskussairaalan lastenosastolle.

Aika kuluu. Vauva ei enää itke. Hän on vitivalkoinen.

Mies kysyy, mitä terveydenhoitaja sanoi. PITÄISI TOIMIA. MITÄ TERVEYDENHOITAJA SANOI? KUKA SOITTAA, MINNE JA KENELLE? MINNE LÄHDETÄÄN?

Olen ihan ulalla.

Terveydenhoitaja soittaa. Lastenosaston lääkäri ei ole kuulemma kovin huolissaan. ”Jos haluatte, voitte mennä näyttämään vauvaa osastolle”.

JOS HALUAMME.

Itkeekö vauva vielä, terveydenhoitaja kysyy.

VAUVA EI ITKE ENÄÄ. HÄN MAKAA SYLISSÄNI LIIKKUMATTA SILMÄT KIINNI JA ON AIVAN KALPEANHARMAA. VITIVALKOINEN, KALKKILAIVAN KAPTEENI.

[KUOLEMANKALPEA]

Silloin terveydenhoitaja sanoo, että lähtekää heti sairaalalle. Hän soittaa etukäteen sinne, että olemme tulossa. Menette suoraan, ei päivystyksen kautta.

Hajaannus, sekavuus. Aika hidastuu. Toimin jotenkin kankeasti. En ymmärrä, en älyä. Mitä pitää tehdä?

Mies toimii. Pistää esikoisen valmiiksi.

Minä pesen hampaani!

Puen vauvalle vaatteita. En saa niitä menemään hänen päälleen. En ymmärrä kietaisupaidasta yhtään mitään. Mihin helvetin neppariin mikäkin menee? Olen solmussa.

Mies sanoo MITÄ VÄLIÄ VAATTEILLA NYT ON MENTÄVÄ.

Minä sanon täytyy vauvalla vaatteet olla päällä.

Vauva istuu äänettömänä silmät kiinni eteisessä turvakaukalossa. Minä vedän takkia päälle. Musta takki, mahtuu nyt päälle, ei ole enää raskausmahaa. Äsken vielä oli.

Synnytin hei alle viikko sitten.

Otan olkalaukkuni. Mies on jo mennyt esikoisen kanssa autolle.

Vauvalla on silmät kiinni. Yhtäkkiä näen kuinka vauvan kasvot muuttuvat ensin vihreiksi, sitten tummiksi, kuin mustiksi, harmaiksi ja sitten kalpeus palaa. Näinkö oikein? Oliko se totta?

Nyt täytyy olla hätä. Jotain ON pahasti vialla. Sydänalassa muljahtaa, kauhea kuolemanhuoli käy ylitseni.

Minulla on todellisuudesta vieraantunut olo.

VIHREÄT, MUSTAT KASVOT. HARMAAT. NYT ON KIIRE.

KUOLEMA.

Ajomatka sairaalalle. Sairaalalla mies jättää minut ja vauvan pääoven eteen. Hän tulee perästä pojan kanssa.

Menen Lastenosastolle, ilmoitan meidät sihteerille. Meidän pitää odottaa aulassa. Siinä on joku nainen kouluikäisen poikansa kanssa. Otan vauvan turvakaukalosta syliin. Kävelen, en voi istua. Vauva on hiljaa, ei itke. Silmät ovat kiinni.

KUINKA KAUAN MEIDÄN ON ODOTETTAVA.

Mies tulee esikoisen kanssa. Poika on levoton. Nainen neuvoo osaston leikkipaikalle.

Hoitaja tulee pyytämään vauvan kanssa tutkimushuoneeseen. Tietoja kysellään. Vauva riisutaan ja hän on hoitopöydällä. Lääkäri tulee. Vanhempi vaaleahiuksinen nainen. Mainitsee minimenkat. Sanon tiukasti: MINÄ NÄIN VERI TULI PYLLYSTÄ. EI MINIMENKAT. Näytän mukaan ottamiani veriulosteisia vaippoja.

