Kun lapsen mieli murtuu- mistä apua vanhemmalle

Kirjoittaja: Anna, erityislapsen äiti

Olen jo pitkään pyöritellyt mielessäni miten voisin kertoa arjesta ja elämästä lapsen kanssa, joka oireilee psyykkisesti. Miten elämä muuttuu arvaamattomaksi. Miten toisin esiin avuntarpeen, joka meiltä jää puuttumaan.

Oman alakouluikäisen lapseni masennus- ja ahdistusoireet alkoivat muuton, koulunvaihdon ja epäonnistuneen integroinnin seurauksena. Eläväinen iloinen lapsi muuttui passiiviseksi, vetäytyväksi. Aamuisin särki päätä ja oksetti. Kouluun oli vaikea lähteä. Iltaisin lapsi raivosi, heitteli minkä käsiin sai. Pikku hiljaa myös muut tekemiset lakkasivat kiinnostamasta. Lapsi nukkui ja nukkui. Ei halunnut syödä, ei leikkiä, pelata tai nähdä kavereita. Puheissa toistui kuinka huono hän on, kukaan ei pidä minusta, parempi kuin kuolen. Pienetkin vaatimukset saivat lapsen räjähtämään. Hän oli hetkittäin kuin kävelevä kranaatti ja toisessa hetkessä pieni peiton alla kyhjöttävä poika. Koskaan et tiennyt millainen on tuleva päivä, tunti tai seuraava hetki. Sovitut menot perheessämme muuttuivat ”ehkä tullaan, todennäköisesti ei” – menoiksi.  Pahimmillaan lapseni puheet ja teot olivat niin itsetuhoisia ettei häntä voinut jättää hetkeksikään yksin. Nukuimme yhdessä ja vessan oven takana piti päivystää vahtimassa ettei lapsi vahingoita itseään.

Meidän perheessä lapsellani on taustalla neuropsykiatrinen häiriö, joten arki on aina ollut erilaista. Siihen vauhtiin ja erilaiseen rytmiin on kuitenkin vuosien saatossa tottunut, vaikka kuormittavaa usein onkin. Tämä on erilaista. Tämä tuntuu suruna koko kehossa. Tämä on epäselvää, tuntematonta ja musertavaa. Tässä ei tiedä mihin mennään ja milloin askel kantaa.

Lapseni joutui akuuttiin sairaalahoitoon. En kotona enää kyennyt mahdollistamaan hänen turvallisuuttaan ja ylipäätänsä pitämään häntä hengissä. Äitinä olisin tehnyt mitä tahansa muuta kuin antanut häntä useiksi viikoiksi hoitajien ja suljettujen ovien taakse toipumaan. Lapseni koki että hänet hylättiin ja häntä ei rakasteta. Tätä akuuttiosastojaksoa työstämme vieläkin. Vierailuajat ja perhetapaamiset sinnittelin lapsen nähden. Vakuutin että rakastan ja välitän. Yritin selittää ja silittää. Tunsin epäonnistuneeni vanhempana.  Sairaalan käytävillä katsoin muita vanhempia. Tavallisen oloisia. Katsoin mukana olevia sisaruksia, ihan kuin meilläkin. Teki mieli pysähtyä, kysyä, sanoa jotain, halata. Itkua pidätellen, väkinäisesti hymyillen jatkoin matkaa. Kotimatkalla purskahdin lähes joka kerta lohduttomaan itkuun.

Kotona aloin etsimään tietoa vertaistuesta, muista vanhemmista, jotka olisivat samassa tilanteessa. Nettihaut eivät tuottaneet mitään tulosta. Tukea löytyi lapselle kun vanhempi sairastuu, tai vanhemmalle jonka aikuinen lapsi sairastaa. Erityislasten vanhempien vertaisryhmässä pilkahteli silloin tällöin keskusteluja, joissa painittiin samojen ongelmien kanssa. Psyykkinen oireilu saattoi liittyä somaattiseen sairastumiseen tai neuropsykiatriseen häiriöön kuten meilläkin. Kouluhankaluudet toistuivat lähes kaikilla. On muitakin ajattelin toiveikkaana. Otin lapsen hoitotahon kanssa puheeksi tarpeen saada vertaistukea. Heilläkään ei ollut tarjolla senkaltaista toimintaa.

