Tarinoita kasvusta erityislapsen vanhemmaksi

Kirjoittaja: Mirva Salonen

Olen yksi niistä kuudesta Leijonaemot ry:n perustajajäsenestä, jotka kirjoittivat 10 vuotta sitten Leijonaemojen tarinat -kirjan. Kirja oli tarkoitettu tarjoamaan vertaistukea erityislasten vanhemmille ja läheisille ja se toimi myös sillanrakentajana vanhempien ja ammattilaisten väliselle vuoropuhelulle lisäten ymmärrystä siitä, miten asiat koetaan potilaan ja omaisten näkökulmasta. Kirjan painos on ollut loppu jo useiden vuosien ja ajan, ja sitä on kysytty yhä uudelleen. Vuoden 2015 aikana tuli mahdolliseksi tehdä toinen, uudistettu painos. Kiitos siitä kuuluu yksittäisille lahjoittajille ja Kustannus Oy Duodecimille. Esittelen tässä kirjoituksessa erityislasten vanhempien elämäntilanteita, tunteita ja kokemuksia sekä uusimmasta painoksesta niihin liittyviä otteita.

Erityislapsen syntyessä tai sairausepäilyn herätessä uusi tilanne saattaa varsinkin alussa tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta ja tukea tarvitsee heti. Samanaikaisesti sitä voi kuitenkin olla vaikea lähteä hakemaan kaiken uuden keskellä ja olisi helppoa vain hautautua kotiin. On tärkeää saada kokea, ettei ole maailmankaikkeuden ainoa äiti tai isä, jolla kaikki ei ole mennytkään ”normaalikaavan” mukaan. Samanlaisia asioita läpikäyneiltä vanhemmilta voi saada uskoa ja toivoa, että kaikista vaikeuksista huolimatta tunnelin päässä on valoa. Raisa Lehtomäen tarinasta käy ilmi se, millä tavalla vertaistuki voi olla sukulaisten avusta huolimatta korvaamatonta:

Voimani on kortilla joka päivä. Pahinta on, jos tunteitani vähätellään: – Älä nyt liioittele, ei Arvo kuole. Ajattele jotakin muuta… Näin tunteettoman ihmisen edessä koen joko voimatonta raivoa tai apatiaa. En jaksa olla sellaisten seurassa. Ellen olisi huumorintajuinen, en varmasti jaksaisi. Vaikka sukulaiset ja ystävät ovat rakkaita, paras lohduttaja on kuitenkin toinen kovia kokenut, sydänvanhempi tai muu erityislapsen vanhempi. Mahtavinta on, kun tapaan sydänosaston vanhempainhuoneessa vanhemman, jolla on samansuuntainen huumorintaju kuin minulla. Saatamme nauraa räkättää mitä uskomattomimmille sutkauksille lainatakseni lausahdusta: ”Naurattaisi, ellei itkettäisi”. Nauru ja itku ovat kuin sisko ja veli. Muistan kovia kokeneen sydänvanhemman sanoneen, että eihän sitä voi olla jatkuvasti jäykkä ja juhlallinen kuin puujumala. Elämä on elämää meidän sydänperheidenkin kohdalla.

Ajatus syntyvästä lapsesta on yleensä ruusunpunainen. Vauvalehdissä  ja -kirjoissa ei paljon kirjoiteta siitä, mitä elämä sairaan lapsen kanssa on. Äitiysneuvolassa puhutaan hyvin vähän mahdollisuudesta, että lapsi voi olla sairas eikä erityislapsen vanhemmuuteen  valmenneta. Kaikki lapset eivät kehity eivätkä kasva kuten terveet lapset. Leijonaemot joutuvat kohtaamaan sen tosiasian, että heidän lapsensa ovat erilaisia – erityislapsia, joiden hoitamiseen ja kasvattamiseen ei ole olemassa oppaita. Kirja tarjoaa myös ammattilaisille tilaisuuden päästä kokemaan erityislasten äitien ajatuksia ja tunteita. Erityislasten vanhemmuuteen liittyy valtavaa tunteiden vuoristorataa: kiivasta kipua, syyllisyyttä, riittämättömyyden tunnetta, pelkoa ja rinnassa kytevää surua, joka aika ajoin roihahtaa liekkeihin. Kun uskoo vihdoinkin sopeutuneensa, tapahtuu jotain, joka heittää elämän taas ylösalaisin. Tarja Lähdemäki kuvaa raa’an rehellisesti sopeutumattomuuden ja tunteidensa ahdistavuutta:

