Uusi alku

Kirjoittaja: Hanna Tiihonen

Olen uudessa tilanteessa. Lähdin töihin puoli vuotta sitten. En ole enää pelkästään omaishoitaja vaan myös työntekijä, jolle maksetaan oikeasti palkkaa tehdystä työstä, jota omaishoitajana en ole saanut. Työssäni olen tekemisissä terveyden ja sairauden kanssa päivittäin. Teen oikeastaan pitkälti samaa, jota olen tehnyt omaishoitajanakin oman lapseni kanssa: ohjaan, opastan, hoidan ja huolehdin. Nyt hoidettavia ihmisiä on paljon enemmän kuin vain yksi ja ikähaitari on vauvasta vaariin.

Minulla on uusia tuntemuksia, joita ei ole aiemmin ollut ja joita minun täytyy nyt oppia sietämään. En pääse vastaamaan puheluihin lasteni soittaessa, en pääse välttämättä vastaamaan edes tekstiviestiin, WhatsAppista tai Wilmasta puhumattakaan. Työt alkoivat 6 kuukautta sitten ja saman verran olen totutellut, sulatellut uusia tuntemuksia, tunkenut päätä nostavan epävarmuuden ja selkäytimessä olevan jännityksen sinne, mistä ne ovat tulleet. Olen onnistunut siinä kohtuullisen hyvin. Puolen vuoden aikana olen ollut kolmessa eri työpaikassa, joista kahdessa tein sijaisuuksia ja nyt viimeisin työpaikka on tähän tietoon vakituinen. Työnantajille kerroin jo haastatteluissa erityislapsestani, ettei sitten jälkeenpäin tule ikävyyksiä tai yllätyksiä puolin eikä toisin. Olen aina ollut avoin lapseni sairauksiin liittyen. Olen huomannut suhtautumisen lapseen olleen sen jälkeen luontevampaa, eikä minunkaan tarvitse miettiä koko ajan, mitä olen jollekin kertonut tai jättänyt kertomatta. Olen aina sanonut, että minulta voi kysyä jonkin asian askarruttaessa lapseni voinnissa tai jos kertomisesta huolimatta joku asia jäi epäselväksi. Mielestäni tapaamani ihmiset ovat tätä lupaa myös hyödyntäneet ja olen ollut siitä erittäin iloinen.

Nyt kun olen töissä enkä pääsekään vastaamaan heti vaikka koululta tulevaan puheluun, hiipii mieleeni kauhu. Meillä on koulun alusta alkaen ollut opettajien ja avustajan kanssa sopimus, että he soittavat vain hätätapauksessa, muutoin laittavat tekstiviestin. Tämä sopimus ymmärrettävästi välillä unohtuu eikä se aiemmin ole juurikaan hetkauttanut, koska puhelimeen on voinut vastata milloin vain. Nyt töissä ollessa, hirveä olo iskee välittömästi kun näen tutun puhelinnumeron vilkkuvan näytöllä. Kauhu tulee varmasti siitä, että olen lapseni kolmesti joutunut elvyttämään ja uskon saman kokeneiden ihmisten ymmärtävän tämän kauhun. En vielä tiedä, kuinka kauan kestää, että luottamus lapsen hengissä pysymiseen olisi voimakkaampi kuin kuolemanpelko. Joku asiantuntija on sanonut, että yleensä siinä kestää yhtä pitkään kuin sen pelon kanssa eläminen on vienyt tähän mennessä En haluaisi, enkä jaksaisikaan pelätä vielä toisetkin kymmenen vuotta. Haluan uskoa, että luottamus vahvistuu nopeammin. Mitä pidempiä parempia kausia, mitä vähemmän uusia pelottavia oireita, sen nopeammin se luottamus vahvistuu.

Nautin työstäni, vaikka se välillä onkin raskasta (mikäpä työ ei olisi). Työyhteisö on mukava, rakennus ei ole homeessa, tilat ovat remontoidut ja olen mukana luomassa uudenlaista tapaa tehdä tätä työtä.  Mutta mikä tärkeintä, olen kiinni lapseni asioissa arkisin enää 14h/vrk aiemman 24h sijaan. Se on iso muutos, jonka huomasin jo ensimmäisen työviikon jälkeen. Saan etäisyyttä asioihin, olen fyysisesti poissa kotoa ja jaksan paremmin. Olen joillekin työkaveri ja minulla on kollegoita, joilta voin tarvittaessa kysyä neuvoa ja jotka voivat kysyä neuvoa minulta. Minulle kuuluu työterveyshuolto, työtäni arvostetaan, olen olemassa!

Omaishoitajana minulla on kokemus, että vaikka tunnen lapseni paremmin kuin kukaan muu, puolisoani lukuunottamatta, tietämykselläni ei ole useinkaan väliä. Minua ei omaishoitajana arvosteta, kukaan viranomainen ei välitä mitä minulle kuuluu tai kuinka voin. Onneksi on ollut perhe ja ystävät.

Jollekin toiselle ihmiselle nämä asiat työelämässä voivat olla pieniä ja toisarvoisia asioita, mutta minulle kultaakin kalliimpia. Mielessä olevasta jännityksestä huolimatta toivon lapseni voinnin pysyvän niin hyvänä ettei minun tarvitse lopettaa työntekoa. Se jää nähtäväksi.

1 kommentti

Kategoria(t): Hanna

One response to “Uusi alku

  1. On se vaan nurinkurista, ettei omaishoitajia arvosteta! Koska onko oikeesti tärkeämpää työtä kuin mahdollisimman hyvän elämän laadun antaminen toiselle, joka ei siihen omin voimin/avuin pysty? Hienoa kuitenkin, että saat nauttia myös työntekijän roolista ja työkavereiden arvostuksesta!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s