Kuukausittainen arkisto:syyskuu 2015

TOIVE

Kirjoittaja: Leijonaemo

Oli ilta ja jäätelöjuhlat kavereiden luona. Oli aurinkoa ja hymyt huulilla. Oli syöty päivällinen ja ulkoiltu. Oli verensokerit kohdillaan ja tilaa jäätelölle.

Ensin hain pojan toisesta kyläpaikasta, minne meitä ei oltu kutsuttu. Sitten oltiin hetken aikaa melkein normaalisti, oli se hetki, kun oltiin yhdessä.

Tuli lisää vieraita ja lapsi tipahti ulos porukasta. Kävin houkuttelemasta, että tulisi sinne, missä toiset lapset kulloinkin olivat. Pihalta yläkertaan, terassilta trapetsille. Kerroin, koska lähdetään.

Sitten se taas alkoi, siantappokirkuminen, jolle ei ole keinoa. Kuiskuttelin korvaan, otsasuoni pullisteli. Saako lapseni koskaan yhtään ainutta oikeaa ystävää? Milloin kirkuminen loppuu, lapsen mieli seuraa tilanteiden muuttumista mukana?

Olenhan yhä kiitollinen siitä, että meitä kutsutaan kylään. Hekin jaksavat meitä, kirkumissooloa, jaksanko itse, kohta seitsemäs vuosi. Olenhan minä kiitollinen.

Odotan silti sitä kyläreissua, että lapsi leikkisi tasaveroisesti toisten lasten kanssa – ja itse olisi vaan niin levännyt – kun kaikki sujuisi niin hyvin.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Kun kyyneleet ovat loppuneet

Kirjoittaja: Leijonaemo

Niin kauan jaksoin olla vain ja ainoastaan kiitollinen. Kiitollinen siitä, että sinä jäit henkiin. Olen etsinyt ja kysellyt, mutta toista kaltaistasi en ole Suomesta vielä löytänyt. Kai sitä voisi ihmeeksi kutsua, että sinä jäit henkiin. Ja kiitollinen olen sinusta edelleen.

Elämäsi alkutaival oli vaikea ja koska emme ensimmäisinä kuukausina tienneet saammeko pitää sinut luonamme, itkimme isäsi kanssa raskaita kyyneleitä päivästä ja viikosta toiseen. Ja siinä samalla seurasimme kuinka kaksoisveljesi kasvoi, kehittyi ja oppi uutta. Odotin kauan katkeruutta. Katkeruutta, vihaa, pettymystä, ehkä raivoakin. Milloin olisi aika surra sinun erityisyyttäsi, vammaisuuttasi. Ja kun lakkasin odottamasta, luovutin oikeastaan, niin silloin se suru tuli. Enää ei tule kyyneleitä, mutta vähän vihaa, hitusen katkeruutta sekä aavistus raivoakin on ilmassa.

Kaksoisveljesi oppi kävelemään. Niin ylpeästi, rauhallisesti ja harkiten hän astelee. Kengät jalassa, jarrusukkien kanssa ja paljain jaloin. Hän kiipeää sohvalle, syö haarukalla ja osoittaa selkeästi oman tahtonsa. Reippaaksi häntä kutsutaan ja sitä hän kyllä onkin. Ja hän on sinun pikkuveljesi. Muutaman minuutin sinua nuorempi.

Eihän ne kaksosia ole, kuulen usein kysyttävän. Ovatpa hyvinkin ja identtisetkin vielä, mutta kukapa sitä uskoisi. Pikkuveljesi kävelee apuvälinerattaidesi vieressä ja ojentaa sinulle maasta tutin jonka juuri pudotit. Sinä leikit ja tiputat tutin uudelleen ja veljesi ojentaa sen sinulle jälleen ylpeänä. Ja silloin äidin sydän itkee. Kyyneleitä ei enää tule silmistä. Ne valuvat sydämestä alaspäin ja tekevät jalat raskaiksi. Miksi meille kävi näin? Sinun kuuluisi olla ylpeä isoveli, joka nahistelee ja kisailee kaksoisveljen kanssa kaikesta. Niin ei kuitenkaan ole. Et kävele tänään, et huomenna, tuskin tässä elämässä.

Kävelemisen taito on yksi elämän suurimmista taidoista, joten haluan surra sinun kadotettuja askeleitasi rauhassa. Osaan kyllä iloita hymystäsi, naurustasi, tuoksustasi ja pehmeästä ihostasi. Nautin läheisyydestäsi ja riemuitsen niistä pienistä taidoista, joita opit. Voi niitä suuria onnen tunteita, kun opit laittamaan itse tutin suuhun, löysit varpaasi ja nauroit ensimmäisen kerran ääneen. Ne ovat kaikki upeita taitoja, joista osaan varmasti olla onnellinen. Kuinka onnellinen saankaan olla, että te olette siinä molemmat, leijonanpentu ja pikkuveli.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Kun lapsen mieli murtuu- mistä apua vanhemmalle

Kirjoittaja: Anna, erityislapsen äiti

Olen jo pitkään pyöritellyt mielessäni miten voisin kertoa arjesta ja elämästä lapsen kanssa, joka oireilee psyykkisesti. Miten elämä muuttuu arvaamattomaksi. Miten toisin esiin avuntarpeen, joka meiltä jää puuttumaan.