Lääkäri tutkii vauvan mahaa. Se on lääkärin mielestä pehmeä. Minusta verisuonet vatsalla näkyvät oudosti. Minusta vatsa näyttää oudolta. Minusta vauva on kelmeä, lääkäristä vauva ei ole oudon värinen eikä kivuliaan oloinen.

Mies on puoliksi tutkimushuoneessa, puoliksi käytävällä, esikoinen leikkiosastolla, on pidettävä silmällä.

MITÄ NE PUHUVAT? MISTÄ KYSE? KUKA TIETÄÄ? TIETÄÄKÖ KUKAAN?

Kyllä pian selviää. Ei mitään vakavaa, väärä hälytys, väärinkäsitys. Jotain ihan tavallista.

Lääkäri ja hoitajat puhuvat, en muista. Kaikki ovat hämmentyneitä, lääkäri ja hoitaja yhtä hämmentyneitä kuin me.

Kirurgi on pyydetty paikalle. MILLOIN HÄN TULEE.

Kirurgi tulee vihreät leikkaussalivaatteet päällä. Tumma vanhempi nainen. Nimet eivät jää mieleen.

Tutkii vauvaa. Painelee mahaa. Tuseeraa, tutkii sormella vauvan peräaukon. Verta tulee tulvimalla lisää. Sanoo, että jotain erikoista, kireyttä siellä on, muttei ole usein vastasyntyneiden peräaukkoja tutkinut. Katsoo verivaipat.

Lääkäri ja kirurgi puhuvat, en muista. Vaikuttavat tietämättömiltä. Poistuvat paikalta. MINNE.

VAUVANI EI OLE EDES VIIKON VANHA. VIIDEN VUOROKAUDEN IKÄINEN. MINÄ SYNNYTIN HÄNET JUURI ÄSKEN. TÄMÄ EI OLE TOTTA.

Verikokeita on määrätty. Ultraäänitutkimus on määrätty. Sairaanhoitaja juoksee lääkärin perään kysymään saako syöttää. Saa. Vauva ei huoli rintaa, alkaa itkeä kun yritän. Vauva on syönyt viimeksi joskus aamuyöllä, tuntikausia sitten.

Olen vähän aikaa yksin vauvan kanssa tutkimushuoneessa. Ensimmäinen itku. Nielen sen, kun sairaanhoitaja tulee takaisin. En saa romahtaa, on pidettävä itsensä kasassa.

Sairaanhoitaja soittaa labraan. Soittaa röntgenosastolle. Lounasaika on alkamassa. Sairaanhoitaja saa sovittua verikokeiden oton ja ultraäänitutkimukset ennen kuin kaikki ehtivät lähteä syömään.

ONNI ONNETTOMUUDESSA.

Minun on mentävä yksin vauvan kanssa verikokeisiin ja ultraäänitutkimukseen jonnekin alas. Mies on levottoman pojan kanssa. Pärjäätkö, kysyy sairaanhoitaja.

Kyllä kai.

[EN. MINÄ ROMAHDAN IHAN KOHTA.]

Epätodellinen olo.

Menen labraan vauvan kanssa. Verikokeen otossa romahdan. Itken pelosta.

JOTAIN KAUHEAA.

KUKAAN EI TIEDÄ.

KUKAAN EI OSAA AUTTAA.

Verikokeen ottaja sanoo voi voi onko huolia. On varmaan hämmentynyt.

ONKO HUOLIA HELVETTI. KUOLEMA.

Vauva itkee verikokeessa.

Siitä suoraan ultraäänitutkimukseen. Pimeä huone. Iso tutkimussänky. Hoitaja vastassa.

Röntgenlääkäri tulee. Nuorehko, hoikka, viiksekäs, vieraalla aksentilla suomea puhuva. Vilkaisee vauvaa. Sanoo hakevansa kokeneemman lääkärin, että kerralla saadaan selville näin pienen ollessa kyseessä.

