Kuukausittainen arkisto:lokakuu 2015

Positiivisuudesta

Kirjoittaja: Saana Nuutinen

Mitä mietin? Mietin positiivisuutta. Kuinka se on itse päätettävissä ja omalla asenteella saavutettavissa, näin olen lukenut monesti. Niinhän se kai on, mutta jos elämässä on paljon paskoja asioita, jotka eivät katoa ajattelemalla positiivisesti, vaan ovat ja pysyvät. Näin taitaa minun perheessäni olla ja koen silti olevani positiivinen ihminen. Mutta ne raskaat ja negatiiviset asiat voivat tehdä minusta negatiivista ja raskasta seuraa, vaikka itse yritänkin löytää ja löydänkin kaiken keskellä paljon positiivista ja koen olevani onnellinen. Joskus ahdistaa tai lamaannus iskee päälle, niin kenelle sitä on oikeus puhua. En oikeastaan tiedä, varmaan terapeutille. Avoimuus ja puhuminen ovat olleet minun keinoni pysyä positiivisena ja onnellisena, mutta silti minua välillä ärsyttää se kuinka positiivisuus ja onnellisuus on aina oma valinta. Ei se aina ole… Joskus täysin itsestä riippumattomat syyt tekee onnellisuuden ja positiivisuuden vaikeaksi. Kertokaa minulle, mitä positiivista on lapsen syövässä, tai muussa vakavassa ja todennäköisesti kuolemaan johtavassa sairaudessa? Paljon pieniä hyviä asioita siitä voi seurata, mutta ehkä meistä kukin olisi onnellisempi ilman sitä sairautta tai realistista pelkoa lapsensa menettämisestä.

Tällaisia minä mietin… Haluaisin olla se ihminen, joka ei olemassaolollaan rasita muita, koska meidän perheessä nyt vain on kasaantunut kaikenlaista, ilman että siinä on minkäänlaista osuutta omalla toiminnallamme. Ja silti toivotan kaikille teille ja meille onnellista ja positiivista kesää! Positiivisella ajattelulla on helpompi kestää niitä negatiivisiakin asioita. Nautitaan niistä pienistä arjen onnellisista hetkistä, haastavassa ja raskaassa elämässämme. Tämä on meidän elämäämme ja nauttikaamme siitä.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Saana

Pysäyttävä hetki

Kirjoittaja: Leijonaemo

Se oli pysäyttävä hetki. Nytkö se tapahtuu. Minua huudettiin nimeltä. Juoksin sukat jalassa pitkin mökin pihaa.  Siellä sinä olit rattaissa. Yltä päältä oksennuksessa, kouristelevana, kaukana täältä. Seisoin mökkitiellä ja odotin hälytyssireenien saapuvan lähemmäksi, että näkisin siniset valot. Muutamaa tuntia aiemmin olimme olleet aamulenkillä. Aurinko paistoi ja oli kaunis syksyinen ilma. Ja nyt minä odotin ambulanssia, kyllä se varmasti pian tulee.

Ohjasin meidät lastenosastolle. Minulle reitti oli tuttu, teille ei. Te menette aina ensiapuun, mutta meidän perhe menee aina lastenosastolle. Suoraan tarkkailuhuoneeseen. Meitä odotettiin jo.

Tuttuja hoitajia, tuttuja lääkäreitä, tuttuja toimintatapoja. Taas niin vaikea saada kanyylia paikoilleen. Niin pienet suonet, vaikka lääkärit ovatkin taitavia.

Vanhat kyyneleet nousivat silmiin. Taas täällä. Eikö meidän pitänyt olla jo selvillä vesillä? Eikö epilepsian pitänyt jättää meidät välistä? Eikö meillä ollut jo riittävästi? Hoitaja toi jogurttia ja tuoremehua. Äidin verensokeri pitää saada nousemaan, sillä se itkukin helpottaa.

EEG, viipalekuvaus, röntgen ja verikokeita. Tuttuja toimenpiteitä, lääkäreitä, hoitajia, huoneita. Mutta sinä olet kaukana. Et osaa enää syödä. Hymysi on kadonnut, naurusi hiljentynyt. Katsot tyhjyyteen ja kuolavana valuu suustasi. Pelkään että en saa sinua enää koskaan takaisin.

Saan kuitenkin olla luonasi yötä. Nukun muutaman tunnin. Olen väsynyt. Ehkä huomenna on parempi päivä. Ehkä uutta kohtausta ei tule. Ehkä tämä oli vain väärä hälytys. Ehkä saan sinut takaisin. Joskus ainakin.