Oman alakouluikäisen lapseni masennus- ja ahdistusoireet alkoivat muuton, koulunvaihdon ja epäonnistuneen integroinnin seurauksena. Eläväinen iloinen lapsi muuttui passiiviseksi, vetäytyväksi. Aamuisin särki päätä ja oksetti. Kouluun oli vaikea lähteä. Iltaisin lapsi raivosi, heitteli minkä käsiin sai. Pikku hiljaa myös muut tekemiset lakkasivat kiinnostamasta. Lapsi nukkui ja nukkui. Ei halunnut syödä, ei leikkiä, pelata tai nähdä kavereita. Puheissa toistui kuinka huono hän on, kukaan ei pidä minusta, parempi kuin kuolen. Pienetkin vaatimukset saivat lapsen räjähtämään. Hän oli hetkittäin kuin kävelevä kranaatti ja toisessa hetkessä pieni peiton alla kyhjöttävä poika. Koskaan et tiennyt millainen on tuleva päivä, tunti tai seuraava hetki. Sovitut menot perheessämme muuttuivat ”ehkä tullaan, todennäköisesti ei” – menoiksi.  Pahimmillaan lapseni puheet ja teot olivat niin itsetuhoisia ettei häntä voinut jättää hetkeksikään yksin. Nukuimme yhdessä ja vessan oven takana piti päivystää vahtimassa ettei lapsi vahingoita itseään.

Meidän perheessä lapsellani on taustalla neuropsykiatrinen häiriö, joten arki on aina ollut erilaista. Siihen vauhtiin ja erilaiseen rytmiin on kuitenkin vuosien saatossa tottunut, vaikka kuormittavaa usein onkin. Tämä on erilaista. Tämä tuntuu suruna koko kehossa. Tämä on epäselvää, tuntematonta ja musertavaa. Tässä ei tiedä mihin mennään ja milloin askel kantaa.

Lapseni joutui akuuttiin sairaalahoitoon. En kotona enää kyennyt mahdollistamaan hänen turvallisuuttaan ja ylipäätänsä pitämään häntä hengissä. Äitinä olisin tehnyt mitä tahansa muuta kuin antanut häntä useiksi viikoiksi hoitajien ja suljettujen ovien taakse toipumaan. Lapseni koki että hänet hylättiin ja häntä ei rakasteta. Tätä akuuttiosastojaksoa työstämme vieläkin. Vierailuajat ja perhetapaamiset sinnittelin lapsen nähden. Vakuutin että rakastan ja välitän. Yritin selittää ja silittää. Tunsin epäonnistuneeni vanhempana.  Sairaalan käytävillä katsoin muita vanhempia. Tavallisen oloisia. Katsoin mukana olevia sisaruksia, ihan kuin meilläkin. Teki mieli pysähtyä, kysyä, sanoa jotain, halata. Itkua pidätellen, väkinäisesti hymyillen jatkoin matkaa. Kotimatkalla purskahdin lähes joka kerta lohduttomaan itkuun.

Kotona aloin etsimään tietoa vertaistuesta, muista vanhemmista, jotka olisivat samassa tilanteessa. Nettihaut eivät tuottaneet mitään tulosta. Tukea löytyi lapselle kun vanhempi sairastuu, tai vanhemmalle jonka aikuinen lapsi sairastaa. Erityislasten vanhempien vertaisryhmässä pilkahteli silloin tällöin keskusteluja, joissa painittiin samojen ongelmien kanssa. Psyykkinen oireilu saattoi liittyä somaattiseen sairastumiseen tai neuropsykiatriseen häiriöön kuten meilläkin. Kouluhankaluudet toistuivat lähes kaikilla. On muitakin ajattelin toiveikkaana. Otin lapsen hoitotahon kanssa puheeksi tarpeen saada vertaistukea. Heilläkään ei ollut tarjolla senkaltaista toimintaa.

Psyykkisesti oireilevan lapsen toipumisessa vanhemmilla on keskeinen rooli. Vanhemmat jäävät pois töistä, kuljettavat kouluun, hoitoon, terapiaan ja istuvat hoitokokouksissa. He tapaavat työntekijöitä, miettivät uusia toimintatapoja, opettelevat erilaista vanhemmuutta ja kasvatusta. He arvioivat lapsen vointia, oppivat ennakoimaan, lukemaan merkkejä ja toimimaan. He laittavat oman hyvinvoinnin sivuun ja keskittyvät lapseen. He tuntevat, ajattelevat ja ovat usein kovin yksin. Ei päiväkodin pihalla tai työpaikan kahvihuoneessa keskustella miltä tuntuu kun oma 10-vuotias lapsi ei halua elää. Tai miten pohjattoman väsynyt on kun yö meni valvoessa ja toisen unta vahtiessa.  Miten perheessä hajosi jo toinen telkkari tai aamu alkoi kiinnipidolla. Kuinka kuukauden hyvän jakson jälkeen jää rätisi ja tiputtiin taas kylmään veteen. Hyvin sujunut viikko takana, eilen hymyilevä aurinkoinen lapsi vihaa taas elämää. Ei suostu kouluun ja puhuu toistuvasti kuolemasta.  Äidin syyllisyys, epävarmuus ja hätä on suuri.

Itse olen löytänyt pienen mutta tiiviin nettivertaisyhteisön. Ilman näitä äitejä en olisi tässä ja itse järjissäni. Asumme eri puolella Suomea ja emme ole koskaan edes tavanneet. Näiden äitien kanssa pelkkä sydän-merkki riittää ja olen vahvempi kohtaamaan huomisen päivän. Tiedän myös että minun ei tarvitse aina jaksaa, minunkin kuuluu saada apua ja tukea.

Palaan vielä sairaalan käytävään tai poliklinikan aulaan. Toivoisin että minulla olisi lappu, jossa olisi joku taho joka ottaisi meistä särkyneiden, haavoittuneiden lasten vanhemmista kopin. Pitäisi meistä hetken huolta, antaisi meille tilan ja ajan keventää omaa mieltämme, jotta jaksamme kantaa lapsiamme toipumisen tiellä eteenpäin.

12 kommenttia

Kategoria(t): Leijonaemo