MITÄ? SELVÄ. EN YMMÄRRÄ YHTÄÄN. OLEN YKSIN.

Vauva on jo tutkimuspöydällä pelkässä vaipassa.

Lääkäri tulee. Vakava. Nopeasti.

Ultraa vauvan vatsaa. Selittää mitä näkyy. Ensin ei näy mitään. Sitten näkyy. Munuaisten lähellä jokin nestetäyteinen iso. Joku alue. Viisi senttiä. Lääkäri selostaa. Tuumori. Teratoma. Tuppeuma. Ei kuuluisi olla siellä. EN YMMÄRRÄ MITÄÄN. On lähdettävä Kuopioon.

Selvä.

MITÄ? EN YMMÄRRÄ. LÄHDETTÄVÄ JONNEKIN. KUKAAN EI TIEDÄ. KUKAAN EI OSAA AUTTAA. KUOLEMA.

Menen vauvan kanssa takaisin ylös. Itku pyrkii kurkussa, silmät täyttyvät vedestä. Ihmisiä on siellä täällä penkeillä. Katsovat meitä. Vauva on pelkässä vaipassa villapeittoon käärittynä sylissäni.

Odotusaikana kesällä neulomassani villapeitossa. Äidin neulomassa villapeitossa. Neuloin sitä parvekkeella iltaisin. Oli lämmintä. Oli rauhallista. Oli kaunista. Neuloin niitä kaksi. Sekä pojalle että tytölle. Kun emme tienneet kumpi. Tyttö tai poika kunhan elossa.

MINÄHÄN SYNNYTIN TÄMÄN LAPSEN VASTA ÄSKEN.

Ylhäällä mies on vastassa kysyy mitä selvisi olen itkuinen kysyy mitä on vialla sanon en tiedä pelottaa.

Taas tutkimushuoneessa. Hämmennystä. Jotain tapahtuu. Lääkäri kysyy MINULTA mitä röntgenlääkäri sanoi. EN MUISTA JA JOS MUISTAISIN EN YMMÄRTÄISI.

ÄLKÄÄ MINULTA KYSELKÖ. TIETÄKÄÄ.

Jotain kasvaimesta, on lähdettävä. Kuopio.

TOIMIKAA NYT HYVÄ JUMALA.

Minulle, imettävälle äidille. aletaan järjestää ruokaa. Syön vaivoin. Nieleskelen pakokauhua. Poika leikkii, mies hyörii pojan, minun ja vauvan välillä. Vauva on turvakaukalossa. Kai. En muista. Itken syödessäni. Mies katsoo huolissaan kysyy mikä hätänä. KAIKKI. Itken. Sanon, että pelkään kun kukaan ei tiedä eikä kukaan osaa auttaa.

Taas tutkimushuoneessa. Vauvalle puuhataan tippaa. On ollut syömättä puoli vuorokautta. Lähtöä Kuopioon puuhataan, en oikein kuule, päässä vain kohisee. Kanyyli saadaan vauvan käteen helposti. Kuka lähtee vauvan mukaan, imettävä äiti tietysti. Mies ja esikoinen jäävät kotiin, voivat ajaa joskus sitten perästä. Jonkun pitää lähteä mukaamme. Joku tumma hoitaja tulee, kättelee.

Olen sekaisin. Itkuinen. Lääkäri sanoo: tämä tietysti huolettaa teitä, vauvoilla on usein kasvaimia, ne saadaan hoidettua, Kuopiossa on paremmat välineet, magneettikuvaus, kyllä siellä kai joku on töissä vielä kolmelta, ehkä huomenna tehdään jotain.

Ensihoitajat saapuvat paarien kanssa. Pitkä hoikka nuori mies ja nuori nainen. Vauva on turvakaukalossa, nostetaan paareille. Nyt on lähdettävä. Minua pyörryttää, jalat ovat vetelät. Olen itkuinen.

