Kuukausittainen arkisto:kesäkuu 2015

Kynä käteen

Leijonaemot 10 vuotta juhlagaalassa 15.5. näyttelijä Kaija Pakarinen ja Leijonaemojen perustajajäsen Tarja Lähdemäki lausuivat Leijonaemojen kirjoittamia runoja Leijonaemoudesta ja erityislapsiperheiden elämästä. Alla oleva runo on julkaisu tästä runokokoelmasta.

Kirjoittaja: Leijonaemo

Kynä käteen
helpottaa
anna tulla
ja niin annan
puristan niin
että lyijy katkeaa.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo, Leijonaemot ry

Leijonaemojen tunteet

Leijonaemot 10 vuotta juhlagaalassa 15.5. näyttelijä Kaija Pakarinen ja Leijonaemojen perustajajäsen Tarja Lähdemäki lausuivat Leijonaemojen kirjoittamia runoja Leijonaemoudesta ja erityislapsiperheiden elämästä. Alla olevat runot ovat tästä runokokoelmasta.

Kirjoittaja: R. Niemelä

Suru
Aamuyö ja hereillä vielä. Katseeni täyttyy sinusta.
Illan itkuvirsi ei enää soi, huutaa. Aamulla hartiat vastaanottotiskillä.
Syli ei riitä. Kannan sinut kotiin, itse kannat
kivun. Kotiinkuljetuksena tutunnäköinen kirjekuori. Kansion verran apua, pitäisi olla kiitollinen.
Sinä kaikesta arvokkain käyt jollekin kalliiksi.
Rakkaus kiviraunioina, rahaa vielä on.

Ilo
Mäen päällä vettä ojassa, puro solisee hiljalleen. Mennään alas katsomaan, siellä on vesiputous. Et ole nähnyt sellaista ennen. Kysyt missä muualla on vesiputouksia? Onko Kiinassa? Venuksessa? En kyllästy tähän koskaan. Hehkut.

Missä kaikki laivat on? Mennään etsimään metsästä. Raippa raippa raippa raa, näin me täällä marssitaan. Viedään tuohen palasia tunnelin päähän. Mene pian katsomaan, kohta ne on toisella puolella! Olet virran juoksua, minä lähempänä sinun maailmaasi. Uittopuuhissa kolme sukupolvea, tiedän isän olevan ylpeä nyt.

Saatetaan tuo laiva järveen saakka. Hoplaa hyppäät sylissäni märkien kohtien yli. Tökitään kepillä lisää vauhtia. Jos minä pidän sinusta kiinni ja sinä kurotat, meistä tulee pitkä keppi. Tänään metsä on esteetön, meillä on toisemme. Löydät vielä muitakin toisia. Hurraa, se onnistui! Hoplaa, hoplaa, sylihyppyjä kotiin asti.

Suru
Kahvilassa, kupissa mustaa. Huumori hyppää pöytään yllättäen. Mistä me äsken puhuimmekaan. Ai niin siitä. Sinä toivot sitä, mitä minä eniten pelkään. Otan sinua kädestä, en päästä irti. Pahoittelet taas oloasi, et taida tietää kuinka samalla autat minuakin. Tässä hetkessä emme ole yksin surullisia. Kerroin juuri sinulle, kuinka poikani oppi eilen uutta. Iloitset siitä tänään kanssani. Tiedämme molemmat, että vuoden päästä se taito voi olla jo mennyttä. Onneksi osaat esittää niin hyvin. Huomenna teemme töitä yhdessä niin kuin mitään ei olisi ollutkaan. Se sujuu kuin tanssi sinun kanssasi. Tässä me olemme, sisarukset itku ja ilo. Enkä tiedä kumpi meistä on kumpi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Kymmenen pistettä

Kirjoittaja: Leijonaemo

Kun vauvasi kääntyi vatsalleen,
omani vapautettiin hengityskoneesta.
Kerroit, hehkutit somessa.
Itse suljin kyynelsilmät, hiljaa kiittäen.

Tulitte kaupungilla vastaan
täydelliset vaunut
huoliteltu olemus
merkkihuovan alla tuhiseva tuttisuu.
Hymyillen kysyt, missä omani.
Mitä vastaan, kuinka paljon kerron.

