Äitienpäiväajatuksia: Miksi epätäydellinen äitiys ja äärimmäisetkin tunteet pitää sallia?

Kirjoittaja: Reetta

Toukokuun toisena sunnuntaina vietettiin jälleen äitienpäivää. Liput liehuivat salossa, päivä oli tulvillaan auringonpaistetta ja sosiaalinen media pullollaan herttaisia äitienpäiväpäivityksiä. Kortteja, lahjoja, kukkia, tervehdyksiä ja muita muistamisia oli saatu. Jollekin oli kannettu se kuuluisa aamiainen sänkyyn, toiselle se oli katettu valmiiksi ruokapöytään. Osa kuitenkin leipoi itse kakkunsa ja osa jäi kokonaan huomiotta.

Äitienpäivä rakentaa osaltaan mielikuvaa täydellisestä äitiydestä, jota äitienpäivänä juhlistetaan. Äitiydestä, joka ansaitsee aivan ylitsepursuavaa huomioimista tänä yhtenä päivänä vuodessa. Epäonnistumisen tunne voi olla musertava, kun päivä onkin niin kuin kaikki muutkin päivät. Mieleen tulee väkisin, etten olekaan hyvä ja onnistunut äiti, kun minua ei noteerata, ei muisteta. Epäonnistumisen tunnetta lisäävät tiedotusvälineet ja äitienpäivälahjamarkkinat. Odotukset törmäävätkin todellisuuteen, jossa työntäyteinen arki jatkuu tismalleen samanlaisena kuin kaikkina muinakin päivinä vuodessa. Monen puolisolta ei heru edes hyvän äitienpäivän toivotuksia, koska ”ethän sinä minun äitini ole”. Vielä karummaksi useat äidit kokevat arvostuksen täydellisen puuttumisen kaikkina noina muinakin päivinä vuodessa, ei vain äitienpäivänä.

Äitienpäivä herättää kipeitä tunteita niin ikään tahtomattaan lapsettomissa, mutta myös lapsensa syystä tai toisesta menettäneissä. Äitienpäivään kulminoituu monenlaisia odotuksia, kokemuksia, tunteita ja muistoja.

Itselleni äitienpäivä nostattaa mieleen kokemuksiani äitiydestä ääriolosuhteissa. Kokemuksiani oman pienen lapsen vakavasta sairastumisesta ja eloonjäämistaistelusta sekä kasvustani lapseni oikeuksia ja parasta mahdollista hoitoa vaativaksi leijonaäidiksi. Soturiäidiksi. Mutta, mikä tärkeintä, hitaasta kasvusta pois superäitimyytistä, valtavista suorituspaineista ja ylihuolehtivuudesta – itseni vertaamisesta toisiin äiteihin.

Äitiys ääriolosuhteissa ja sen jälkeinen sopeutuminen ns. normaalielämään ovat opettaneet minulle omia rajojani. Sitä, että en olekaan kaikkivoipainen, en jaksakaan ikuisesti vaan olen heikko ja rajallinen. Jaksamiselleni ja sietokyvylleni on olemassa takaraja. Minäkin tarvitsen apua.

”Sairaalassa olen aina äiti, en milloinkaan Reetta. Kaikissa sairaalapapereissakin myöhemmin olen aina lapsen äiti, en koskaan etu- ja sukunimellinen persoona. En se oman järjen ja tahdon, tunteet, historian, koulutuksen omaava henkilö vaan äiti. Kauhea pelottava taakka tullaan laskemaan hartioilleni. Kyllä äiti tuntee lapsensa. Kyllä äiti tietää milloin pitää toimia. Kyllä äiti vaistoaa. Superäiti. Mutta jos Reetta ei tiedä? Hiiriäidin hartiat. Niin pieni, pelokas, avuton. Tietämätön. Vahvuuden taakka. Anna minulle anteeksi, lapseni. Anna anteeksi. En ole Leijonaemo, en osaa, en tiedä.”