Poika takertuu minuun. Otan syliin, hän kietoo kätensä kaulaani haluaa lähteä äidin mukaan. Sanon, että äiti rakastaa. Tulet isin kanssa sitten perässä. Pikkusisko on kipeä. Ymmärtääkö pikkupoika edes olevansa joku isoveli? Tuskin. Äidillä oli vaan iso maha ja rääkyvän vauvan piti tulla kotiin. Hih hih.

Olemme sekaisin. Sanon miehelle, että tulevat myöhemmin perässä, huomenna, kun tiedetään jotain. En ajattele selkeästi. Eihän nyt 2,5 vuotiaan kanssa voi sinkoilla. Mies voi viedä pojan mummolaan, tulla joskus sitten perässä. Sekavaa. Emme tiedä miten toimia, emme ymmärrä mistään mitään.

VASTAHAN TÄMÄ VAUVA SYNTYI. TERVEENÄ. KAUNIS VAUVA, RUUSUNPUNAISET POSKET. SE OLI HAUSKA PÄIVÄ. KAIKKI KÄVIVÄT KATSOMASSA. ONNEA. OLTIIN ILOISIA, NAURETTIIN. AURINKO PAISTOI, OLI KESÄ.

Kävelen paarien vieressä sairaalan käytävällä kuin kuolemaantuomittu. Jalat tuntuvat horjakoilta. Sisäistä vapinaa. Tumma hoitaja on vierellä. Halaa minua kävellessämme. Mies ja poika ovat jossain takana. Menemme hissillä alas.

Ambulanssi sairaalan pääoven edessä. Takaovet ovat auki. Vilkutan pojalle. Hän seisoo isänsä vieressä pihalla, pienenä. Haluaa äidin mukaan.

Nyt NÄEN esikoisen. Muistan hänet. Vaalea lyhyt kesätukka. Pyöreät pikkupojan posket. Joku lelu kädessä. Ruskea lyhythihainen raitapaita, siniset farkut, ruskeat lenkkarit. Minun pikkupoikani. Äsken oli vauva vielä hänkin. Haluaa äidin mukaan. Hän jää vilkuttamaan sairaalan pihalle, etääntyy. Hän näyttää pieneltä. Mies näyttää orvolta, pelokkaalta. Laitan viestin tai soitan, että soittaa omalle äidilleen, myös minun vanhemmilleni.

Ambulanssi lähtee. Ei pillit päällä. On syksyistä, sadetta ennakoivaa. Kellertäviä lehtiä. Olen käynyt Kuopiossa ehkä kolme kertaa.

Yliopistollinen sairaala. Kuopio.

Vauva on hiljaa. Hoitaja asettelee anturia varpaaseen. Tuijotan katse tyhjänä vauvaa. Pää on tyhjä.

Hoitaja puhuu säästä.

Kertoo että on ollut KYSissä töissä. KYS. Vastasyntyneiden teho-osasto. Sanoja rekisteröityy, mutten ymmärrä.

Ei voi yöpyä vauvan luona. Potilashotelli. Se on siinä lähellä. Selviää sitten perillä.

MITÄMIKÄSELVIÄÄLAPSIKO.

Viestitän hädissäni lapsuudenystävälleni istunambulanssissavauvaulostaavertamahassaonnähtyjotainehkäkasvain.

Hänestä tulee vauvan sylikummi. Hän rukoilee vauvan puolesta, näkee näyssä vauvan nuorena, kauniina naisena. VAUVA SELVIÄÄ. Saan näystä voimaa. Minä en ole uskossa tulen kuitenkin rukoilemaan seuraavan kuukauden aikana joka päivä ja monta kertaa. Tulen olemaan nöyrä, tulen anelemaan.

Jotenkin juttelen niitä näitä hoitajan kanssa. Hoitaja kertoilee mopoilevasta lapsestaan. Juttelee säästä. Puhumme asuinpaikkakuntamme asioista.