Psyykkisesti oireilevan lapsen toipumisessa vanhemmilla on keskeinen rooli. Vanhemmat jäävät pois töistä, kuljettavat kouluun, hoitoon, terapiaan ja istuvat hoitokokouksissa. He tapaavat työntekijöitä, miettivät uusia toimintatapoja, opettelevat erilaista vanhemmuutta ja kasvatusta. He arvioivat lapsen vointia, oppivat ennakoimaan, lukemaan merkkejä ja toimimaan. He laittavat oman hyvinvoinnin sivuun ja keskittyvät lapseen. He tuntevat, ajattelevat ja ovat usein kovin yksin. Ei päiväkodin pihalla tai työpaikan kahvihuoneessa keskustella miltä tuntuu kun oma 10-vuotias lapsi ei halua elää. Tai miten pohjattoman väsynyt on kun yö meni valvoessa ja toisen unta vahtiessa.  Miten perheessä hajosi jo toinen telkkari tai aamu alkoi kiinnipidolla. Kuinka kuukauden hyvän jakson jälkeen jää rätisi ja tiputtiin taas kylmään veteen. Hyvin sujunut viikko takana, eilen hymyilevä aurinkoinen lapsi vihaa taas elämää. Ei suostu kouluun ja puhuu toistuvasti kuolemasta.  Äidin syyllisyys, epävarmuus ja hätä on suuri.

Itse olen löytänyt pienen mutta tiiviin nettivertaisyhteisön. Ilman näitä äitejä en olisi tässä ja itse järjissäni. Asumme eri puolella Suomea ja emme ole koskaan edes tavanneet. Näiden äitien kanssa pelkkä sydän-merkki riittää ja olen vahvempi kohtaamaan huomisen päivän. Tiedän myös että minun ei tarvitse aina jaksaa, minunkin kuuluu saada apua ja tukea.

Palaan vielä sairaalan käytävään tai poliklinikan aulaan. Toivoisin että minulla olisi lappu, jossa olisi joku taho joka ottaisi meistä särkyneiden, haavoittuneiden lasten vanhemmista kopin. Pitäisi meistä hetken huolta, antaisi meille tilan ja ajan keventää omaa mieltämme, jotta jaksamme kantaa lapsiamme toipumisen tiellä eteenpäin.

Advertisements

12 kommenttia

Kategoria(t): Leijonaemo

12 responses to “Kun lapsen mieli murtuu- mistä apua vanhemmalle

  1. Erityisäiti

    Kiitos tästä. Tuttuakin tutumpaa. Meidän lapsemme ei selviytynyt. Toivon teille parempaa tulevaisuutta. Kiinnostaisi tuo äitiyhteisö. Itse en ole vertaistukea löytänyt.

  2. myös

    *Halaus* Tuttua juttua! – nyt elämä hymyilee, voiko tämä olla totta. Itsekkin äitinä uuvahti ja piti kerätä sairaslomalla voimia usein. 5 v sitten piti ensin taistella avun saamiseksi tytölle, sitten viime vuonna taistella, että ei tarvita ennaltaehkäisevää osastojaksoa. Paljon tunteita. Paljon asioiden ajamista. Paljon pakahtumista, kun ei voi julkisesti puhua lapsen intimiteetin vuoksi. Minullakin löytyi yhteisö, jossa tuettiin toisiamme. Ei varsinaisesti kyllä vertaistukiryhmä.

  3. Ventti

    Minuakin kiinnostaa. Tarvitsisin myös vertaistukea.

  4. Hei!

    Luin juuri äsken tuon kirjoituksen arjesta ja vanhemman jaksamisesta erityislapsen kanssa, jonka mieli on järkkynyt. Ensimmäiseksi sanon, että kiitos sinulle jokaisen vastaavassa tilanteessa olevan tai muutoin vertaistukea kaipaavan erityislapsen vanhemman puolesta. Hienoa, että oman moninaisen arkesi keskellä jaksoit kirjoittaa ja kertoa siitä myös muille. Se, kun vaatii paitsi aikaa mutta myös avoimmuutta ja rohkeutta.
    Mutta toisaalta tuo kirjoitus antoi sinulle varmaan jo jossain määrin vapauttavan tunteen ja myös vertaistukea, kuten huomaat?

