Kevättodistusten aikaan

Kirjoittaja: Leijonaemo

Ala-asteen viimeinen luokka lähestyy. Jokainen kevätjuhla ja joulujuhla muistuttavat minua siitä millaista elämä on ollut tämän erityisen lapsen kanssa.  Erilaista kuin odotin.  Vaikka nyt mietteeni on kaikessa siinä mikä ei ole sujunut ja mistä lapsi on jäänyt paitsi, elämä on toki ollut iloa, riemua, uusien asioiden oppimista. Tämä lapsi on opettanut minulle enemmän elämästä kuin mikään ja kukaan. Nimenomaan elämästä ja siitä kuinka arvokas ja ainutlaatuinen se on. Samalla kuinka hauras ja synkkä. Jopa lapsen kohdalla.

Palatakseni juhliin. Päiväkodin juhlat juoksin kilpasilla tuolirivien ja lavasteiden välissä, kun muut vanhemmat istuivat katsomassa lastensa esityksiä. Oma ikiliikkujani ei jaksanut olla juhlassa hetkeäkään paikalla. Salaa toivoin että joku nappaisi pojan syliin, rapsuttelisi selkää, kuiskuttelisi korvaan kuten minä tein juhlamekko hiestä märkänä. Toisten vanhempien säälivät tai syyttävät katseet porautuivat selkääni. Siltä minusta ainakin tuntui.

Kouluaikoina ei esityksiä enää tullut, erityisluokkalaiset lapset eivät koskaan esiintyneet missään. Lapsi ei halunnut osallistua juhliin, kun oli nähnyt kenraalit jo toistamiseen ja juhlassa piti tuijottaa sanojensa mukaan samoja tylsiä esityksiä.  Itse tunsin valtavaa surumielisyyttä sitä kohtaan, että oma lapseni ja muut hänenlaisensa eivät päässeet ikinä parrasvaloihin, saaneet osakseen aplodeja ja kameroiden välkettä. Pohdin hiljaa mielessäni eikö kenelläkään heistä muka ole taitoja joita esitellä. Miten se toinen vilkas poika joka lauloi kuin enkeli tai omani joka piti suuresti tanssimisesta. Mietin myös johtuiko tästä luokan vähäinen osallistujamäärä lukukauden päätösjuhliin, ehkä joku muukin vanhempi suri samaa asiaa. Olisin toivonut vaikka yhteislaulua, energistä jumppaesitystä tai jotain missä lapsi olisi saanut kokea olevansa osa yhteisöä. Sen sijaan minä ja muutama vanhempi istuimme yleisössä vuodesta toiseen, kun omat koululaisemme pyörivät ja hyörivät levottomina siellä jossain kymmenen penkkiriviä edempänä opettajan yrittäen saada heitä istumaan aloillaan.

Vuosien saatossa koulunjuhlista on tullut vähäpätöinen ja pieni murhe. Murheet ja huolet ovat kasvaneet suuremmiksi. Selviääkö lapsi kouluun, saako hän olla siellä koko päivän vai soitetaanko minulle kesken päivän puhelu tulla hakemaan kotiin. Sähköinen reissuvihko täyttyy negatiivisesta palautteesta ja mietin näkeekö kukaan koulussa lapsessani enää hyvää.

Minä yritän kannustaa, rohkaista, valaa uskoa, kehua, tehdä yhdessä, silittää, rapsuttaa ja rakastaa. Kokeilemme tarroja, tehtävälistoja, pakkaan apuna reppua, ja etsimme kadonneita tavaroita. Lapsi tuo koulusta kotiin hyviä koenumeroita, mutta into koulunkäyntiin ja oppimiseen hiipuu.  Pikku hiljaa myös  lapsen usko itseensä vähenee, päivä päivältä koulu muuttuu kamalammaksi paikaksi. Opettajaa vihaa minua, en osaa mitään. Kouluun lähtiessä vatsa ja pää on kipeä. Juuri päästyäni töihin lapsi soittaa että pyörryttää, ei voi mennä kouluun. Näistä alkuun harvoista aamuista tulee enemmän sääntö kuin poikkeus.

Yritän vaatia, pakottaa ja yritän palkita. Mikään ei auta. Lapsi vihaa koulua ja on alkanut vihata elämää.  Elämä on muuttunut arvaamattomaksi.  Pienikin epäonnistuminen saa lapsen raiteiltaan. Ennen innokas kiinnostunut lapsi ahdistuu kaikesta eniten ajatuksestakin mennä kouluun. Jäämme kotiin. Kotona räjähtää milloin mistäkin syystä. Pettymyksen sietokyky on nolla.  Silitän raivarin jälkeen väsynyttä päätä. Minun mittainen miehen alku. Käpertyneenä peiton alle, haluaa vain kuolla. Välillä on hyviä päiviä, sellaisia melkein tavallisia. Leikitään, nauretaan ja ollaan. Välillä tulee parempi kausi, silloin huomaan haaveilevani josko vaikeudet ja synkkyys olisi vihdoin ohi. Kunnes taas rytisee. Tullaan pohjamutiin ja palataan lähtöpisteeseen. Hyvän kauden jälkeen se lannistaa entistä enemmän.