Painiskelen juuri tällä hetkellä sen surun kanssa, että lapseni ei kehity normaalivauhtia eikä ole ns. normaali lapsi, jota odotin. Haluaisin hänelle niin paljon enemmän. Suren, että hän ei tule elämään samanlaista täyttä elämää kuin me ”normaalit”. Järki sanoo, että hän saattaa hyvinkin elää huomattavasti onnellisemman elämän kuin me paljon turhiakin asioita vatvovat. Ja silti pelottaa, miten julma maailma häntä kohteleekaan, kun hän ei ehkä osaa pitää puoliaan riittävästi…

En tänään. En taaskaan. En jaksa tehdä kuntoutusharjoituksia, harjoitella Millan kanssa käden ja silmän yhteistyötä, harjoituttaa oikeaoppista, itsenäistä syömistä. Syötän lapsen, jätän harjoitukset väliin, silmälasitkin saavat jäädä koteloon. Tunnen itseni huonoksi äidiksi. Eihän hän näin laiskassa hoidossa ikinä kehity edellytystensä mukaisesti. Kun äitikin on vain tällainen: tyhjä, virikkeetön kuori. Jos vain saisin mahdollisuuden ottaa Millan kärsimykset itselleni. Mutta en saa, en millään.

Pelko asuu koteloituneena sydämessäni. Useimmiten rauhassa. Tilaisuuden tullen se ryntää elinvoimaisena ja hurjana esiin. Hämmästyttävää on, että pelottavimmissa tilanteissa en useinkaan tunne pelkoa. Esimerkiksi, kun Milla on leikkauksessa. Silloin apuun tulee jokin pelkoakin suurempi voima, joka turruttaa mielen. Pystyn toimimaan jopa yllättävänkin järkevästi. Mutta yön pimeät hetket, erityisesti silloin, kun Milla on sairaalassa, ovat pelon valtakuntaa. Mitä jos tulee komplikaatioita? Mitä jos Milla herääkin yöllä ja saa ikuisen trauman siitä, kun huomaa, etteivät äiti ja isä olekaan paikalla? Miten pieni suloinen tyttäreni ikinä selviää henkisesti näistä kaikista sairaalassa vietetyistä päivistä ja hoidoista?

Koen syyllisyyttä lyhyestä pinnastani ja temperamenttisesta luonteestani. Muun muassa. Syyllisyys vainoaa lakkaamatta, välillä vaimeana taustakohinana ja välillä valtaisana mielen myrskynä. Hyvä äiti on lempeä ja kärsivällinen eikä hermostu helposti. Ja silloinkin, kun hermostuu, osaa pitää mielenkuohunsa aisoissa. Minä sen sijaan en kykene siihen. Suutun niin, että kaikki läsnäolijat huomaavat!  Sen lisäksi en leiki ja tarjoa Millalle virikkeitä riittävästi. Hän kehittyisi paljon paremmin, jos vain minä jaksaisin yrittää enemmän. Ja jos en niin usein hermostuisi Millan huonoon syömiseen. Olisinpa parempi äiti!! Missä heitä koulutetaan?