Vältellen, asian sieltä täältä sanon.
Hymy kasvoillasi hälvenee,
voivottelet tilannettamme.
Heijaat vaunuja ja vilkaiset salaa tuttisuuta.
” Onneksi on terve. Kymmenen pistettä.”

VMTeppo_PienetVarpaat1

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo, Leijonaemot ry

Hyvää Juhannusta!

ElisaHepola_Hiljainen_Hetki3

Jätä kommentti

by | 18.6.2015 · 8:40 am

Tavisäidistä sosiaalipummi-äidiksi

Kirjoittaja: Leijonaemo

Miten elämä voikaan muuttua hetkessä. Silmänräpäyksen kestävä hetki voi muuttaa kaiken. Ensin meitä on äiti ja isä, kaksi tervettä lasta, oma koti, vakituiset työpaikat ja ruusunpunainen tulevaisuus. Sairaalassa on lasten kanssa tähän asti käyty korkeintaan muutaman vuorokauden visiitillä kurkunpääntulehduksen vuoksi. Sairaala on vieras paikka, mutta sieltä saisi kyllä hoitoa, jos tarvitsisi. Kelasta on anottu vain niitä tukia, joita jokainen lapsen saanut hakee itselleen, ja myös ne automaattisesti saa. Kela on vieras paikka, mutta tiedän niiden, jotka sitä tarvitsevat, saavan sieltä kaiken tarvitsevansa tuen. Sosiaalitoimessa ei ole käyty kertaakaan, eihän siellä käy kuin ne, jotka ovat heittäneet hanskat tiskiin. Sosiaalitoimi on vieras paikka, ja hanskat tiskiin heittäneet saavat sieltä varmasti apua. Lastensuojelu on niin ikään vieras taho, eihän sen asiakkaina ole kuin narkomaaniäitejä, mutta he sieltä saavat aivan varmasti apua, jos sitä vain ottavat vastaan.

Niinpä niin. Myönnän vielä kymmenen vuotta sitten olleeni sinisilmäinen, naiivi ja jollain lailla myös rasisti. Kuvittelin olevani Tavallinen Ihminen. Ja Tavalliset Ihmiset eivät kuulu sosiaalitoimen tai lastensuojelun piiriin. Elin jonkinlaisessa kuplassa, suloisen ruusunpunaisen usvan seassa, jonne ei paha ylettänyt.

Kunnes sitten perheeseemme syntyi kaksi sairasta lasta. Kun sairaalasta tulikin toinen kotimme. Kun sain kokea, että Kela ei annakaan kaikkia tukia taistelematta. Kun meistä tulikin lastensuojelun asiakkaita ja kun löysin itseni täyttämästä jälleen kerran toimeentulotukihakemusta, hätkähdin. Mitä oli tapahtunut? Enkö olekaan enää Tavallinen Ihminen? Oliko minulla nyt otsassa uudenlainen lappu: vammaisen lapsen äiti? Olen menettänyt oman kodin ja vakituisen, arvostetun työpaikan, työkykyni ja terveyteni. Onko otsassani nyt lappu: sosiaalipummi, Kelan elätti? Aina välillähän lehtien mielipideosastoilta saa lukea, että toimeentulotukiasiakkaat ovat puhtaasti sosiaalipummeja. Kuinka sosiaalitukia olisi laskettava. Kuinka nämä iljettävät sosiaalipummit pitäisi pakottaa töihin. Mielipidekirjoituksia siitä, kuinka tiedetään, että toimeentulotukiasiakkaat saavat sosiaalitoimen laskuun vaatteita, uuden telkkarin, vauvoilleen upouudet Emman vaunut! Kyllähän he tietävät, he Tavalliset Ihmiset!

Minun tieni sosiaalipummiksi on ollut kivikkoinen. Ennen sairaiden lasteni syntymää olin unelmieni työpaikassa. Miehelläni oli myös hyvä vakituinen työpaikka, ja asuimme omakotitalossa, joka oli meidän haaveidemme talo. Talo, joka ei ollut upouusi, mutta jota suunnittelimme remontoivamme pikkuhiljaa. Koti, jossa suunnittelimme elävämme eläkepäivinämmekin. En osannut unelmoida sosiaalipummiudesta.