ABSURDIA JUTELLA YHTÄÄN MISTÄÄN.

MIKÄ ODOTTAA PERILLÄ? MIKÄ? KUOLEMA.

Saan sanottua hoitajalle pelkääväni, ettei perilläkään saada selville mikä vauvalla on tai saadaan, mutta se on jotain jota ei voida parantaa. KUOLEMA.

Hoitaja vakuuttaa, että KYSissä on vastassa huippuammattilaiset, ei hän usko, ettei voitaisi hoitaa.

En vakuutu.

Perilllä. Suuri sairaala, isot harmaat rakennukset. Hoitaja ohjaa ambulanssin kuljettajaa peruuttamaan oikealle ovelle. Ensihoitajat vievät vauvaa paareissa sairaalan käytävillä. Hoitaja ohjastaa käytävillä, hissiin. Minä kuljen edelleen kuin kuolemaantuomittu.

Vastasyntyneiden teho-osasto. Automaattinen koneovi. Kädet on desinfioitava. Steriili pitkä ja leveä käytävä. Kuljemme käytävän päähän. Hirveä hässäkkä. Hoitaja antaa raportin matkan sujumisesta ja vauvan tilanteesta vastaanottavalle hoitajalle. Vaalea, toimintavalmis. Nimi jää mieleen heti.

KYSissä aletaan toimia heti kuin armeijassa. Alkaa tapahtua nopeassa tahdissa. Hoitaja on vakava, kiihtyneen näköinen. En ehdi tajuta mitään. Röntgenkuvia otetaan pikavauhtia. Äiti väistä. Äiti siirry. Haluatteko nähdä verivaipat. Haluamme hyvä kun toit ne.

Vauva on otettu minulta. Hän on tutkittavana tutkimuspöydällä. Vauvan vatsa näyttää oudolta, verisuonet ovat pinnassa. Olemme hoitohuone kolmosessa, kuten myöhemmin tulen oppimaan. Siellä on paljon muita hoitajia sekä vauvoja vanhempineen. Meitä katsotaan, kiire ja hätä nähdään.

Meidät saattanut hoitaja ja ambulanssin ensihoitajat alkavat tehdä lähtöä. Nuori ensihoitajanainen katsoo minua, näkee hätäni. Tumma saattajahoitaja halaa minua, toivottaa onnea. He poistuvat.

Olen yksin.

Pian minut hätistellään varaamaan potilashotellista huonetta itselleni. Lähden sekavassa mielentilassa.

Vauva on otettu minulta pois.

Seikkailen ala-aulaan, infoon, varaan huoneen, moneksiko päiväksi, ei mitään käsitystä mistään.

Harhailen aulakahvilaan syömään jotain, niin kehotettiin. Syön ja kyynelehdin. Tavasta tulee tuttu seuraavan kuukauden aikana. Soitan äidille, selostan tilannetta, josta en itsekään mitään ymmärrä, äitini alkaa itkeä vuolaasti, minä lohdutan. Soitan miehelle. Menen takaisin teho-osastolle. Vauva on siirretty tehohoitohuone ykköseen, siellä ei ole muita potilaita, ei muita vanhempia, mutta armeijallinen lääkäreitä ja hoitajia sekä leikkaussalivalmius. Kirurgi on paikalla. Vanhempi, lyhyehkö, valkohiuksinen arvovaltainen mies, kyselee minulta onko vauva oksentanut. Puhuu erittäin tiukkaan sävyyn puhelimeen melkein huutaen HÄN ON TÄMÄN ASIAN TAKIA TULLUT TÄNNE. Vauva on kirahvikaapissa alasti. Häntä tutkitaan, valmistellaan, jotain tehdään. Äiti tuletko tänne käytävälle, joku vaalea naislääkäri haluaa puhua. Mitään tutkimuksia ei ehditä tehdä. Ei ole suolentuppeuma, ei kasvain, jotain muuta. On mentävä suoraan leikkaukseen, olette tulleet viime tipassa. Kaikki voitava tehdään, aikaa menee useita tunteja, mitä pitempään sen parempi. Mene potilashotellille odottamaan puhelua. Tässä vaiheessa sanomme äidille näkemiin.