Päivät vaihtuvat ja alan nähdä häivähdyksiä sinusta. Vienon hymyn. Vähän puuroa ja keksin muru. Alan olla jo toiveikas. Illalla tulee televisiosta Elämä Lapselle -konsertti. Olet sylissäni ja me tanssimme. Olet piuhoissa ja tipassa, mutta tanssimme silti. Varovasti jammailemme. Sylikkäin keinumme, leijonanpentuni ja minä. Ja hento nauru löytyy. Kiitos kun tulit takaisin. Katson konsertin loppuun ja pyyhin kyyneleitä. Huomenna lähdemme kotiin, leijonanpentuni ja kohtauslääkkeet.

 

5 kommenttia

Kategoria(t): Leijonaemo

Voimaa vertaisista ja liikkumisen iloa

Kirjoittaja: erityislapsen äiti Nina

Sain mahdollisuuden osallistua Leijonaemojen voimauttavaan ja liikunnalliseen vertaistukiviikonloppuun elokuussa Virroilla. En ollut ikinä aiemmin ollut perheestäni erossa kahta vuorokautta tyttäremme syntymän jälkeen, joten jännitin kovasti miten siinä käy. Jännitin myös millainen viikonloppu tästä tulee. Se pieni hermostuneisuus katosi kuitenkin heti päästessäni tapaamaan muut äidit ja isät. Ihana kämppikseni teki myös oloni kotoisaksi. Saimme heti saapumispäivänä kokeilla seinäkiipeilyä. Voi miten hauskaa, mutta samaan aikaan myös pelottavaa! Kyllä siinä vaaditaan luottamusta uskaltaa roikkua kolmen muun henkilön varassa monen metrin korkeudessa – kolme henkilöä, jotka olet tavannut vasta pari tuntia aikaisemmin! Se ei kuitenkaan tuntunut siltä, että olimme vasta tavanneet. Emme olleet vieraita toisillemme, koska meitä kaikkia yhdistää sama asia. Olemme kaikki erityislasten vanhempia, ja siksi me ymmärrämme toisiamme niin monessa asiassa. On aivan ihana tunne olla sellaisessa seurassa, jossa en ole niinkään poikkeava äiti!

Sää suosi meitä koko viikonlopun ajan. Saimme kokeilla resiina-ajelua, melontaa ja kirkkovenesoutua. Melonnasta jäi mieleen erityisesti se, kun tulimme pienen kosken kohdalle ja meille valkeni, että me laskemme kanootilla siitä. Ensireaktiomme oli, että ”Ei, aivan hullu ajatus!” Meidän mahtava oppaamme rauhoitteli meitä, hän neuvoi ja näytti, kuinka koskesta lasketaan. Sen jälkeen oli meidän vuoromme. Ei ollut pakko laskea, mutta opas rohkaisi meitä yrittämään. Totesin itsekseni, että onhan sitä pahemmistakin selvitty ja sitten mentiin. Pari pohjakosketusta ja noin tuhat sydämenlyöntiä myöhemmin, koski oli valloitettu! Jokainen melontaretkelle osallistunut uskalsi laskea koskesta. Siitä olen todella ylpeä, hyvä me!

Iltaisin rentouduimme saunan ja järviuinnin merkeissä. Saunan yhteydessä puhuimme lapsista vähän, mutta sitäkin enemmän puhuimme meistä itsestämme. Mitä teemme työksemme, mitä harrastamme jne. Siitä on pitkä aika, kun viimeksi olen keskittynyt itseeni ja puhunut niin paljon ainoastaan itsestäni. En äitinä, en erityislapsen äitinä vaan minusta. Siitä ihmisestä, joka olin ennen kuin maailma mullistui. Luulin ennen Virroille lähtöä, että tämän viikonlopun pääasiallinen tarkoitus on kokeilla uusia harrastuslajeja. Toki se sitäkin oli, ja mahtavaltahan se tuntui huomata että jaksaa ja pystyy vielä tekemään vaikka mitä!

Viikonloppu oli kuitenkin tämän lisäksi minulle myös paljon muuta. Sain sen irtioton arjesta, jota olin tietämättäni kaivannut. Tytär pärjäsi kotona isänsä kanssa vallan mainiosti. Sain omaa aikaa koota ajatukseni ja miettiä matkaani Leijonaemoksi. Sain työstettyä raskaita ajatuksia ja yrittää antaa itselleni anteeksi. Vaikka ei ehkä edes ole mitään anteeksi annettavaa, niin tuntuu, että olen pitkään syyttänyt itseäni kaikesta. Sain muistutukseni kuka minä olin ennen äidiksi tuloa. Mistä minä pidin? Pidänkö vielä samoista asioista? Mikä on minulle tärkeää arjessa jaksamiseksi? Mitä voisin tehdä sen eteen että pystyisin jatkossakin arjessa ottamaan pienen hengähdystauon. Vaikka aloittaisin jonkun harrastuksen?