Nyt meillä ei ole enää niitä työpaikkoja, joista jäädä eläkkeelle (sikäli kun tulevaisuudessa kenelläkään on). Ei taloa, jota remontoida. Ei terveyttä, jota vaalia, vaan sairaudet, joita vastaan taistella. Meillä on kokemusta ja taitoa taistella byrokratiaa vastaan. Sairaala ei ole enää vieras ja pelottava paikka, vaan liiankin tuttu. Meillä on yksi vakavasta sairaudesta toipumassa oleva lapsi, yksi sairas lapsi ja kaksi vammaista lasta. Olemme mieheni kanssa molemmat työkyvyttömiä, tätä nykyä sosiaalipummia, jotka hoitavat sairaita ja vammaisia lapsiaan, ja joka ikinen kuukausi tulostavat kaikki tiliotteensa, jotta sosiaalitoimessa työntekijä voi rivi riviltä nähdä, mihin olemme rahamme käyttäneet. Olen tilivelvollinen kaikista tuloista. Meillä ei ole enää yksityisyyttä, vaan elämme suurennuslasin alla. Meillä ei ole mahdollisuutta viedä lapsia lomamatkoille, tai mäkkäriin, sillä monen Tavallisen Ihmisen suureksi hämmästykseksi sosiaalitoimi ei niitä kustanna. Vammaisen lapsen saaminen ei myöskään tarjoa meille mahtavia tukia ja apuja vammaispalvelusta tai Kelalta. Sosiaalipummius tai vammaisen lapsen saanti ei siis kannata rahallisesti, jos joku Tavallinen Ihminen siitä haaveilee. Mutta ihmisarvoista ja onnellista elämää voi näinkin elää, enkä koskaan vaihtaisi kokemuksiamme pois. Joku tarkoitus tälläkin on pakko olla, että minusta tuli vammaisten ja sairaiden lasten sosiaalipummiäiti.

5 kommenttia

Kategoria(t): Leijonaemo

Se ei näy meistä mitenkään

Leijonaemot 10 vuotta juhlagaalassa 15.5. näyttelijä Kaija Pakarinen ja Leijonaemojen perustajajäsen Tarja Lähdemäki lausuivat Leijonaemojen kirjoittamia runoja Leijonaemoudesta ja erityislapsiperheiden elämästä. Alla oleva runo on toinen julkaisu tästä runokokoelmasta.

Kirjoittaja: Leijonaemo

Minulle on monesti sanottu, että ei se näy meistä mitenkään, että meillä on vaikeasti vammainen lapsi. Ulkopuolisista näyttää siltä, ettei elämämme ole muuttunut mitenkään. Ettei meillä olla asiasta moksiskaan. Että meillä mennään ja tullaan, niin kuin ennenkin; että meillä ollaan yhtä avoimia, valoisia ja huumorintajuisia kuin ennenkin.

Tervetuloa todellisuuteen. Se iskee kovaa ja suoraan kohti.

Seitsemän vuotta sitten elämämme muuttui täysin. Jos näen päivämäärän, joka edeltää hieman poikani syntymää, huomaan ajattelevani, että se oli silloin, kun kaikki oli vielä hyvin. Kun en tiennyt tästä kaikesta yhtikäs mitään. Kun en vielä tiennyt, mitä on, kun on oikeasti rankkaa. Kun en tiennyt, miltä tuntuu, kun joutuu venymään äärirajoille ja vieläkin vähän pidemmälle.

Kun joutuu pakottamaan itsensä liikkeelle joka päivä.

Kun joutuu vääntäytymään lasten kanssa ulos ja leikkipuistoon, jossa toiset vanhemmat keskustelevat mukavia keskenään – itse sen sijaan kannat vammaista lastasi leikkivälineestä toiseen ja yrität samalla auttaa pienempää sisarusta, unohtamatta tietenkään tervehtiä niitä toisia vanhempia ja vaihtaa paria kohteliasta sanaa päivän kuulumisista.

Kun joutuu raahautumaan koko perheen voimin ostoksille ja kestämään hymyillen kaikki ne pitkät ja kummeksuvat katseet, joita koko perheeseen ja erityisesti sen yhteen älämölöä pitävään jäseneen kohdistuu.