Hiljaisuus.

Haluatko sanoa hei hei (hyvästit) vauvalle vähäksi aikaa.

Armeijan katsellessa hyvästelen vastasyntyneeni. Hei hei rakas. Äiti rakastaa. Nähdään kohta. Äiti odottaa sinua.

Hänellä on nimi, mutta ei ole vielä kastettu.

Haluatko hätäkasteen?

Hiljaisuus.

Älkää tuhlatko aikaa sellaiseen (se olisi huono enne). Tehkää mitä voitte.

Horjun pois, silmissä sumenee, minne mennä.

En muista miten lähden osastolta, miten löydän potilashotelliin.

Olen potilashotellin huoneessa. Romahdan sängylle. MITÄ MINÄ TEEN? MITÄ?

Huone on hämärä. Oranssit verhot, harmaata, hotellimaista. Ovikoodit. Muovinen avainkortti. Tyhjät, siistit, harmaat, kaikuvat käytävät.

Minulla ei ole mukanani mitään. Käsilaukku. Puhelin.

En tiedä mitä tehdä. Tässäkö odotan kuolemantuomiota? En pysty

Aivoni huutavat: VASTASYNTYNYT EI VOI SELVITÄ LEIKKAUKSESTA, EI MITENKÄÄN VOI.

Soitan miehelle. Sinne ne veivät vauvamme, leikkaukseen. Tuskinpa näemme häntä enää. Tämän sanon matalalla, toivonsa heittäneen äänellä ilman itkun häivää. Mies toppuuttelee epätoivoa, totta kai vauva selviää. Minä en usko. EN. Pelkään. Olen tyhjä, sanaton. Jossain on viha. Itkua ei tule.

Laitan lapsuudenystävälleni viestin: Istun sängyllä vauva viety leikkaukseen en tiedä mitä tehdä.

Hän soittaa. Sanoo: nyt taistelutahtoa, vauva vaistoaa, jos et usko hänen selviävän. Sinun on pakko alkaa uskoa. Sanoo, että Suomessa leikataan 600 grammaisia keskosiakin, jotka selviävät. Vaativia sydän- ja aivoleikkauksia. Vauvoille pystytään rakentamaan peräaukkoja. Suomessa on maailman parhaat kirurgit.

Ystävä antaa toimintaohjeet. Soitat heti miehelle ja käsket lähteä esikoisen kanssa Kuopioon. Teidän ON oltava yhdessä, kun tieto leikkauksen päättymisestä tulee. Te ette pysty rationaaliseen ajatteluun nyt. Sinä et voi olla yksin.

Viisaita sanoja, joista tulen olemaan kiitollinen.

Ja niin teen. Soitan miehelle. Lähtekää heti tulemaan tänne. Meidän pitää olla yhdessä. Mies kuulostaa helpottuneelta. Selvä me lähdemme.

Saan toimintakykyni takaisin. Luon itselleni mantran, jota tulen toistamaan seuraavan kuukauden aikana lukemattomia kertoja: MINUN LAPSENI SELVIÄÄ, MINUN LAPSENI PARANEE. SINÄ PARANET, SINÄ SELVIÄT. Tätä toistan rytmikkäästi mielessäni hiljaa, mutta myös ääneen, välillä huutaen. Toistan sitä niin kauan, että alan uskoa. Jos epäusko hiipii mieleeni, torjun sen huutamalla mantraa pahojen ajatusten päälle.

Sitten soitan äidilleni. Ääni kuulostaa itkuiselta. Isovanhempien hätä omasta lapsesta sekä lapsenlapsesta. Murheen laakso. Lohdutan häntä. Puhun isäni kanssa. Jotenkin pidän itseni kasassa. Lähden kauppaan. Ei aavistustakaan, missä lähin sellainen on. Seikkailen jonkin lammen viertä ja löydän lähimmän kauppakeskuksen. Joka askeleella hoen mantraani. Ostan ruokaa pojalle. Näen tutteja. Ostan vauvalle tutteja, jotta uskoni hänen selviytymiseensä vahvistuisi. Hän vielä tarvitsee näitä tutteja!

Kävellessäni ulkona huudan välillä mantraani ääneen välittämättä vastaantulevista ihmisistä: MINUN LAPSENI SELVIÄÄ, MINUN LAPSENI PARANEE. SINÄ SELVIÄT. SELVIÄT. SELVIÄT!

Istun lammen äärelle puiston penkillä. On viileä syksyinen alkuilta, on kuulasta, on harmaata, muutama vesipisara ripsii alas. Katselen lammelle. Joku sukeltaa siellä.

Olen potilashotellin ulko-ovella. Kello on noin seitsemän illalla. Vauva on ollut leikkauksessa pari tuntia. Silloin soi puhelin. Tuntematon numero. Ilkeä muljahdus sydämessä. Vapinaa.

Tässä kirurgi. Leikkaus on nyt ohi. Se meni hyvin ja vähäverisesti. Sitten kirurgi selittää mistä oli kyse ja mitä leikkauksessa on selvinnyt.

Aha. Selvä.

Todellisuudessa en ymmärrä mitään. Olen aivan ulalla.

Vauvaa järjestellään nyt takaisin teho-osastolle.

Aha. Minun varmaan kannattaa sitten mennä sinne, kysyn kirurgilta hölmistyneenä. Niin varmaan kannattaa, toteaa kirurgi. Ei minulla ole aavistustakaan mitä pitää tehdä. Pliis, ottakaa kädestä kiinni ja ohjatkaa. Selittäkää rautalangasta vääntäen, mahdollisimman hitaasti, kaikki juurta jaksain ja yhä uudestaan. Kirjoittakaa paperille, että voin kaikessa rauhassa tavata. Järki ei leikkaa, aivoni toimivat kuin hidastetussa filmissä. En osaa kysyä kirurgilta yhtään mitään mistään. Olisi syytä, mutta yhtään kysymystä ei juolahda mieleeni.

Aivoni huutavat vain yhtä ja sitä samaa, muulla ei väliä: LAPSENI ON SELVINNYT. HÄN ON ELOSSA.

Varmaan jälkeenpäin voimme vielä keskustella tarkemmin, saan kysyttyä. Totta kai.

Puhelun päätyttyä käsittämätön, valtava helpotuksen tunne valtaa minut. Se hyökyy ylitseni lämpimänä tulvana. Se huuhtelee mennessään kaiken mahdollisen huolen tulevasta. Olen olemassa vain tässä ja nyt, enemmän kuin koskaan elämässäni. Tulevaisuutta ei ole. On vain hengissä selvinnyt vauva ja elämää suurempi helpotus, suunnaton kiitollisuus ja rakkaus.

Soitan miehelle. Hän ajaa kaatosateessa. Pelkään, että hän ajaa tunnekuohussa ojaan. Riemullamme ei ole rajoja.

LAPSEMME ON ELOSSA. HÄN ON SELVINNYT.

Näin alkoi tyttäremme ensimmäisen elinvuoden kestänyt painajainen hoitoineen KYSissä, paikallisessa sairaalassa ja lopulta Lastenklinikalla Helsingissä. Tänä päivänä tyttömme on lähes kuin ikätoverinsa, vain leikkausarvet vihjaavat läpikäydyistä taisteluista. Vuosipäivät nostavat aina yhä uudelleen dramaattiset tapahtumat äidin mieleen. Teksti on tuotettu osana traumaterapiaa.

11 kommenttia

Kategoria(t): Leijonaemo