Välillä eläimellinen raivo saa minut valtaansa. Sen synnyttävät esimerkiksi eri tahon virkailijoiden tai asiantuntijoiden vastuun väistely tai välinpitämättömyys. Epäreilu käytös. Olen todennäköisesti jo saanut merkinnän heikkohermoisesta äidistä moniinkin näihin virallisiin rekistereihin: ”Käsiteltävä varovasti – räjähdysherkkä.” Valitettavasti myös lapseni ja mieheni käytös saavat minut välillä raivon partaalle. En oikeastaan raivoa perheelleni vaan itselleni ja omalle avuttomuudelleni. He vain saavat toimia sijaiskärsijöinä.

Toivo ylläpitäminen on erittäin tärkeää erityislapsiperheiden kohdalla, olkoon tilanne kuinka vakava hyvänsä. Johanna Paganus kuvaa toivon merkitystä omassa tarinassaan.

Ilman toivoa ei jaksa. Joillain lääkäreillä on tarve olla inhorealisteja ja maalata pahin mahdollinen tulevaisuudenkuva, etteivät vanhemmat vain joutuisi pettymään. Kukaan ei kuitenkaan tiedä tulevaisuudesta. Toivo auttaa jaksamaan. Toivon ja uskon parhaaseen mahdolliseen tulevaisuuteen. Yhdelläkään ihmisellä ei ole oikeutta viedä minulta toivoa!

Mahdottomilta tuntuvista tilanteista on kuitenkin ennenkin selvitty. Selviämisestä on puolestaan kasvanut uudenlaista voimaa kestää uudet koettelemukset. Elämä todellakin kantaa. Leijonaemot oppivat luottamaan vaistoihinsa ja olemaan onnellisia siitä, mitä on. He ovat oppineet paremmin tarttumaan hetkeen, mitä Sari Kantoluoto kuvaa hienosti ajan kautta:

Reetan sairauden takia ei ollut olemassa huomista, ylihuomista tai ensi viikkoa. Ei ollut näkyvissä seuraavaa kuukautta. Aika oli tässä, aika oli nyt, tämä paikka, tällainen tuntemus, ajatus, hetki. Alkuun niin äärimmäisen raskas ja pitkä, pelottava aika. En voinut tietää, mitä huominen toisi tullessaan. Pelottavaa odotusta koko elämä. En voinut riuhtoa irti itseäni ajan kulusta. En voinut ottaa hengähdystaukoa, kun tuntui, etten enää pysynyt ajan rattaissa mukana. Pyörät pyörivät liian lujaa!

Tapahtui jotain, en tiedä mitä… Ajasta tuli ystävä, pelastaja, läheinen. Oli hetki olla onnellinen, pysähtyä miettimään, mitä minulla oli. Juuri nyt minulla oli kaikki mitä toivoin, enempää en saanut, enempää en pyytänyt, mutta en myöskään voinut antaa mitään pois. Kultaakin kalliimpi aika, se oli minulla, perheelläni. Sain lahjan, jota en ilman koettelemuksiamme olisi voinut ymmärtää. Olemme yhtä – tässä ja nyt!

Leijonaemojen tarinat -kirja antaa myös erityislapsen perheen tukijoukoille kuvan siitä, millaista elämä sairaan lapsen kanssa on. Erityislapsen isovanhemmat, sukulaiset ja perheen ystävät voivat tarinat lukemalla ehkä auttaa entistäkin paremmin ja saavat itsekin tukea uuteen, vaikeaan tilanteeseen. Valpuri Heinosen kirjoittama Pimeä Hetki kuvaa läheisten merkitystä siinä tilanteessa, kun pitkään kestäneen kidutuksen myötä saa epätoivo vallan:

Se tuli yhtenä yönä täysin varoittamatta, syvänpimeä epätoivon hetki, joka oli vain odottanut tilaisuuttaan ja kasvattanut voimaansa viimeisten päivien ja viikkojen aikana tapahtuneiden vastoinkäymisten myötä. Hidasta kidutusta oli jatkunut jo kuukausia, mutta nyt huolien taakka oli kasvanut liian suureksi painolastiksi. Voimani loppuivat kuin seinään. Pelkäsin hajoavani siihen paikkaan, pirstaleiksi siihen keittiön pöydälle, jolla istuin katselemassa ikkunasta ulos autojen öisen verkkaista liikennevirtaa. Tunsin suurta kauhua ajatuksesta, että minun oli vain kestettävä, tapahtui mitä tahansa. Kuka muuten pitäisi kaikki langat käsissä, ellen minä? Mutta enää en jaksanut; olin liian huolissani, liian uupunut, liian epätoivoinen. En pystynytkään hoitamaan lastani terveeksi olin epäonnistunut, täydellisen epäonnistunut.

Itsesäälin hyökyaalto syöksyi voimalla päälleni ja antauduin vimmalla sen vietäväksi. Mielessäni olin huono äiti, huono ihminen ja kaiken lisäksi tulossa hulluksi. Miksi meille kävi näin? Miksi minulle? Miksi lapselleni? Ei elämän pitänyt olla tällaista. Miksei kukaan kertonut, miksei varoittanut? Itku karkasi kurkkuun ja kasvoi paruksi, huudoksi. Käteni kietoutuivat puristamaan hartioitani ja ruumiini antautui heijaukseen, hakemaan lohtua tyhjästä. Kuinka kaipasinkaan silloin hoivaa, jotakuta joka pitäisi minusta huolta kuin pikkulapsesta.

Silloin Harri tuli. Oli huolissaan. Tuli silti liki voimakkaana, halasi eikä antanut minun vajota. Sanoi, etten ole tulossa hulluksi, etten ole yksin. Sanoi sen monta kertaa, enkä tiennyt uskoako. Hoin epätoivoani hänelle. Samalla tuntui kuitenkin hyvältä, että vieressä oli joku turvallinen ihminen. Ihminen, jolle voin olla avoimesti hajalla ja joka kesti sen. Harri seisoi tukevasti vapinaani, haukkomistani, pienuuttani vasten ja vakuutti, että kaikki asiat järjestyvät. Sanoi, ettei mikään asia edes ollut kovin pahasti vialla. Hän lupasi, ettei ollut mitään syytä huoleen. Ja minä uskoin. Uskoin ainakin vähän ja selvisin pimeän yli.

Leijonaemojen tarinat on myös kirja erityislapsen vanhemmaksi, lapsensa parhaimmaksi asiantuntijaksi, kasvamisesta. Leijonaemot ovat vanhempia, jotka ovat kasvaneet leijonan mittoihin pitäessään lastensa puolia. Vanhemmat joutuvat tekemään suuren työn kasvattaessaan leijonanpentujen ohella myös uudelleen oman identiteettinsä. Tätä olen kuvannut omassa tarinassani:

Kaikkein haastavinta perussairaan lapsen hoidossa on kokemukseni mukaan ollut se, että uskaltaa tarvittaessa olla napit vastakkain lääkäreiden ja hoitohenkilökunnan kanssa. Täytyy osata ja uskaltaa vaatia parempaa hoitoa, vaikka eihän sen kuuluisi olla vanhempien tehtävä. Sairaalassahan lapset pitäisi hoitaa automaattisesti. Sisäänrakennettu auktoriteettiuskoni lääkäreihin ja hoitohenkilökuntaan alkoi rapistua. Usean lääkärin kanssa hoidimme Jesseä yhteisymmärryksessä mutta välillä oli erimielisyyksiä, etenkin uusien lääkäreiden kanssa. Huono hoito ei välttämättä johdu siitä, että lääkäri olisi huono. Kaikki todennäköisyydet eivät vain koske perussairasta tai monivammaista lasta. Hän on erityistapaus. Vanhemmat yleensä tietävät tai vaistoavat, mikä lapsen terveydentila on, vaikka lääkärillä onkin hallussaan kaikki lääketieteen antama tieto. Usein vanhempi ei vain tiedä, mikä on vialla. Silti hän on lapsensa, ja varsinkin erityislapsensa, paras asiantuntija. Olisi kohtuullista, että vanhempia kuunneltaisiin, kun lapsen hoidosta päätetään. Kokemukset, joihin Jesse minut vei, kasvattivat minusta leijonan äidiksi. Pelokkaasta, kokemattomasta äidistä tuli vaativampi ja lapsensa tunteva vanhempi, leijonaemo.

Tähän toiseen, uudistettuun painokseen on kuuden alkuperäisen leijonaemon kirjoituksen lisäksi lisätty seitsemännen alkuperäisen leijonaemon puolison, Mikon, tarina. Yhdistyksen toimintaan osallistuu myös miehiä, joten uuteen painokseen haluttiin kertomus myös miesnäkökulmasta. Leijonaemous ei siis ole äitien yksinoikeus, vaan isätkin ovat tervetulleita vertaistuen pariin. Mikko Aalto kuvaa erityislapsen kanssa elämisen haasteista arkea ja lomaa:

Jaakon kanssa ei lomailla. Duuni on meille lomaa arjesta. Näin se vaan on ollut jo useita vuosia. Joskus Jaakon ollessa viiden, kuuden ikäinen Jaakon kanssa oli ihan kivaa lomailla, vaikka heppu oli vain 1-2 ikävuoden tasolla. Hänet oli kevyt kantaa ja helppo pestä. Niin tosiaan, 6-vuotias vaipoissa oleva. Helppo tapaus? Ei me oltu ihan normiperhe ja normikokemuksin, edes silloin, kun Jaakko oli pienempi. Nykyisin loma on vain pakollinen paha. Kotona vankina. Mökilläkään ei ole viime aikoina juurikaan käyty, koska Jaakko ei enää viihdy autossakaan kovin kauaa. Häiriökäytös kohdistuu myös kuljettajaan, joten liikenneturvallisuus ei ole enää kohdallaan. Kirjoitan tätä nyt viimeisen lomaviikon perjantaina. Maanantaina duuniin, hemmetti jees! Vihdoinkin!

Toissapäivänä sentään oli kiva ajaa tandempyörällä Jaakon kanssa. Se oli iloista menoa. Matkalla erehdyimme käymään syömässä Martinassa, kun Jaakko kovasti sitä halusi. Jaakon ollessa pienempi satunnaiset lapsiystävällisessä raflassa käynnit sujuivat ihan kivasti. Tämäkin kerta alkoi hyvin. Poika oli iloinen, mutta se muuttui pian. Olisikohan Jaakko edes viidesosaa syönyt annoksestaan, kun hän sai jostain käsittämättömästä syystä raivarit. Hän alkoi nipistellä ja mätkiä minua ruokapöydässä. On turha puhua hänelle järkeä. Se ei vaan mene kaaliin, vaan hän jää jumiin siihen riehumiseen. Yritin saada äkkiä vain omat safkat huiviin ja jotenkin päästä ulos paikasta. Olipahan kiva nostaa ukkoa tandemin penkkiin potkivana ja huutavana ja yrittää saada hänet pysymään paikoillaan satulassa, että saan nilkkaremmit polkimiin kiinni ja lantiovyön paikalleen. Kun päästiin liikkeelle, minuutin kuluttua kaveri rauhoittui. Loppumatka, joka oli noin 12 km, menikin mukavasti. Jaakkoa jotenkin tuntui nolottavan se riehuminen, mutta kuitenkaan hän ei pysty hallitsemaan omaa käytöstään. Hän on katuvainen hetken, mutta sekunnin parin päästä taas nipistää kipeästi. Pyöräillessä hän ei onneksi ainakaan vielä harrasta koiruuksia, muutoin loppuisi sekin ilo meiltä.

