PKN ja osallistumisesta ajatuksia

Kirjoittaja: Jinnastiina

Onkohan edes mahdollista selittää, mitä Pertti Kurikan Nimipäivien osallistuminen Euroviisuihin Wienissä merkitsee minulle ja uskolleni tulevaisuuteen? Bändin esiintyminen semifinaalissa viestittää kahden kehitysvammaisen lapsen äidille, että mikään ei ole mahdotonta. Osallistuminen on kiinni itsestä ja sopivasta tuesta. Oikeiden ihmisten avustuksella kehitysvammaisella on mahdollisuus tavoitella haaveitaan ja niitä asioita, joista hän itse on kiinnostunut.

Tällä viikolla 6-vuotias kehitysvammainen poikani halusi osallistua urheiluseuran mestaruusmaastojuoksukisoihin. Olimme paikan päällä ilmoittautumassa hänen kahden isoveljensä kanssa, kun Erityiseni ilmoitti tahtovansa myös juoksukilpailuun. Mieleni täyttyi heti vastustuksesta ja ongelmista: ”Et sinä jaksa juosta 7-vuotiaiden sarjan pitkää matkaa, minulla on myös pikkusisko vahdittavana, ei sinulla ole urheiluvaatteita päällä, eivät muut ymmärrä, että et pärjää siksi, että sinulla on kehitysvamma, joutuisin kantamaan sinua matkalla, nämä kisat ovat tavis-lapsille, ei ei ei kannata lähteä mokaamaan.”

Olin jo lannistamassa lastani ennen kuin hän sai edes mahdollisuutta. Jopa omat asenteeni olivat estämässä lapsen osallistumisen riemun, saati että joku ulkopuolinen olisi määritellyt meidän puolestamme sen, mihin porukkaan kehitysvammainen lapsi saa tuntea kuuluvansa, tai ei saa.

Nielaisin sanat ja epäilyni. Ymmärsin, että minun ennakkoluuloni ovat ensimmäinen este kahden kehitysvammaisen lapseni elämässä. Ensin minun pitää päästä yli siitä, että ajattelen, mitä muut ovat meistä mieltä tai mitä ongelmia tässä on. Minun tehtäväni on tukea lastani, kaikkia neljää lastani, ja erityisellä rakastavalla ohjauksella kahta kehitysvamman kanssa taiteilevaa raivaamaan ennakkoluulojen esteet osallistumisensa tieltä.

”Äiti, mäkin haluan maalissa mehua ja mitalin.”

Maastojuoksukisoihin osallistuja saisi maalissa mehua ja palkinnoksi mitalin. On valaisevaa ymmärtää, ettei Erityiseni osallistunut kisaan voittaakseen. Hän osallistui ollakseen mukana, niin kuin kaikki muutkin lapset. Palkintona tuli myös hyvä mieli ja yhteenkuuluvuuden tunne muiden samanikäisten kanssa. Ja tietenkin mehua ja mitali.

Kun Erityiset lapseni kasvavat, heillä tulee vastaan monia ennakkoluulojen täyttämiä esteitä. Jopa suvaitsevainen nyky-Suomi on kehitysvammaiselle vaikea paikka elää omana itsenään. Meillä on monipuolista tukea, mutta silti esteitä. Esteet koskevat suurelta osin itsemääräämisoikeutta, kehitysvamman kanssa elävän mahdollisuutta vaikuttaa omaan elämäänsä ja valintoihinsa. ”Aina mun pitää totella äitiä, en saa itse päättää, aina mun pitää istua hiljaa, en saa huutaa ja kiljua, aina mun pitää jaksaa byrokratiaa, en saa koskaan helpolla mitään…”

Pertti Kurikan Nimipäivät veti kappaleensa Euroviisuissa täydellä sydämellä. Voittoa ei tullut, mutta tuli joitain enemmän. Hyväksyntää ja raja-aitojen jyräämistä. Lupa osallistua. Lupa olla sellainen, millaiseksi on syntynyt, ja lupa toteuttaa unelmiaan.

Jos ne äänet, jotka ennen Uuden Musiikin Kilpailua halusivat estää heidän osallistumisensa karsintoihin, olisivat saaneet vallan, minäkään äitinä en osaisi katsoa luottavaisin mielin Erityisten lasteni tulevaisuutta. Näkisin ongelmia, haasteita, epätoivoa ja tuhoon tuomittua elämää. PKN on havahduttanut minut ja monet muut erityislasten vanhemmat synkkyydestä ja virittänyt toivon tulevasta. Elämä on täynnä toteutumista odottavia osallistumisia. Minä en aio olla ennakkoluulojeni kanssa esteenä, vaan tulen raivaamaan muiden asettamia esteitä Erityisten lasteni tieltä ja antamaan luvan osallistua.

Maastojuoksukisoissa juoksin Erityiseni kanssa 600 m matkan. Hän lähti kisaan vauhdilla, hyytyi ensimmäisessä ylämäessä ja kolmesti matkalla pyysi syliin. Vaikka lapseni pääsevätkin aina halutessaan syliin, tällä kertaa kannustin esikoisen kanssa Erityistä eteenpäin: ”Maalissa on mehua, juostaan taas”. ”Vielä vähän matkaa, maali näkyy jo. Otetaan loppukiri!” Lapsi pinkoi viimeiset metrit maaliin muiden vanhempien ja lasten äänekkäästi kannustaessa uupunutta kisailijaa. Mehu ja osallistumismitali olivat ansaittuja. Sellaisia kysymyksiä, kuin kuka voitti kisan tai kuinka mones olin, ei Erityisen suusta kuultu. Mitä väliä? ”Äiti, mä juoksin tuolta, samasta mistä muutkin.”

2 kommenttia

Kategoria(t): Leijonaemo

2 responses to “PKN ja osallistumisesta ajatuksia

  1. Liisukka

    Mieletön kirjoitus! Jokaikinen tarvitsee onnistumisen ja yhteenkuuluvuuden kokemuksia ja elämyksiä. Ihana kirjoitus, itku tuli, vaikka ei itsellä eikä lähipiirissä varsinaisesti erityislapsia olekaan. Tämän kun kaikki ymmärtäisivät!

  2. _Tero

    Koskettava kirjoitus. Antoi paljon ajattelemisen aihetta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s