Tänäänkin jossain päin Suomea syntyy erilaiset vanhemmat

Kirjoittaja: Satu Kuru

Jälleen lapseni syntymäpäivänä palaan takaisin siihen hetkeen, mistä kaikki alkoi. Odotimme tervettä lasta, eikä meillä ollut aavistustakaan, mitä kaikkea oli edessä. Isotätini sanoi ennen synnytystä, että ei sillä väliä, onko tyttö vai poika, kunhan on terve. Muistan todenneeni siihen, että no ei silläkään ole väliä kunhan se on minun. En kyllä siltikään silloin voinut kuvitella, että tuleva lapseni olisi monivammainen. Ei sitä kukaan omalle kohdalleen usko.

Muistan 11 vuotta sitten, kun ensimmäisen lapseni synnytys oli käynnistetty. Kotona odottivat tuttipullot suorassa rivissä ja vaatteet nätisti viikattuna. Kaikki oli valmiina, jotta voisin tuoda kotiin oman lapseni, jota olin mielestäni odottanut jo pitkään. Kaikki oli valmiina sitä täydellistä tulevaa perhe-elämää varten.

Synnytyksen hetkellä tuleva isä oli valmiina katkaisemaan napanuoran, minulla oli jo sairaalapuvun yläosa valmiina auki, jotta saan lapseni rinnalle, enää puuttui vain se korvia huumaava parkaisu. Kun viimein tyttäreni syntyi pitkän synnytyksen jälkeen, maailmani heitti kuperkeikkaa, enkä minä ollut enää entiseni. Minusta oli hetkessä tullut äiti, erityinen äiti.

Syntynyt lapseni oli sininen, jäykkä ja äänetön. Napanuora katkaistiin, vettä pirskoteltiin lapseni kasvoille ja sitten hänet kiidätettiin elvytyspöydälle. Siinä hötäkässä joku muisti, että en ollut nähnyt lastani. Pikaisesti tyttäreni tuotiin kasvojeni eteen, yritin suukottaa häntä otsalle, mutta en ennättänyt. Joku kävi ompelemassa pari tikkiä, tuli työvuoron vaihto ja sitten me jäimme isän kanssa kahden synnytyssaliin. Minuutit kuluivat, isä kävi katsomassa näkyykö käytävällä ketään keneltä kysyä, missä lapsemme on, mutta viimein hän lysähti synnytyssalissa olleeseen säkkituoliin.

Meillä taitaa ollakin edessä hautajaiset, eikä ristiäiset, me tuoreet vanhemmat juttelimme hiljakseen. Onneksi ne paperit ennen synnytystä tuli täytettyä ajatuksella ja ne hätäkastenimet valittua huolella. Sitten joku tuli ja ihmetteli, kun olimme vielä salissa. Kaikki ovat kuulemma jo siinä vaiheessa lastensa kanssa osastolla. Onko meillä lapsi kysyin hiljaa. Selvisi, että meidät oli unohdettu saliin, mutta kyllä meillä oli lapsi.

Viimein minut lykättiin pyörätuolissa pienen kaapin luo, jossa oli enkelin kuva.  Ja kaapissa nukkui minun maailmani, minun rakas lapseni. Sain silitellä pieniä käsiä ja jalkoja. Minusta oli oikeasti tullut äiti. En vielä silloin osannut ajatella, mitä kaikkea haastetta elämä tuo tullessaan ja kuinka erilaista arkemme tulee olemaan tai kuinka erilainen äiti minusta tulee kuin olin kuvitellut. Siinä hetkessä kaiken huolen ja pelon keskellä olin kuitenkin onnellinen.

11 vuotta on kulunut, nyt ajatellen nopeasti. Nämä vuodet ovat tehneet minusta pitkälti sen, mitä olen tänään. Perfektionistin täydellinen elämä jäi sinne synnytyssaliin ja elämä opetti minulle, että elämää ei pidä suunnitella liikaa. Pitää elää hetkessä muistaen, että elämä on tässä ja nyt. Haaveilla kuitenkin pitää. Pitää luottaa siihen, että elämä kantaa. Peilissäni lukee, että pienet asiat tekevät elämästä suuren.

11 vuotta on ollut iloa, onnea, rakkautta ja pettymyksiä.  Äidin tunteiden kirjo on ollut laaja. Se on ollut sairaalassa käyntejä, tutkimuksia, hoitoja, terapioita, apuvälineitä, vastoinkäymisiä ja ilonhetkiä. Kun tänään pakkasin tyttäreni reppuun kettukarkkeja luokkakavereille tarjottavaksi, tunsin valtavaa kiitollisuutta, onnellisuutta ja rakkautta. Rakastan sinua minulle täydellinen lapseni.

Mainokset

3 kommenttia

Kategoria(t): Leijonaemo

3 responses to “Tänäänkin jossain päin Suomea syntyy erilaiset vanhemmat

  1. Leena

    ”Perfektionistin täydellinen elämä jäi sinne synnytyssaliin ja elämä opetti minulle, että elämää ei pidä suunnitella liikaa. Pitää elää hetkessä muistaen, että elämä on tässä ja nyt. Haaveilla kuitenkin pitää. Pitää luottaa siihen, että elämä kantaa. Peilissäni lukee, että pienet asiat tekevät elämästä suuren.”
    Tämä kappale on suoraan myös minun ajatuksistani.

  2. Kaisa

    Kiitos koskettavasta kirjoituksestasi. Paljon samaa olen kokenut erittäin pienen keskosen äitinä.

  3. Täytyypä ihan kysyä, että oletko sinä se sokea Satu Kurru, jonka olen muutamia kertoja nähnyt, vaikkei sillätavoin olekaan pidetty yhteyttä, vaiko sittenkin joku toinen, samanniminen? Reagoin vasta äsken jutun kirjoittajan nimeen, vaikka kylläkin Olin jutun aiemmin lukenut.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s