Kun joutuu taipumaan koko suvun yhteiselle lomalle, jossa serkukset pitävät yhdessä hauskaa ja äidit ja isät pääsevät helpommalla lasten leikkiessä keskenään – sinulla sen sijaan on kaksi kertaa normaalia rankempaa, sillä joudut viihdyttämään vammaista lastasi, joka ei osaa leikkiä muiden kanssa; hoitamaan vessa-asiat ja pesemiset esteellisessä ympäristössä; valvomaan vaaroja ymmärtämätöntä lasta herkeämättä ja sietämään uudesta ympäristöstä hämillään olevan lapsen raivoamisen.

Kun en vielä tiennyt, miltä tuntuu, kun saa kaikesta huolimatta asiat näyttämään ulospäin siltä, että ei tässä mitään, kyllä me pärjätään, ihan niin kuin ennenkin.

1 kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo, Leijonaemot ry

Mistä tietää että on uupunut

Kirjoittaja: Leijonaemo

Onko uupumus sitä, että mitään ei saa tehdyksi vaikka tekemättömiä töitä olisi mahdottoman paljon? Onko uupumus sitä, että ei jaksa iloita omista lapsistaan? Onko uupumus sitä, että tekee vain välttämättömän?

Olen nukkunut viimeksi hyvin pari vuotta sitten. Silloin oma lapsi oli vasta haave, toive ja unelma, jota alettiin innolla toteuttamaan. Kun tarina alkoi haaveesta ja toiveesta ja muuttui pian todeksi olin uskomattoman onnellinen. Ja kun raskauspahoinvointi iski ei silti sekään estänyt onneani. Ja kun tulokkaita olikin yllättäen kaksi, olin tuplasti onnellinen. Vaikka samalla yllemme heitettiin ensimmäinen harmaa pilvi. Riskiraskaus. Eihän se koskettaisi meitä. Meillä menisi kaikki hyvin.

Huonosti nukuttuja öitä on ollut lukuisia. Tutkimuksia raskausaikana ja ennenaikainen synnytys. Elvytystä, hätäkastetta ja paljon kyyneleitä. Painajaisia, itkua ja huutoa. Suuret rinnat, joilla ei voinut imettää. Oksettava lypsykoneen ääni ja pullojen keittämistä. Päivisin sairaalassa saturaatiolaskuja, leikkauksia ja toivoa paremmasta. Öistä hikoilua, hormoonimyrskyjä ja raivokohtauksia. Ja kaikki tämä kaukana kotoa.

Kuitenkin kotiin päästiin, molempien kanssa. Uskomatonta kyllä, mutta molemmat säilyivät hengissä. Itkin kotona lattialla etten selviäisi. Öisin en saanut nukuttua ja ruoka ei maistunut. Ja kuitenkin olin onnellinen, että sain pitää heidät molemmat. Valvoin päivät ja valvoin yöt. Syötin ja siivosin oksennukset. Luovuin omasta tilastani. Jaoin sen kodinhoitajien kanssa. Päästin fysioterapeutin sisään. Toivoin omaa aikaa. Päästä saman peiton alle miehen kanssa. Rakastaa, niin kuin joskus silloin. Olla kaunis, niin kuin joskus silloin. Katsoa elokuvia ja syödä irtokarkkeja.

Katson olohuonettamme nyt. Seisomateline, ramppi, jumppapallo ja leikkikehä. Niitä leluja joita fysioterapeutti on käskenyt ostaa. Kuin suoraan sisustuslehdestä. Keltainen ramppi, sininen seisomateline ja harmaa jumppapallo. Ei siis liene merkitystä sillä, että verhot ovat samaa sävyä sohvatyynyjen kanssa.

On vaikea hyväksyä epätäydellisyyttä. On vaikea katsoa täydellisiä kaksosia kaupassa. Niitä pyöreäposkisia nappisilmiä. Kuulen usein kysyttävän, että onko ne kaksoset. Sillä kun toinen on pieni ja erilainen, eivät kaksoset näytä kaksosilta. Äidin ja isän kultia ovat silti molemmat. Että ehkä minulla on oikeus olla väsynyt. Ja ehkä vähän uupunutkin. Eikä se katkeruuskaan ole kielletty tunne, sillä sehän on vain tunne. Koska edelleen se kantava voima on se, että minulla on teidät molemmat. Minun ei tarvinutkaan järjestää hautajaisia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo