Kaikki omaishoitajat eivät ole eläkeläisiä!

Kirjoittaja: Pia Lemmetty

Kelan johtava tutkija Anna-Liisa Salminen kirjoittaa Kelan blogissa omaishoidosta seuraavasti: ” Onko rahallinen palkkio sittenkään omaishoidon tuen ydinasia vai pitäisikö omaishoidon tukea arvioida ensisijaisesti erilaisten tukitoimien kuten vapaa-ajan ja terveyden ylläpitämisen mahdollistajana?”

Mielestäni on huolestuttavaa, että Salmisen asemassa oleva henkilö tekee näin rankkoja yleistyksiä, erityisesti nyt, kun talous on tiukalla ja hallitusneuvottelut ovat täydessä vauhdissa. On aivan päivänselvää, että omaishoitajien jaksaminen on keskeinen asia ja vapaa-aika on jokaiselle ihmiselle tärkeää, mutta taloudellisen tuen merkityksen kyseenalaistaminen on silti käsittämätöntä.

Ensinnäkin, meitä omaishoitajia on kaikissa ikäluokissa. Omaishoitajat hoitavat paitsi puolisoitaan, myös vanhempiaan ja lapsiaan. On eri asia, saako omaishoidon tuen jo ansaitun eläkkeen päälle, vai korvaako omaishoidon tuen palkkio kokonaan tai osittain normaalista työstä saatavan korvauksen, eli palkan.

Jos työikäinen omaishoitaja joutuu jättämään työnsä, on omaishoidon tuki ainoa hänen tulonlähteensä. Minusta tuli omaishoitaja 35-vuotiaana, jolloin suuri osa eläkkeistäni oli vielä maksamatta ja työurani oli hyvässä nousussa. Saan omaishoidon tukea hieman reilu 500 €/kk. Jos olisin itse sairas tai työtön, tai jos vaikka heittäytyisin rappiolle ja ryhtyisin elämään muilla yhteiskunnan tuilla, saisin varmasti paremman toimeentulon. Eikä tarvitse olla meedio ymmärtääkseen, että 500 €:n ”palkalla” kerrytettävä eläke ei päätä huimaa.

Perheessämme on kolme lasta, joiden elatuksesta olen puoliksi vastuussa. En tietenkään voi jäädä pelkän omaishoidon tuen varaan, vaan olen ryhtynyt yrittäjäksi, jolloin voin säädellä työaikojani ja pystyn jollain tavalla selviytymään sekä omaishoidon haasteista että riittävän toimeentulon saamisesta.

Salminen peräänkuuluttaa virkistystä ja puhuu lomista jaksamisen tukena. Saan lomaa omaishoidosta 3 x 6 tuntia kuukaudessa. Jokaisesta lomastani maksan lisäksi reilun kymmenen euron omavastuun. Ihan mielenkiinnosta, kuinka paljon Kelan asiantuntijat maksavat siitä, että saavat pitää lakisääteiset vuosilomansa? Entä olisiko ok, että viisi viikkoa kovalla työllä ansaittua lomaa supistettaisiin 1,5 viikkoon koska resurssipula niin sanelee?

Kun telon jalkani, en saa sairausloman korvausta vaan tuki katkaistaan, koska en voi toimia omaishoitajana. Kun hoidettavani joutuu sairaalaan, katkaistaan tuki koska en hoida häntä kyseisten viikkojen aikana. Ei kai kotini, oma nälkäni tai perheen kiinteät kulut katoa minnekään?

On aivan totta, että hoitajien kuormituksesta pitäisi huolehtia ja olla huolissaan. Uskoisinkin, että alkuperäisessä blogissa on hyvä ajatus ja monelle ikääntyneelle omaishoitajalle vapaa-aika ja virkistäytymismahdollisuudet ovat rahaa tärkeämpiä, mutta kuten jo Maslow’n tarvehierarkia osoittaa, on ihmisen perustarpeet hoidettava ennen, kuin voidaan miettiä muita hyvinvointiin liittyviä asioita. Meillä työikäisillä omaishoitajilla nämä perustarpeet liittyvät perheidemme elättämiseen ja perustoimeentuloon. Vaihtoehtoisesti yhteiskunta voisi tukea myös vaihtoehtoisia työnteon malleja, joita ovat mm. osa-aikatyö, etätyö ja erilaiset työelämän joustot. Leijonaemot ry:n toiminnassa olen tavannut lukuisia vanhempia, jotka haluaisivat tehdä töitä, jos se olisi jollain järkevällä tavalla mahdollista.

Omaishoidosta puhuttaessa yhä edelleen mielletään omaishoitotilanteet ikääntyvien ihmisten yksinoikeudeksi. Kuitenkin tilastotietojen valossa vain 67 % omaishoidettavista ovat eläkeiän ylittäneitä ja peräti joka seitsemäs omaishoidettava on alaikäinen. Omaishoitoa kehitettäessä on tärkeää muistaa, että omaishoitajat ovat suuri ryhmä ihmisiä, jotka säästävät yhteiskunnalta miljoonia euroja – mutta tämä ryhmä on hyvin heterogeeninen ja pitää sisällään erilaisia tarpeita ja tarinoita.

Äidinrakkaus

Advertisements

3 kommenttia

Kategoria(t): Pia

3 responses to “Kaikki omaishoitajat eivät ole eläkeläisiä!

  1. Erityisäiti

    Lisäksi on muistettava, että suuri joukko lasten tosiasiallisista omaishoitajista puuttuu paitsi tilastoista, myös kaikkien tukien piiristä. He eivät edes tiedä olevansa oikeutettuja tukeen ja/tai vammaispalveluihin. Jos he hoksaavat asiaa jostain kysyä, vastaus on lähes varmasti, etteivät nämä tuet heille kuulu, vaikka lain mukaan oikeasti kuuluisivatkin.

    Itse luovuin aikanaan osa-aikaisesta, suhdanneherkästä työpaikasta ottaakseni vastaan opiskelupaikan, jonka kautta olisin turvannut leipäni eläkeikään asti. Jo keväällä ilmoitin kuntaan, että syksyllä kolmannelle luokalle menevä erityislapsi tarvitsee iltapäivähoitopaikan, koska en voi opintojeni vuoksi olla häntä vastaanottamassa kotona iltapäivisin. Se luvattiin järjestää. Alkoi pompottelu vammaispalvelujen, sivistystoimen ja lastensuojelun välillä. Avustajaa yritettiin järjestää, mutta vammaispalvelu ei huolinut vastuulleen monen diagnoosinsa kanssa jatkuvaa valvontaa ja huolenpitoa vaativaa lasta. Iltapäivätoiminta kuului sivistystoimelle, mutta erityiskoulussa mahdollisuus kerhotoimintaan oli yhtenä päivänä viikossa, kahdeksan viikkoa lukukaudessa. Varsinaiseen iltapäiväkerhoon ei kolmasluokkalaista enää huolittu, kun kaikille toisluokkalaisillekaan ei paikkoja riittänyt. Lastensuojelu yritti löytää ratkaisun ja tarjosi 4-5-vuotiaiden lasten päiväkotiryhmää. Sanomattakin selvää, että se ei ollut realistinen ehdotus, sillä kaksi kertaa päiväkotilasten kokoinen, arvaamaton koululainen olisi ollut paitsi aivan väärien virikkeiden parissa, myös merkittävä turvallisuusriski sekä muille että itselleen.

    Kovasti asiaa yritettiin järjestää. Kolme viikkoa sain käydä koulua, kunnes oli pakko jäädä kotiin, sillä lapsi ei todellakaan pärjännyt kaupungin jätettyä hänet käytännössä heitteille. Lapsi, joka ei kyennyt kulkemaan suoralla bussiyhteydellä viiden kilometrin koulumatkaa, keksi kolmen-neljän tunnin yksinäiseen iltapäiväänsä kaikenlaisia ”virikkeitä”, joita selvitettiin mm. poliisin kanssa. Ei auttanut muu kuin luopua opinnoista. Omaishoidontukea en tietenkään saanut, mutta omalääkäri kirjoitti aluksi sairauslomaa psyykkisistä syistä, jonka jälkeen pääsin työkkärin kortistoon. Onnekseni olin hankkinut aikanaan ammatin, jolla voi ”lojua” kortistossa, koska töitä ei oikeasti ole. Työmarkkinatukikin on omaishoidontukea suurempi, joten leipä oli omaishoitajaa leveämpi. Jos olisin vaikkapa lähihoitaja, tällaista mahdollisuutta ei olisi ollut, vaan karenssihan siitä olisi tullut.

    No, sitäkin lystiä pääsin maistamaan 1,5 vuotta myöhemmin. Lapsen vaikeutuneiden oireiden vuoksi en pystynyt hoitamaan työkkärin velvoitteita tismalleen oikeaan aikaan, ja ensin puolen tunnin, myöhemmin muutaman päivän myöhästyminen langetti karenssin. Puoli vuotta olin tulottomana, jonka ajan hoidin kotona lasta, joka ei enää kyennyt käymään koulua. Sitten lapsen vointi huononi laitoshoitoa vaativalle tasolle. Luonnollisesti sain vasta tässä vaiheessa tietää, että olisin ollut oikeutettu omaishoidontukeen, kun lapsi ei ollut koulukuntoinen. Myöhäistä, sillä omaishoidontukea ei voi hakea takautuvasti.

    Ei ole enää erityislasta kotona, mutta karenssi on. Hamaan maailman tappiin, ellen onnistu työllistymään. Haasteensa siinäkin, erityislapsi kun sanelee edelleen elämäämme 130km:n matkan takaa, ja lisäksi on sairastuttanut muutkin lapsemme niin, että viikottain pitää pystyä kalenterista raivaamaan tilaa 1-3 palaverille. Onneksi on normirajoja tarpeemme mukaan venyttävä sosiaalityöntekijä. Lastensuojelussa. Hullua sekin, että sairas lapsi saa palvelut vain lastensuojelun kautta. Ja sitten ihmetellään, ls-puolen resurssipulaa…

  2. Hyvä kirjoitus!
    Olemme Vammaisten lasten ja nuorten tukiliitossa yrittäneet tätä viestiä viedä eteen päin. Omaishoidon tuki lapsiperheelle tulisi nähdä ansionmenetyksenä, jonka tulisi korvata sitä seikkaa, ettei henkilö pysty osallistumaan työelämään. Kaikki muut työikäisten, koulutettujen ja työmarkkinoiden käytettävissä olevien henkilöiden etuudet perustuvat siihen, että korvataan työelämästä pois jäännin seurauksena syntyvää ansionmenetystä. Tällaisia etuuksia ovat mm. työttömyyspäiväraha, sairauspäiväraha, työkyvyttömyysetuudet, kuntoutusetuudet. Myös aikuisten opiskelua tuetaan osittain ansiosidonnaisesti samoin vuorotteluvapaakorvaukset perustuvat osittain ansioihin.
    On mahdotonta niputtaa kaikki omaishoitajat yhteen ja ajatella, että heille voitaisiin maksaa omaishoidosta samat korvaukset. Meillä on jo sen perusteella, miten henkilö on vammautunut tai sairastunut, eri etuudet kohderyhmälle. Työeläkevakuutukset, Kelan vakuutukset, tapaturma- ja liikennevakuutukset, kaikki määrittelevät vakuutetun ja hänen perheensä etuuksia hieman eri tavoin. Eläkkeellä olevat henkilöt, jotka toimivat omaishoitajina, ovat jo työeläkkeensä ansainneet.
    Lapsiperheiden omaishoitajille voitaisiin aivan hyvin laatia omat etuusmalli, joista oikeudenmukaisin olisi ansionmenetyskorvauksen tyyppinen vakuutuspohjainen menettely, joka joustaisi sen mukaan, onko henkilöllä myös ansiotuloja. Minimivaatimus olisi, että omaishoidon korvaus olisi työttömyyspäivärahan perusosan suuruinen ja sen lisäksi perusosaa korotettaisiin alaikäisten lasten lukumäärän mukaan.
    Nyt on aivan turhaa, että omaishoitajat joutuvat kuormittamaan toimeentulotukiluukkuja pärjätäkseen.
    Kyse ei ole tilapäisestä toimeentulon ongelmasta vaan kotona tehtävän työn korvauksesta ja muun työn ansion menettämisestä.

  3. Hanna-Kaisa Nikunen

    Erityisäiti!
    Oli todella surullista luettavaa vammaispalveluiden tarjoama tuki perheellesi. Itse asun kaupungissa, jossa poika on saanut olla koulun iltapäiväkerhossa aivan vapaasti aivan kuudennelle luokalle asti. Nuoremmat veljet saivat olla sen 1-2 luokat, kuten ohjeistus onkin. Erityislapseni sai olla ip-kerhossa! Pystyin ottamaan töitä vastaan erilaisia pätkiä ja näin perheen talous on ollut kunnossa. Työvoimatoimistohan ei todellakaan jousta mihinkään suuntaan. Jos KELA ei tue, niin työtä on tehtävä.
    Ensi syksynä erityiseni aloittaa yläkoulun ja silloin ip-tarjonta huononee, koska yläasteilla ei enää järjestetä ip-toimintaa. Ystävän lapsi pääsee sentään yhden ala-asteen ip-ryhmään. Taidan olla sentään aika hyvät palvelut saanut.
    Tosiasia on kuitenkin se, että lastaan hoitavan äidin/isän on oltava melkoinen tietopankki, jotta osaa kysyä sopivat palvelut elämänrytmiä helpottamaan. Tiukentuneessa taloustilanteessa kunnilla tietenkin rahoja aina vähemmän, mutta usein on enemmän kiinni tahdosta kuin rahoista se apu, mitä lopulta perhe saa. Joskus joku isompi satsaus voit tuntua tuhlaukselta, mutta sillä ehkäistään silloin paljon kalliimpia laskuja kunnalle.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s