Poissa silmistä, poissa mielestä

Kirjoittaja Leijonaemo

Tänään on surullinen päivä. Dementiasta ja vanhusten huollosta kertova ohjelma sai minut muistelemaan omia isäni vanhempia. Minulle niin rakkaita mummua ja vaaria. Mummun ja vaarin kanssa vietettiin lapsuuden kesiä. Opin lämmittämään savusaunan vaarin opastuksella ja samalla taisin huomaamattani oppia, ettei aina kannata kiirehtiä. Joskus on hyvä istua ja keskittyä nauttimaan peilityynen järven kauneudesta. Opin kulkemaan metsissä, nauttimaan saaristomeren karuista maisemista ja jälleen kerran opin nauttimaan luonnon rauhasta ja hiljaisuudesta.
Tärkein asia, jonka opin lapsuudessani, oli isovanhempien tärkeys lapsenlapsen elämässä. Lähes jokapäiväinen läsnäolo. Rakkautta ja rajoja. Tässä nimenomaisessa järjestyksessä.

Sain ainokaisen lapseni noin kymmenen vuotta sitten. Vakavasti sairaan, urhean taistelijan, jonka sitkeyttä ja elämänhalua ihailen ja ihmettelen vieläkin päivittäin. Samaa elämänhalua ja sitkeyttä ihailivat myös vanhempani, kun Poikanen oli vauvaiässä.

Jossain vaiheessa alkoi kuitenkin arki ja kaikki läheiset jatkoivat omaa arkeaan.
Meille jäi erityinen elämä. Asioiden puolesta taistelu, Poikasen terveydestä huolehtiminen. Vanhempainvapaan jälkeen irtisanouduin vakituisesta työpaikastani ja ryhdyin lapseni omaishoitajaksi. Perheen tilanne ei kestänyt molempien vanhempien työssäkäyntiä Poikasen infektioherkkyyden takia. Samoihin aikoihin ymmärsin, että sosiaalinen elämäni oli erittäin vähäistä. Poikasen rankat sairastelut, suunnitellut leikkaukset, hetkestä toiseen eläminen veivät voimat.

Samaan aikaan läheiset jatkoivat omaa arkeaan. Myös poikasen isovanhemmat, jotka olivat jo eläköityneet ja vain harrastivat työntekoa. Yhä useammin työhön liittyvät asiat menivät Poikasen tapaamisen edelle. Yhä useammin surin Poikasen puolesta. Kiireen keskellä Poikasen isovanhemmat eivät luoneet samanlaista suhdetta Poikaseen kuin minun isovanhempani olivat luoneet minuun. Ei heillä ollut aikaa Poikaselle. Aina löytyi joku tärkeä asia, joka täytyi hoitaa ensin. Jossain vaiheessa olin vihainen ja katkera.

Eihän tämä ole oikein! Ei minun eikä isovanhempieni mielestä. Onneksi. Muuten en olisi koskaan ymmärtänyt, kuinka tärkeää on viettää kiireetöntä aikaa yhdessä. Aika, läheisyys ja rakkaus ovat arvokkain perintö, mitä seuraaville sukupolville voi välittää. Tällä hetkellä toivon, että voin omalta osaltani jatkaa tätä perintöä. Vaikka yksi sukupolvi hukkasi viestikapulan, ketju ei saa katketa. Asiat on hoidettava niin, että Poikanen voi kokea edes pienen osan siitä lämmöstä ja läheisyydestä, jonka sain kokea omien isovanhempieni kautta. Toivon Poikasen oppivan, kuinka tärkeää on oppia laittamaan mato koukkuun ja kuinka tärkeää on, että vaari on sen taidon opettanut.

2 kommenttia

Kategoria(t): Leijonaemo

2 responses to “Poissa silmistä, poissa mielestä

  1. Kaarina Lemmetty

    Olipa antoisa juttu. Olisiko isovanhempien vaikea käsitellä erityispoikasen ongelmia? Olen kolmen lapsen mummi. Yksi lapsista on erityislapsi. He ovat minulle maailman tärkein asia. Minulle on tärkeysjärjestys: ensin lapset ja sitten muu. Toki joudun joskus sanomaan lapsille ei, jos jo olen sopinut jotain, mitä ei voi perua, mutta harvoin.

  2. Merja

    Nykypäivän isovanhemmat tarkistavat kalenteristaan onko heillä aikaa. Ja kun kalenteri on täynnä menoja toisten isovanhempien kanssa niin lapsenlapset jäävät ilman tätä arvokasta aikaa yhdessä heidän kanssaan.

    Siellä tapaamisessa ne isovanhemmat sitten kertoilevat toisilleen kuinka tärkeitä ne lapsenlapset heille onkaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s