Kuka auttaisi sisarusta?

Kirjoittaja: Heidi Tujunen

Astelen sisään tyttäreni sairaalahuoneeseen. Taas kerran, kahdettasadatta kertaa. Huoneessa minua odottaa pöydällä lappu: lukujärjestys, johon pitäisi merkitä, milloin äiti, isä ja isosisarukset tulevat tytön luo. Huokaan syvään. Tiedän, että pieni tyttöni on sairas ja tarvitsee minua. Mutta tiedän myös sen, että jätin juuri toisen vauvani nukkumaan päiväunia, pienen tyttäreni vieraan hoitajan hoiviin ja pienen poikani eteiseen seisomaan kysyen: ”Milloin äiti tulet takaisin?” Hekin kaikki tarvitsevat minua.

Kun lapsi sairastuu, oli hän sitten vastasyntynyt tai vanhempi, joutuu koko perhe kriisiin. Kun vanhemmat istuvat väsyneinä sairaalasängyn vieressä lastenosastolla, saatetaan heiltä kysyä: ”miten te voitte, miten jaksatte?” Heille saatetaan tarjota jopa keskusteluapua.

Entä sitten sisarukset? Ne, jotka tulevat metelöimään osaston leikkihuoneeseen? Ne, jotka eivät jaksaisi istua hiljaa paikoillaan sairaan siskonsa sairaalasängyn vieressä, vaan haluaisivat pomppia, mennä kahvioon juuri silloin kun äiti ottaa siskon syliin, ja kaiken lisäksi vielä tappelevatkin keskenään? Ne, jotka jäävät itkemään äidin ja isän perään, kun he taas kerran lähtevät sairaalalle. Kuka heidät huomaa? Kuka kysyy, miten he jaksavat? Kuka kysyy, miltä heistä tuntuu jäädä pois eskarista ja matkustaa monen sadan kilometrin päähän vain nähdäkseen, miten sairas sisko on? Kuka selittää, että ei haittaa, vaikka sairaala ahdistaakin, niin se ahdistaa aikuisiakin? Kuka kertoo, että sairaalassakin saa kiukuta, huutaa, itkeä, jos siltä tuntuu? Että se on ymmärrettävää, jopa toivottavaa.

Ei sellaista ”kukaa” tunnu olevan. Kun sisko tai veli sairastuu, on sisarusten osana olla huomaamaton, äänetön, kiltti, näkymätön lapsi. Tämän osan on moni sisarus omaksunut, aivan kuin se olisi sisäsyntyinen taito. Ja nämä näkymättömät lapset jäävät kovin yksin pelkoineen ja murheineen, sillä heidän ainut tavoitteensa on olla aiheuttamatta huolta ja murhetta vanhemmilleen siskon tai veljen sairastaessa.

Vanhemmillakin on vain rajallinen määrä voimia käytettävänä silloin, kun eletään vahvasti sairaala-arkea. Vaikka miten haluaisi muistaa huolehtia kaikista asioista, onnistuu sisarus helposti huijaamaan vanhemmat luulemaan, että kaikki on hyvin. Ei sellaisessa tilanteessa, jossa pelkää lapsensa hengen puolesta, osaa alkaa miettiä, onko lapsen sisaruksen ylikiltti käytös kenties oire jostain. Eikä tarvitsekaan osata.

Sen osaamisen tulisi tulla muualta, ammattilaisilta. Olisi löydyttävä se ”kuka”, joka ottaa sisaruksetkin vastaan sairaalan lastenosastolla. Joka tarjoaa heille viihdykettä, keskustelee heidän kanssaan, muistuttaa heille, että hekin ovat tärkeitä myös niiden valkotakkisten lääkäreiden ja vihreäasuisten hoitajien mielestä. Että myös heidän pelkonsa ja tunteensa ovat tärkeitä, ja että he saavat yhä olla surullisia, vihaisia ja kiukkuisia silloin, kun siltä tuntuu, vaikka sisko tai veli onkin sairas. Ehkä sillä tavoin sen sisaruksen ei tarvitsisi itse myöhemmin sairastua ja joutua itse sinne sairaalaan, joka häntä niin kovin ahdisti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Heidi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s