”Leikkipuistossa tunnen itseni ulkopuoliseksi, onnettomaksi. Vertailen itseäni muihin äiteihin. Toipilaan vauvan lisäksi olen nyt huolissani myös esikoisesta. Onko hänellä riittävästi virikkeitä, kun äidin kaikki energia menee sairaasta vauvasta huolehtimiseen ja vauvan oireiden tarkkailemiseen, sairaalakäynteihin, jatkuvaan painonseurantaan, pelkäämiseen ja huolehtimiseen? Poika ystävystyy leikkipuistossa usein käyvien sisarusten kanssa. Vaihdan heidän äitinsä kanssa yhteystietoja ja teemme usein leikkitreffejä puistoon. Kyläilemme joitakin kertoja toistemme luona. Pidän tätä suunnattomana saavutuksena kaiken sen kauhean keskellä. Kerron vauvan sairastumisesta. Ne päivä tuntuvat helpommilta, joina tapaamme. Toisaalta otan aivan turhia paineita. En täysin ymmärrä, millaisten paineiden keskellä elämme ja vaadin itseltäni paljon. Kun tämä toinen äiti kertoo vaativansa esikoiseni ikäistä poikaansa pukemaan itse, ajattelen uupuneesti, että kyllä kai tuohon pitäisi meidänkin kyetä.”

Äitienpäivää edelsi eräässä piirissä keskustelu äitien kielletyistä tunteista, niistä hurjista, mustista vihan tunteista, joita haastavassa elämäntilanteessa oleva voi tuntea, ollessaan äärirajoilla ja myös masentuessaan kovista kokemuksista johtuen. Nämä tunteet eivät kuitenkaan ole vain erityislasten vanhempien yksinoikeus vaan ns. kiellettyjä tunteita on myös ihan tavallisten lasten vanhemmilla, suuren rakkauden vastapainona. Niiden olemassaoloa on edelleen tänäkin päivänä vanhempien vaikea myöntää itselleen, mutta kenties vielä vaikeampi niitä on muiden hyväksyä. Ne ovat kuitenkin vain tunteita. Ne pitää sietää ja sallia, sillä niiden kieltäminen voi johtaa johonkin paljon pahempaan.

”Vajoan jonnekin mustuuteen. Minä, äiti. Äiti. Eihän äiti saa menettää toivoaan. Eihän äiti saa uupua. EIHÄN NYT ÄITI SAA ROMAHTAA. EI ÄITI SAA LUOVUTTAA. ÄIDIN ON PYSYTTÄVÄ LAPSENSA RINNALLA. Mutta minä, Reetta, romahdan. En dramaattisesti, en niin kauhean suurieleisesti. Mutta romahdan. Jokin minussa luhistuu henkisesti. KYLLÄ ÄITI TIETÄÄ. ÄITI JAKSAA. ÄITI PYSTYY. MINÄ EN ENÄÄ.”

Viestini tässä ja tuossa aiemmassa keskustelussa on, että annetaan meidän äitien olla epätäydellisiä ja ilmaista niitä hurjia, kielteisiäkin tunteita. Hyväksytään äidit epätäydellisinäkin. Mikään ei helpota enemmän kuin se, että toinen sanoo: minä tiedän, olen kokenut saman, olet silti paras, mahtava leijonaäiti lapsillesi/lapsellesi, taistelija, soturi. Toivon, että voisimme tarpeen tullen sanoa ääneen jollekulle luotettavalle kielteiset tunteet ja ilmaista väsymyksemme. Että meiltä kaikilta, ei pelkästään äideiltä itseltään, tippuisivat superäitiyden suomut silmiltä ja sen myötä äidit uskaltaisivat ja voisivat pyytää ja vastaanottaa apua. Ennen kaikkea toivon, että se kuulija ymmärtäisi, hyväksyisi, vastaanottaisi eikä joutuisi moraalisen paniikin ja närkästyksen valtaan.

”Salakavalasti, huomaamatta väsyn kevään mittaan. Alan itkeskellä. Saatan itkeä tillittää väsymystäni juottaessani maitoa leikkauksista toipuvalle vauvalle, jonka syöminen ei ota sujuakseen. Tunnen itseni aivan loppuun asti kulutetuksi. Minusta on otettu irti kaikki mitä on mahdollista saada eikä mitään, kerta kaikkiaan mitään ole jäänyt jäljelle. En jaksaisi enkä kestäisi minkäänlaista pienen pientäkään arjen vastoinkäymistä. Olen ärtyisä, menetän malttini helposti. Puserran hampaat irvessä. Paiskon ovia, räjähtelen, olen hermoraunio. Erään kerran olen yksin lasten kanssa kotona ja esikoinen häiriköi vauvan yöunille nukahtamista. En jaksa tätä. EN JAKSA. Huudan pikkulapselle naama punaisena, että ÄLÄ TULE TÄNNE HÄIRIKÖIMÄÄN ENÄÄ YHTÄÄN KERTAA KUULETKO YMMÄRRÄTKÖ ja paiskaan makuuhuoneen oven kiinni niin lujaa, että ovenkahva irtoaa ja sinkoaa kattoon. Säikähdän itseäni. Herään omaan henkiseen tilaani; tarvitsen apua, en ole oma itseni.”

Minä olin onnekas ja sain purkaa tuntoni luotettavalle, ymmärtävälle taholle. Viisas kuuntelija auttoi minua löysäämään pipoani nimenomaan järkyttävien huolieni ja suorituspaineideni kanssa. Kuuntelija, itseni ikäinen erityislapsen äiti ja ammattiterapeutti, ei kauhistellut tai huolestunut negatiivisista tunteistani eikä ärtyisyydestäni vaan päinvastoin kertoi niiden olevan luonnollisia ja että niitä ei pidä tukahduttaa vaan ne pitää sallia. Hän terapoi minusta pois superäitimyytin ja paukutti päähäni sen, että ihan oikeasti ei tarvitse eikä voi olla täydellinen. Se kuulostaa helpolta, mutta hän sai minut todella ymmärtämään sen tunnetasolla.

Kuopuksen vakavan sairauden aiheuttamasta kriisistä on kulunut jo aikaa. Arki on tasoittunut ja asettunut uomiinsa. Uusiakin haasteita on tullut vastaan, sillä myös esikoisella on erityisyytensä. Opettelen hyväksymään ne ja taistelemaan hänenkin puolestaan. Opettelen uskomaan siihen, että hyviäkin asioita tapahtuu. Että joskus on myös onni myötä. Opettelen kiinnittämään huomiotani onnistumisiin, myönteiseen. Olen edelleen kaukana täydellisestä äidistä enkä sellaista enää tavoittele. Arvostan itseäni sisukkaana ja teeskentelemättömänä äitinä, joka tuntee lapsensa läpikotaisin, ajattelee heitä ja heidän parastaan isänsä ohella kaikkein eniten ja on parhaiten kärryillä heidän kulloisistakin haasteistaan. Kuulostaa jotenkin kauhean radikaalilta sanoa ääneen esimerkiksi, että meillä ei ole pesty ikkunoita kahteen vuoteen ja vessat voivat olla pesemättä kuukausia. Usein arkena syödään eineksiä, en koskaan leivo ja pinna voi työpäivän jälkeen olla kireä. Epätäydellisyyden luetteloa voisi jatkaa kai loputtomiin ja jokaisella se lienee omanlaisensa. Ennen kuin moraalinen paniikki ja närkästys jossakussa herää, täytyy kai sanoa ääneen sekin, että kaiken tuon vastapainona on paljon hyvää. On rakkautta, hellyyttä, huumoria, hassuttelua, on yhteisiä metsäretkiä, piirtelyä ja pelaamista lasten kanssa. Ja niin edelleen. On hyviä ja huonoja päiviä.

Muun muassa tällaista on epätäydellinen äitiys.

1 kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

One response to “Äitienpäiväajatuksia: Miksi epätäydellinen äitiys ja äärimmäisetkin tunteet pitää sallia?

  1. Kiitos tästä kirjoituksesta! Se loi voimaa varmasti monelle ettei aina tarvitse (tai aika useinkaan) ihan täydellinen äiti. Jokaisella on rajansa, jokaisella on epätäydellisyytensä, mutta myös sitä hyvää. Minäkin vietin tänään aikaa poikieni kanssa, vaikka kotona vallitsee jo n:tta viikkoa kaaos. Toukokuu on ollut raskas monin tavoin. Voimia ja aurinkoa!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s