    Mutta sinä ja muut vastaavassa tilanteessa olevat vanhemmat tarvitsette oman paikan ja ajan, missä voisitte purkaa ilojanne ja surujanne ja teillä olisi aikaa vain toisillenne sekä mahdollinen yhteys ammattilaiseen. Tärkeintä, kun kuitenkin lapsen sairastaessa tai ongelmissa on, että vanhempi jaksaa tukea, välittää, rohkaista ja rakastaa lasta, Mutta rakkaus ja toisesta välittäminen vaatii myös itsekkyyttä ja itsestä huolehtimista. Siksi oma aika ja vertaistuki olisi teille ehdottoman välttämätöntä, mutta kuka/kuinka sitä teille järjestäisi ja mistä sitä teille saataisiin?

    Niinpä tässä mietin, olisiko minusta teille apua ja kopin ottajaksi. En ole erityislapsen vanhempi, mutta olen itse vaikeavammainen,mutta ongelmitta kommunikoiva työtön psykologi ja sosiaalityöntekijä. Asun Tampereella. Ottakaa yhteyttä jos kiinnostaa, niin katsotaan mitä keksitään, vaikka verkossa, livenä tai muualla. Kaikki on mahdollista, kun tarpeeksi tahdotaan.

    Voimaannuttavin terveisin Janna

    • Äiti

      Hei!
      Miten sinuun saisi yhteyden? Äiti, joka kannattelee lasta, jolla sekä neuropsykiatrisia että psykiatrisia ongelmia. Ei vielä sairaalaa, mutta kolmas lääkekokeilu kahden kuukauden aikana alkamassa. Neljäs tänä vuonna. Välimatkaa meillä taitaa olla kolmisensataa kilometria fyysisesti…

  5. Anne Sainio

    Muutin noin 2 vuotta sitten Tampereelle ja edelleen pohdin miten saisin lähdetyksi vertaistukiryhmään, joita täällä järjestetään lapsen/nuoren joka on sairastunut psyykkisesti vanhemmille. Kuulun omaisjärjestöön ja tieto mihin mennä on, mutta kynnys lähteä kotoa nähtävästi liian korkea. Ei pelkästään vertaistukeen vaan kaikkeen muuhunkin harrastamiseen, joka oman jaksamisen kannalta olisi tärkeää.

    Kiitos myös minun puolestani kirjoituksesta. Ajattelin, että hänhän kirjoittaa minun elämästäni, arjestani ja tunteistani. Sydän ihan alkoi pomppia tiheämmin, kun luin kuin omaa elämääni.

  6. Heli

    Sattuman kautta eksyin lukemaan kirjoituksesi nimenomaan toivottomalta tuntuvan vertaistuen etsimisen jälkeen. En tiedä, olisimmeko ”samaa ryhmää” koska eroavaisuuksiakin on, mutta niin paljon samaa, että jätän tämän kommentin, jos on mahdollista kysellä vertaistukiryhmästänne lisää.
    Kovasti valoa ja iloisia hetkiä syksyysi.

  7. Äiti 74

    Hei!
    Kovin tutulta kuulostaa. Meillä yksi asperger ja vakavasti masentunut, toisella uupumus ja mahd. masennusta ja kaikkea muuta, ilmeisesti seurausta siskon sairastamisesta. Enempää en jaksa kirjoittaa. Kaikki on koettu ja kuvasit niin hyvin minunkin tuntojani. Välillä vaan valtsva syyllisyys kaikesta hukuttaa alleen. Voimia sinulle ja iso halaus ❤

    • Välillä väsynyt äiti

      Minunkin tytöllä on asperger ja vuosia kestänyt masennus, johon lääkkeet. Hän on 15 v. Minua kiinnosti, kun sanoit lapsesi aspergerista. Minulle tämä on aivan uusi asia, jota en täysin hahmota arjessani. Erityislapsena aina pitänyt, mutta asperger ominaisuutena uusi juttu.

  8. Tuija

    Mistä löytyy nettiyhteisö?

  9. Sanna

    Niin.. Vertaistukea tarvittais, mutta mistä ?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s