Edelleen yritän jaksaa, luottaa tulevaan, olla tukena, antaa ajan kulua. Eletään elämää päivä kerrallaan.

Eilen oli hyvä päivä. Aurinko paistoi. Lapsi leikki ulkona kavereiden kanssa. Raivokohtauksia ei ole ollut viikkoihin.

Nyt koulusta tuli lappu. pitäisi valita ensi vuoden käsityö, tekninen vai tekstiili. Lapsi toteaa ei minun tarvitse kun minua ei sitten enää ole. Sieltä se taas tuli, täysin odottamatta. Äidin sydän särkyy jo ties kuinka monennen kerran. Tähän ei totu ikinä.  Sanoihin jotka on sanottu ääneen jo liian monta kertaa.

Tänä vuonnakin kevätjuhla jää väliin. Todistuksen kuulemma saa, poissaoloista huolimatta. Todistukseen kun saisi vielä lisättyä: haluaa elää.

Advertisements

6 kommenttia

Kategoria(t): Leijonaemo

6 responses to “Kevättodistusten aikaan

  1. Paluuviite: Paska todistus | Hip Bitch and her Four Chicken

  2. Kaisa

    Onko koulu tosiaan pakko?
    Itse kutsun sitä tasapäistämislaitokseksi… Sinne ei erilaisuus sovi, ja se on koko yhteiskunnan kulttuurin, kuin opettajien eli koulun vika. Sallivuus, maalaisjärki, erilaisuuden arvostaminen, ihmisten välinen kunnioitus lapsi-aikuinen, ope-vanhempi, vanhempi-vanhempi – kaikki nämä on retuperällä!
    Miten muuttaa tämä?

  3. nalletar

    ❤️

  4. Pioni

    Luen tämän kirjoituksen jo ties kuinka monennen kerran. Kahden erityislapsen äitinä, tämä kirjoitus koskettaa minua erityisen paljon, koska olen elänyt niin samanlaisten tilanteiden ja tunteiden kanssa. Esikoiseni peruskoulu päättyi eilen ja päällimmäiseksi saldoksi jäi romutettu itsetunto, itsetuhoisia ajatuksia ja valtava yksinäisyys. Yhtäkään kaverisuhdetta ei jäänyt koko yhdeksän vuotiselta taipaleelta. 16 vuotiaana pitäisi voida iloita elämästä, jotta myöhemmin voisi muistella kaihoten näitä huolettomia teinivuosia.

    Koulun juhlasalissa jaettiin tukku stipendejä. Mekaanisesti taputin muiden mukana ja samaan aikaan mietin, kuinka monelle lapseni kiusaajalle mahdoinkaan siinä samalla antaa aplodeja. Meidän perheessämme stipendit ovat vain etäinen haave, vaikka koulun eteen tehdään lujasti töitä. Koulumaailma ei tunne mittaria sille, kuinka paljon voimavaroja lapsi tai nuori käyttää siihen, että kokoaa itsensä kerta toisensa jälkeen, jotta jaksaa tehdä läksyt, jaksaa lukea kokeisiin ja jaksaa ylipäätään mennä kouluun.

    Tänään olin siskoni perheen kanssa samoissa juhlissa. Tilaisuudessa vuolaasti kehuttiin siskoni tyttären lähes täyden kympin peruskoulun päästötodistusta. Upea suoritus, siitä olen täysin samaa mieltä. Siskoni kysyi koko juhlakansan kuullen, mikä minun lapseni keskiarvo oli. Siskoni varsin hyvin tietää lapseni neurologisesta perussairaudesta sekä mm. siitä, että hän oli nuorten psykiatrisella osastolla pitkän hoitojakson viime syksynä. Miten voisin odottaa ymmärrystä tilanteeseemme täysin ventovierailta ihmisiltä, kun en saa ymmärrystä edes läheisiltäkään ihmisiltä. Minulle lapseni suoriutuminen peruskoulusta oli täyden kympin suoritus jo itsessään. Viime syksynä en edes uskaltanut haaveilla tästä päivästä.

    Leijonaemo, lämmin kiitos tästä kirjoituksesta. Sinä ja lapsesi olette ajatuksissani ❤

  5. Eeva

    Voi miten tämä kirjoitus tuntui tutulta. Kaikki se zemppaus, lapsen huono itsetunto, kouluväsymys, raivarit. Niin tuttua. Ja kaiken tämän keskellä tuntuu, että äitinä olen yhtä paljon sisältä pirstaleina kuin lapsi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s