Melkein tavallinen äiti

Kirjoittaja: Leijonaemo

Olen melkein tavallinen äiti. Olen silloin tällöin väsynyt, joskus äkäinenkin. Paidallani on kuivunutta ruokaa ja vertaan itseäni muihin äiteihin. Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu, etten sittenkään ole aivan tavallinen äiti. Olen melkein tavallinen äiti.

Minun puhelimessani on suora numero kotikaupunkimme sairaalan lastenosaston päivystävälle lastenlääkärille. Numero siihen kännykkään, joka lääkäreillä on aina takintaskussa ja johon he aina vastaavat.

Tiedän miltä tuntuu kun lapsen saa ensimmäisen kerran syliin kaksi viikkoa syntymän jälkeen. Tiedän miltä tuntuu kun lapsi hätäkastetaan. Tiedän miltä tuntuu kun ei anneta toivoa. Tiedän miltä tuntuu kun lapsi viettää elämänsä ensimmäiset kuukaudet sairaalassa.

Sairaalan kanttiinissa olevan pulla, sämpylä ja salaattivalikoiman olen syönyt läpi monta kertaa. Tiedän miltä tuntuu istua vanhempien taukohuoneen kovalla sohvalla ja odottaa.

Tiedän miltä hengityskoneessa oleva lapsi kuulostaa. Tiedän miltä tuntuu saatella lapsi leikkaukseen. Tiedän minkälaista on lasten teho-osastolla. Siellä on yllättävän rauhallista ja hiljaista.

Minun ei tarvitse lukea opaskylttejä kulkiessani yliopistollisen sairaalan kellarikäytävillä. Ja tiedän missä sijaitsee sairaalaa lähinnä oleva hampurilaisravintola ja ruokakauppa.

Tiedän miltä tuntuu päästä Lastenklinikoiden Kummien hemmottelupäivään. Se tuntuu sanoinkuvaamattoman hyvältä. Tiedän miltä tuntuu kun löytää vertaistukea. Kun löytyy joku joka ymmärtää.

Tiedän miten nenämahaletkun kanssa eletään kotioloissa ja miten saturaatioseuranta toimii. Tiedän miten toimitaan kun on aika soittaa ambulanssi. Tiedän mitä tarkoittaa sairaalakassi.

Tiedän kuinka raskas ja pelottava on osastojakso. Ja kuinka ahdistavaa on olla infektio-osastolla sairaan lapsen kanssa erityksessä. Tiedän miltä tuntuu nukkua tunkkaisessa sairaalahuoneessa. Tiedän miltä tuntuu, kun tyynyliinan alla on muovipussi.

Tiedän miltä tuntuu kun lääkäri kehuu hyväksi kiinnipitäjäksi. Kun olet pitänyt kiinni niin monet kerrat. Ja kun kokeen ottamisen jälkeen lapsi saa palkinnoksi tarran. Ja kun huomaat kuinka tarroja kertyy liian paljon.

Muistan ulkoa milloin sairaalaklovnit vierailevat kotiosastolla ja kuinka se piristää. Tiedän mistä löytyy apuvälinekeskus, fysioterapeutit, puheterapeutit, kuulotutkimukset, silmälääkärit, EEG, magneettikuvaus, röntgen ja eri lastenosastot.

Mutta minä en tiedä millaista on käydä kerhossa lapsen kanssa. En tiedä millaista on käydä vauvauinnissa, muskarissa tai millaista on imettää. En tiedä miltä tuntuu saada vastasyntynyt rinnalle. En tiedä mitä tarkoittaa rintaraivarit tai rintatulehdus. Minä en tiedä miltä tuntuu päättää itse oman lapsensa asioista. Siitä mitä hän syö, miten hän syö, miten häntä kannetaan, käännetään ja puetaan. En tiedä miltä tuntuu kun saa itse päättää mihin lähtee lapsen kanssa.

Kaikkia asioita ei tarvitsekaan tietää. Riittää että tietää sen mitä täytyy. Siksi olen melkein tavallinen äiti ja ihan tavallinen Leijonaemo.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s