Kuukausittainen arkisto:helmikuu 2015

Tänäänkin jossain päin Suomea syntyy erilaiset vanhemmat

Kirjoittaja: Satu Kuru

Jälleen lapseni syntymäpäivänä palaan takaisin siihen hetkeen, mistä kaikki alkoi. Odotimme tervettä lasta, eikä meillä ollut aavistustakaan, mitä kaikkea oli edessä. Isotätini sanoi ennen synnytystä, että ei sillä väliä, onko tyttö vai poika, kunhan on terve. Muistan todenneeni siihen, että no ei silläkään ole väliä kunhan se on minun. En kyllä siltikään silloin voinut kuvitella, että tuleva lapseni olisi monivammainen. Ei sitä kukaan omalle kohdalleen usko.

Muistan 11 vuotta sitten, kun ensimmäisen lapseni synnytys oli käynnistetty. Kotona odottivat tuttipullot suorassa rivissä ja vaatteet nätisti viikattuna. Kaikki oli valmiina, jotta voisin tuoda kotiin oman lapseni, jota olin mielestäni odottanut jo pitkään. Kaikki oli valmiina sitä täydellistä tulevaa perhe-elämää varten.

Synnytyksen hetkellä tuleva isä oli valmiina katkaisemaan napanuoran, minulla oli jo sairaalapuvun yläosa valmiina auki, jotta saan lapseni rinnalle, enää puuttui vain se korvia huumaava parkaisu. Kun viimein tyttäreni syntyi pitkän synnytyksen jälkeen, maailmani heitti kuperkeikkaa, enkä minä ollut enää entiseni. Minusta oli hetkessä tullut äiti, erityinen äiti.

Syntynyt lapseni oli sininen, jäykkä ja äänetön. Napanuora katkaistiin, vettä pirskoteltiin lapseni kasvoille ja sitten hänet kiidätettiin elvytyspöydälle. Siinä hötäkässä joku muisti, että en ollut nähnyt lastani. Pikaisesti tyttäreni tuotiin kasvojeni eteen, yritin suukottaa häntä otsalle, mutta en ennättänyt. Joku kävi ompelemassa pari tikkiä, tuli työvuoron vaihto ja sitten me jäimme isän kanssa kahden synnytyssaliin. Minuutit kuluivat, isä kävi katsomassa näkyykö käytävällä ketään keneltä kysyä, missä lapsemme on, mutta viimein hän lysähti synnytyssalissa olleeseen säkkituoliin.

Meillä taitaa ollakin edessä hautajaiset, eikä ristiäiset, me tuoreet vanhemmat juttelimme hiljakseen. Onneksi ne paperit ennen synnytystä tuli täytettyä ajatuksella ja ne hätäkastenimet valittua huolella. Sitten joku tuli ja ihmetteli, kun olimme vielä salissa. Kaikki ovat kuulemma jo siinä vaiheessa lastensa kanssa osastolla. Onko meillä lapsi kysyin hiljaa. Selvisi, että meidät oli unohdettu saliin, mutta kyllä meillä oli lapsi.

Viimein minut lykättiin pyörätuolissa pienen kaapin luo, jossa oli enkelin kuva.  Ja kaapissa nukkui minun maailmani, minun rakas lapseni. Sain silitellä pieniä käsiä ja jalkoja. Minusta oli oikeasti tullut äiti. En vielä silloin osannut ajatella, mitä kaikkea haastetta elämä tuo tullessaan ja kuinka erilaista arkemme tulee olemaan tai kuinka erilainen äiti minusta tulee kuin olin kuvitellut. Siinä hetkessä kaiken huolen ja pelon keskellä olin kuitenkin onnellinen.

11 vuotta on kulunut, nyt ajatellen nopeasti. Nämä vuodet ovat tehneet minusta pitkälti sen, mitä olen tänään. Perfektionistin täydellinen elämä jäi sinne synnytyssaliin ja elämä opetti minulle, että elämää ei pidä suunnitella liikaa. Pitää elää hetkessä muistaen, että elämä on tässä ja nyt. Haaveilla kuitenkin pitää. Pitää luottaa siihen, että elämä kantaa. Peilissäni lukee, että pienet asiat tekevät elämästä suuren.

11 vuotta on ollut iloa, onnea, rakkautta ja pettymyksiä.  Äidin tunteiden kirjo on ollut laaja. Se on ollut sairaalassa käyntejä, tutkimuksia, hoitoja, terapioita, apuvälineitä, vastoinkäymisiä ja ilonhetkiä. Kun tänään pakkasin tyttäreni reppuun kettukarkkeja luokkakavereille tarjottavaksi, tunsin valtavaa kiitollisuutta, onnellisuutta ja rakkautta. Rakastan sinua minulle täydellinen lapseni.

Mainokset

3 kommenttia

Kategoria(t): Leijonaemo

LAPSEN OMAISHOITO

Kirjoittaja: Hanna Tiihonen

Jälleen kerran oli lehdessä kirjoitus omaishoitajien arjesta (HS 31.1.2015). Jälleen kerran kirjoitus oli ikäihmisten omaishoitajista. Kirjoituksessa korostetaan että omaishoitajien vapaapäivät olisivat tarpeen koska yli puolet 42 500 omaishoitajasta on yli 64-vuotiaita.

