Kun kyyneleet ovat loppuneet

Kirjoittaja: Leijonaemo

Niin kauan jaksoin olla vain ja ainoastaan kiitollinen. Kiitollinen siitä, että sinä jäit henkiin. Olen etsinyt ja kysellyt, mutta toista kaltaistasi en ole Suomesta vielä löytänyt. Kai sitä voisi ihmeeksi kutsua, että sinä jäit henkiin. Ja kiitollinen olen sinusta edelleen.

Elämäsi alkutaival oli vaikea ja koska emme ensimmäisinä kuukausina tienneet saammeko pitää sinut luonamme, itkimme isäsi kanssa raskaita kyyneleitä päivästä ja viikosta toiseen. Ja siinä samalla seurasimme kuinka kaksoisveljesi kasvoi, kehittyi ja oppi uutta. Odotin kauan katkeruutta. Katkeruutta, vihaa, pettymystä, ehkä raivoakin. Milloin olisi aika surra sinun erityisyyttäsi, vammaisuuttasi. Ja kun lakkasin odottamasta, luovutin oikeastaan, niin silloin se suru tuli. Enää ei tule kyyneleitä, mutta vähän vihaa, hitusen katkeruutta sekä aavistus raivoakin on ilmassa.

Kaksoisveljesi oppi kävelemään. Niin ylpeästi, rauhallisesti ja harkiten hän astelee. Kengät jalassa, jarrusukkien kanssa ja paljain jaloin. Hän kiipeää sohvalle, syö haarukalla ja osoittaa selkeästi oman tahtonsa. Reippaaksi häntä kutsutaan ja sitä hän kyllä onkin. Ja hän on sinun pikkuveljesi. Muutaman minuutin sinua nuorempi.

Eihän ne kaksosia ole, kuulen usein kysyttävän. Ovatpa hyvinkin ja identtisetkin vielä, mutta kukapa sitä uskoisi. Pikkuveljesi kävelee apuvälinerattaidesi vieressä ja ojentaa sinulle maasta tutin jonka juuri pudotit. Sinä leikit ja tiputat tutin uudelleen ja veljesi ojentaa sen sinulle jälleen ylpeänä. Ja silloin äidin sydän itkee. Kyyneleitä ei enää tule silmistä. Ne valuvat sydämestä alaspäin ja tekevät jalat raskaiksi. Miksi meille kävi näin? Sinun kuuluisi olla ylpeä isoveli, joka nahistelee ja kisailee kaksoisveljen kanssa kaikesta. Niin ei kuitenkaan ole. Et kävele tänään, et huomenna, tuskin tässä elämässä.

Kävelemisen taito on yksi elämän suurimmista taidoista, joten haluan surra sinun kadotettuja askeleitasi rauhassa. Osaan kyllä iloita hymystäsi, naurustasi, tuoksustasi ja pehmeästä ihostasi. Nautin läheisyydestäsi ja riemuitsen niistä pienistä taidoista, joita opit. Voi niitä suuria onnen tunteita, kun opit laittamaan itse tutin suuhun, löysit varpaasi ja nauroit ensimmäisen kerran ääneen. Ne ovat kaikki upeita taitoja, joista osaan varmasti olla onnellinen. Kuinka onnellinen saankaan olla, että te olette siinä molemmat, leijonanpentu ja pikkuveli.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s