TOIVE

Kirjoittaja: Leijonaemo

Oli ilta ja jäätelöjuhlat kavereiden luona. Oli aurinkoa ja hymyt huulilla. Oli syöty päivällinen ja ulkoiltu. Oli verensokerit kohdillaan ja tilaa jäätelölle.

Ensin hain pojan toisesta kyläpaikasta, minne meitä ei oltu kutsuttu. Sitten oltiin hetken aikaa melkein normaalisti, oli se hetki, kun oltiin yhdessä.

Tuli lisää vieraita ja lapsi tipahti ulos porukasta. Kävin houkuttelemasta, että tulisi sinne, missä toiset lapset kulloinkin olivat. Pihalta yläkertaan, terassilta trapetsille. Kerroin, koska lähdetään.

Sitten se taas alkoi, siantappokirkuminen, jolle ei ole keinoa. Kuiskuttelin korvaan, otsasuoni pullisteli. Saako lapseni koskaan yhtään ainutta oikeaa ystävää? Milloin kirkuminen loppuu, lapsen mieli seuraa tilanteiden muuttumista mukana?

Olenhan yhä kiitollinen siitä, että meitä kutsutaan kylään. Hekin jaksavat meitä, kirkumissooloa, jaksanko itse, kohta seitsemäs vuosi. Olenhan minä kiitollinen.

Odotan silti sitä kyläreissua, että lapsi leikkisi tasaveroisesti toisten lasten kanssa – ja itse olisi vaan niin levännyt – kun kaikki sujuisi niin hyvin.

 

Advertisements

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s