Mikä siinä on ettei lasten omaishoitajista puhuta yleensä sanaakaan? Miksi nimenomaan yli 64-vuotiaat omaishoitajat ainoastaan tarvitsisivat kipeästi lakisääteiset vapaapäivänsä?

Jutussa sanotaan että omaishoito tulee kunnille edulliseksi siksi, että omaiset ovat valmiita venymään. Että puolet omaishoitajista ei käytä hyväkseen mahdollisuutta vapaapäiviin koska joko eivät halua jättää hoidettavaa toisten hoitoon tai että hoitopaikoista on pulaa. Tieto on saatu THL:n julkistamasta selvityksestä.

Minä väitän että myös alle 64-vuotiaat tarvitsisivat yhtä kipeästi lakisääteiset vapaansa ja ihmettelen kenelle tai mitä kautta THL:n alkuperäinen kysely on tehty koska en ole kuullut kenenkään lapsen omaishoitajan tähän vastaavan ja tunnen heitä kuitenkin ympäri maata aika monta. Ihan varmasti hoitajien ikääntyminen näkyy kyselyssä kun katsoo Suomen väestöpohjaa mutta voisiko tämän saman kyselyn suunnata edes kerran ainoastaan lasten omaishoitajille? Tulokset saattaisivat yllättää tutkijat ja päättäjät.

Kun toinen tai ainoa vanhempi perheestä jää lapsensa omaishoitajaksi, aika monella katkeaa työura. Toimeentulo putoaa rajusti jos vanhempi saa esimerkiksi alinta omaishoidontukea joka on nyt 385 euroa/kk. Harva tosiaan elää 385 eurolla kuussa elättäen sillä summalla perhettä, ostaen kerran kuussa vaatteita itselleen tai lapsilleen tai pystyy tällä summalla pakollisten lääke- ja sairaalakustannusten jälkeen käymään vaikkapa uimassa jos sattuisi omaishoidon vapaan saamaankin.

Useimmalla työikäisellä lapsen omaishoitajalla ei ole omaishoidon tuen lisäksi eläketuloa kuten ikääntyvillä omaishoitajille ja mikäli lasta joutuu hoitamaan kotona 18v.-50v. ennenkuin a) lapsi aikuistuu ja muuttaa pois kotoa laitokseen tai tuettuun asumismuotoon b) kuolee c) omaishoitaja kuolee, on eläkkeestä turha edes haaveilla sitten kun omaishoitajana toiminut vanhempi on eläkeiässä.

Kauhuskenaario on että lapsen omaishoitaja uupuu tai sairastuu pitkäkestoisen stressin seurauksena sydän- ja verisuonitauteihin, syöpään, diabetekseen tai vakavaan masenukseen ja menettää työkykynsä jonka jälkeen puolisosta, mikäli sellainen vielä kuvioissa on mukana, päätyy puolisonsa omaishoitajaksi. Tätähän voisi jo kutsua sukupolvien ketjuksi. Samalla kaavallahan köyhyyskin kulkee perheissä.

Toivomukset ei näistä lähtökohdista katsottuna ole suuria:
Lasten omaishoitajille samat mahdollisuudet kuntoutuksiin, terveystarkastuksiin ja kotipalveluihin kuin ikäihmisten omaishoitajille.

Lasten omaishoitajia kuultaisiin ja heidät nähtäisiin niin kuntien, median kuin päättäjienkin silmissä. Emme halua olla näkymättömiä!

Lasten omaishoitajille järjestettäisiin myös virkistystilaisuuksia kuten iäkkäille omaishoitajille mutta me emme kaipaa haitarin soittoa emmekä välttämättä uskonnollista yhteyttä. Me kaipaamme hyvinvointipäiviä, hemmottelua, vertaistukea, valmiita ruokapöytiä, liikuntaa, musiikkia, teatteria. Sitä mitä muutkin terveiden lasten vanhemmat pääsevät kokemaan työikäisinä.

Lapsen omaishoitaja toivoo että joskus kävisi niin, että lain määräämistä palveluista ja tuista ei tarvitsisi taistella eikä valittaa, kun viranomainen on katsonut että lapsi on yllättäen kokenut ihmeparantumisen.

Lapsen omaishoitaja toivoo, että kunnat satsaavat pitkäkestoiseen erityislapsiperheiden kotipalveluun.

Lapsen omaishoitaja toivoo, että kun päättäjät lupaavat omaishoitajien tilanteeseen parannusta/muutosta niin siten myös tapahtuu käytännössä.

Lapsen omaishoitaja toivoo että mikäli sinä päättäjä et kykene lupauksiasi pitämään, niin älä lupaa mitään. Me haluamme uskoa puheitasi, mutta olemme joutuneet pettymään jo niin useasti!

1 kommentti

Kategoria(t): Hanna