Tabu

Kirjoittaja: Leijonaemo

Iloinen sukujuhla, tupa täynnä mieheni suurta lähisukua: kymmeniä aikuisia ja saman verran alaikäisiä. Yhdessä huoneessa istuu ringissä 11 saman ikäluokan poikaserkusta. Hymyilen näylle haikeana: minun lapseni ei ole joukossa.

Ovissa kulkee ihmisiä, pöydät täynnä kuulumisia vaihtavia vanhempia, joista milloin kukakin kääntyy kuuntelemaan pienen ihmisen asiaa, nostamaan jonkun syliinsä, lohduttamaan, leikkaamaan kakkua tai kaatamaan mehua. Minäkin omilleni – paitsi yhdelle.

Keskityn tarjoilun pyörittämiseen: lisää kakkua, teetä, piirakkaa. Kahvikupit, lautaset, lasit, lusikat loppu. Tiskaan, kuivaan, kannan. Olen iloinen tekemisen paljoudesta: ei tarvitse ajatella sitä, että näissä juhlissa en joudu seuraamaan herkeämättä yhden tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, toimimaan tuntosarvina ja erotuomarina. Vain yhden kerran ennen on näin ollut. Silloinkin lapseni oli sairaalassa, tosin vain pari viikkoa. Nyt sairaalahoito on kestänyt 4,5 kuukautta yhteen menoon.

”Kuinkas vanha tämä lapsi onkaan? – Ai niin tosiaan, esikoisemme ikäinen.” Hups, mainitsin hänet. Vastapuoli toteaa, ettei poika taida olla paikalla. ”Ei, on ollut marraskuusta asti sairaalassa.” Keskustelu kääntyy toisaalle. Sama toistuu myöhemmin, kun mainitsen ajaneemme tulomatkalla sen sairaalan kautta, jossa lasta hoidetaan. Silmiini kohonneet kyyneleet kuitataan lauseella: ”On varmaan rankkaa.” Puheenaihe vaihtuu. Kukaan ei kysy miten poika voi, millaista hoitoa hän saa tai miten meillä kotona jaksetaan.

Miksi vaikenette? Pelkäättekö, että alan itkeä, jos asiasta kysytte? Älkää suotta – itken joka tapauksessa joka päivä. Pelkäättekö pilaavanne juhlatunnelman muistuttamalla lapsesta? Älkää suotta – hän on muutenkin koko ajan mielessäni. Pelkäättekö loukkaavanne? Älkää suotta – kysymällä osoittaisitte vain välittävänne.

Itse asiassa huomaan itkeväni sitä, että ette kysy. Tunnen olevani yksin tässä joukossa, johon minun pitäisi kiinteästi kuulua, mutta jossa minuun suhtaudutaan kuin lastani ei olisi olemassakaan.

Pohdin, olisiko suhtautuminen sama, jos lapsi sairastaisi syöpää, sydänsairautta tai olisi muuten fyysisesti sairas. Psyyken sairaudet ovat edelleen tabu, ja lapsen psyyken rikkoutuminen on yhteiskunnassamme täysin vaiettu asia. Minä en ole suostunut vaikenemaan asiasta suvun keskellä (tai muutenkaan), mutta nyt huomaan, että muut eivät puheenaihetta kestä. Ja miksi kestäisivät? Eihän heidän ole pakko.

Minua kuitenkin lohduttaisi, jos he edes yrittäisivät. Edes hetken, kun kerran vuodessa tapaamme. Että he muistaisivat, että eräs pieni poika jäi itkemään, kun ei päässyt mukaamme sinne, missä koko muu suku on. Että tuntisimme sen pojan olevan tervetullut sitten, kun on parempi aika.

6 kommenttia

Kategoria(t): Leijonaemo

6 responses to “Tabu

  1. Kati Jyrämö

    Niin😦. Minä en tajua miksi ei voisi kysyä kuulumisia kuten normaalisti kysyttäisiin. Itse olen aikuisena sairastanut synnytyksen jälkeisen masennuksen ja sekin asia on tabu. Itsekään en tuota asiaa ota puheeksi kuin tuttujen kesken, koska tiedän että ihmiset vaivautuvat siitä. Itse olin ennen tuota menettänyt viiden vuoden sisällä kahdeksan enemmän ja vähemmän läheistä ihmistä, joista kolme todella läheistä. Samalla juoksimme lapsettomuushoidoissa reilut kolme vuotta. Tuohon aikaan liittyi kaksi kohdunulkoista raskautta (toinen vaati hätäleikkauksen yöllä vuodon vuoksi), useita keskenmenoja. Sitten minut irtisanottiin vain puolivuotta äitiysloman jälkeen ja siitä vuosi, niin mies irtisanottiin. Olimme juuri rakentaneet talon ja muuttaneet uudelle paikkakunnalle. Tämä on se minun ”selitykseni” sairastumiselle ja huomaan selittäväni syitä sairastumiseeni aina uudelleen ja uudelleen. Aihe on tabu, josta ei oikein uskalla puhua, jos ei ole hyvää selitystä. Miksi pitää olla selitys/syy?
    Itse en pysty kuvittelemaan miltä tuntuisi, jos kyseessä olisi oma lapsi, joka sairastuisi. Toivon voimia ja luottamusta asioiden muuttumiseen paremmaksi sekä sitä, että joku joskus uskaltaisi kysyä sinulta noita normaaleja kysymyksiä liittyen lapseesi!

    • Niin se varmasti on,etteivät ihmiset uskalla kysyä,varmaankin asia on näi n että että ihmiset varmaankin odottavat josko haluat itse ottaa asian puheeksi,sitten uskaltaisivat,näin minä olen kokenut vaikeasti monivammaisen lapsen äitinä että jos itse otan lastani koskevia asioita puheeksi, niin sitten vasta yleensä kysytään ,paitsi nyt lähi tuttavat jotka tietävät että kaikkea voi kysyä.Kyllä ne itkut on itkettävä,silloin kun on aika,meidän äitien joilla on jotenkin erilainen lapsi on vain itse valistettava,että olipa sairaus tai vamma mikä hyvänsä,lapsi on yhtä tärkeä,ja huoli omastaan on todellinen.Jotka eivät puhetta asiasta kestä,heidän olisi syytä tärkistaa asennettaan,sillä koskaan ei voi tietää vaikka sairaus kohtaisi jotenkin joskus heitä itseään tai läheisiään.Voimia teille.

  2. Niin se varmasti on,etteivät ihmiset uskalla kysyä,varmaankin asia on näi n että että ihmiset varmaankin odottavat josko haluat itse ottaa asian puheeksi,sitten uskaltaisivat,näin minä olen kokenut vaikeasti monivammaisen lapsen äitinä että jos itse otan lastani koskevia asioita puheeksi, niin sitten vasta yleensä kysytään ,paitsi nyt lähi tuttavat jotka tietävät että kaikkea voi kysyä.Kyllä ne itkut on itkettävä,silloin kun on aika,meidän äitien joilla on jotenkin erilainen lapsi on vain itse valistettava,että olipa sairaus tai vamma mikä hyvänsä,lapsi on yhtä tärkeä,ja huoli omastaan on todellinen.Jotka eivät puhetta asiasta kestä,heidän olisi syytä tärkistaa asennettaan,sillä koskaan ei voi tietää vaikka sairaus kohtaisi jotenkin joskus heitä itseään tai läheisiään.Voimia teille.

  3. Kiitos tästä kirjoituksesta. Poikani sairastaa vakavaa masennusta ja jopa pojan oma isä vaikenee hänet näkymättömäksi (olemme eronneet). Samaistuin tähän kirjoitukseen erittäin voimakkaasti. Kiitos! Kiitos! Kiitos!❤

  4. Tiina Salmi

    Olen samassa tilanteessa, nyt tosin valoisampi vaihe menossa. Kiitos korjoituksesta – omalta osaltaan se auttaa ympäristöä muuttamaan asenteita. Voimia!

  5. Tuulasaskia

    Kiitos tästä kirjoituksesta, se kosketti todella syvältä. Olen itse ollut samassa tilanteessa ja se jatkuu edelleen, elämme päivän kerrallaan.
    Sairas lapseni on jo aikuinen, mutta yhä vielä koen ulkopuolisuutta, kun muut ihmiset puhuvat nuorisonsa asioista enkä minä voi osallistua ”kuin toisella lapsellani”, koska tämän toisen asiat saavat aikaan vain syvän hiljaisuuden. Lähimmät ystävät onneksi jaksavat kuunnella ja kyselevätkin joskus.
    Vertaistuki on ollut minulle keino säilyä järjissäni ja puhua myös tästä toisesta lapsesta, koska hän on tietenkin minulle aivan yhtä rakas ja tärkeä kuin toinenkin.
    Voin kun nämä tabut poistuisivat ja voisimme ajatella, että mielen sairaudet ovat sairauksia siinä missä muutkin. Kiitos kun omalta osaltasi tuot tätä julki.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s