Minulle tämä viikonloppu oli herätys. Muistin taas kuka olin ennen äitiyttä, joka muutti kaiken. Tänä päivänä olen tietyllä tapaa hauraampi, mutta monella tapaa vahvempi nainen. Tätä se voimauttaminen on parhaimmillaan!

———————————————————————————————————————–

Leijonaemojen hyväntekeväisyyshuutokaupan tuotolla mahdollistettiin elokuussa Virroilla järjestetty liikuntaviikonloppu erityislasten vanhemmille. Sinäkin voit olla mukana tukemassa tärkeää toimintaa erityislapsiperheiden hyväksi Suomessa. Tutustu Leijonaemojen hyväntekeväisyyshuutokauppaan!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Ihminen itse on vastuussa itsestään

Kirjoittaja: Emma Koivisto

Media on pullollaan laihdutuspillereitä ja kaikkea muuta nopeaa keinoa pudottaa painoa. Omasta kokemuksesta voin sanoa, ettei oikotietä ole. Liikkuminen ja ravitsemus on elämäntapa, siihen voi oppia kun aloittaa esimerkiksi ammattilaisen avustuksella. Minä olen aina vierastanut sanaa laihdutuskuuri. Laihduttaminen on helppoa; syö vähemmän, liiku enemmän. Kaikki tietävät varmasti miten laihdutetaan, kaikki tietävät riskit, mitä ylipainosta voi tulla. Laihdutuskuuri sanana kertoo, että se on kuuri, se alkaa ja loppuu. Kuurin jälkeen voi palata aikaisempaan, jonka jälkeen kilot tulevat takaisin ja monesti vielä korkojen kera.

Suomessa väestö ikääntyy, terveydenhuollon kulut kasvavat. Ylipainoisia ihmisiä on kokoajan enemmän. Miten saisimme ihmiset liikkeelle ja syömään terveellisemmin ja ennen kaikkea säännöllisesti. Ikäihmisille on tärkeää huolehtia lihaskunnosta, jos sitä ei ole milloinkaan tehnyt on vaikea aloittaa aktiivista liikkumista eläkeiässä. Liikuntakyvyn ylläpito on erittäin tärkeää jos meinaa asua ja pärjätä kotona mahdollisimman pitkään. Miksi et aloittaisi jo ennen eläkeikää?

Miten saisimme ihmisten ymmärtämään, että terveys ja hyvinvointi ovat jokaisen omalla vastuulla. Itse olen sairaanhoitajaksi juuri valmistunut ja ihmetyttää varsinkin terveydenhuollon henkilökunnan huono kunto. Hoitajien työ on fyysistä ja eläkeikää nostetaan, eikö olisi hienoa kun hoitajista ja muidenkin ammattikuntien edustajista olisi jotain vielä jäljellä kun se kauan odotettu eläkeikä koittaa? Eikö olisi hienoa tuntea olonsa terveeksi ja hyvinvoivaksi kun kauan odotettu ”vapaa-aika” on ajankohtaista? Elämä on lahja, miksi pilaamme oman hyvinvointimme tietoisesti?

Olen itse äiti ja laittanut lapset oikeastaan aina etusijalle elämässäni. Onneksi muutama vuosi sitten sisäistin mikä merkitys äidin elämässä on sanonta lentokoneessa: ”laita ensin itsellesi happimaski ja sen jälkeen lapsellesi”. Auta ja huolehdi ensin itsestäsi jonka jälkeen pystyt paremmin huolehtimaan lapsistasi. Niin yksinkertaista 🙂

Miksi into loppuu ensimmäisen kuukauden jälkeen, millä motivaatio saataisiin säilymään pidempään, miten liikkumisesta saataisiin elämäntapa? Miten terveellisestä ravinnosta saataisiin kaikille arkipäivää?

Ehdotukseni ovat esimerkiksi: laittakaa kalenteriin ylös liikuntapäivät, varsinkin jos liikkumaan lähteminen on aluksi pakkopullaa. Syökää terveellistä hyvää ruokaa riittävän usein ja säännöllisesti, mikä tarkoittaa 5-6 kertaa vuorokaudessa ja juokaa vettä! Omasta terveydestä ja hyvinvoinnista huolehtiminen ei todellakaan ole vaikeaa.

Nyt osa miettii, no entäs ne herkut ja muut? Eivät herkut ole pahasta, voisi olla vaikka kerran viikossa herkkupäivä, niin kuin lapsilla. Miksi aikuiset eivät tee niin kuin opettavat lapsille? Aikuisten tehtävä on näyttää esimerkkiä, toimia elämisen mallina.

Emma Koivisto, sairaanhoitaja, hyvinvointivalmentaja, kuntosali – ja kahvakuulaohjaaja, personal trainer

9 kommenttia

Kategoria(t): Emma