Kirjan asiantuntijan, kasvatuspsykologian ja lääkärikoulutuksen parissa työskennelleen professori Kirsti Lonkan osuus sisältää osion henkilökunnan omasta jaksamisesta. Lonka lisäksi analysoi Leijonaemojen tarinoita ja esittelee niiden kautta käytännönläheisesti ihmisen henkiset puolustusvoimat – puolustusmekanismit, jotka nerokkaasti auttavat ihmistä selviytymään vaikeissa elämäntilanteissa:

Nostan esiin teemoja, jotka mahdollisesti auttavat ihmisiä elämään erityislasten kanssa. Nämä periaatteet ovat sen verran keskeisiä ja yleisiä ihmisen elämässä, että niitä voi hyödyntää myös aivan tavallisessa elämässä. Jokaiselle on tärkeä kysymys, miten selvitä elämänkoulussa katkeroitumatta ja menettämättä elämänuskoaan. Työstä ja elämästä uupumiseen on olemassa tehokkaita vastalääkkeitä ja puolustuskeinoja, jotka Leijonaemojen tarinoissa nousevat kauniisti esiin.

Toisin kuin moni luulee, äly ja tunteet eivät ole toisilleen vastakkaisia asioita. Tunteilla on tärkeä merkitys ihmisen päämäärään suuntautuneen toiminnan ja sosiaalisten suhteiden säätelyssä. Älyllisillä tekijöillä on puolestaan keskeinen sija siinä, millaisia tunteita meissä herää ja kuinka tulkitsemme tilanteiden merkityksiä. Sama tilanne voi tuntua uhkaavalta tai turvalliselta riippuen siitä, miten sitä tulkitaan. Tunteiden keskeinen tehtävä on toiminnan jäsentäminen ja ihmisen sopeutuminen ympäristöönsä, koska ne auttavat ihmisiä asettamaan asioita tärkeysjärjestykseen, esimerkiksi reagoimaan nopeasti uhkaavaan tilanteeseen.

Tunteet auttavat ylläpitämään tavoitteellista toimintaa, koska ne pitävät vireen yllä ja auttavat jaksamaan. Positiivinen tunnetila tekee toiminnan helpoksi ja sujuvaksi. Myös negatiivisilla tunteilla on oma roolinsa selviytymisessä. Ihmisen henkiseen kasvuun liittyy tällaisten tunnetilojen läpikäyntiä ja niistä oppimista. Negatiivinen tunnetila liittyy usein siihen, että oma itse on jollain tavalla uhattuna ja ihminen virittyy puolustusasemiin. Tällaiset tunnetilat saattavat tunnetusti aiheuttaa myös ylilyöntejä ja tilanne tulkitaan pahemmaksi kuin se onkaan. Jos esimerkiksi vuorovaikutustilanteessa molemmat osapuolet ovat puolustuskannalla, voi ihmisten välinen kommunikaatio mennä täysin lukkiutuneeseen tilanteeseen.  Negatiiviset tunteet ovat oppimisen kannalta kuitenkin yhtä tärkeitä kuin positiivisetkin, mikäli päästään ensimmäisen tunnereaktion yli. Juuri tällä hetkellä ylitsepääsemättömän vaikea asia voi kääntyä pitkällä tähtäimellä positiiviseksi, jos sitä pystytään pikkuhiljaa työstämään ja jalostamaan.

Vaikka tarinat ovat kirjan kirjoittajien omia, ne voisivat olla kenen tahansa erityislapsen vanhemman. Vaikka erityislapsilla olisi erilaisia diagnooseja, erityislasten vanhemmat, leijonaemot, kokevat hyvin samanlaisia tunteita ja tuntemuksia ja käyvät läpi samanlaisia ajatuksia. Siten tarinat ovat hyvin universaaleja ja ajattomia.  Vastaavanlaisia tunteita ja tuntemuksia käyvät myös läpi yleensäkin kriisissä olevat ihmiset. Uskallatko sinä lukea ja kokea nämä tunnekirjot, joilla tarinoilla on tarjottavana? Tarinoista saa oppia myös siitä, miten yleisesti voi selvitä vaikeissa elämäntilanteissa.

Leijonaemojentarinat2Kirja on tilattavissa ainoastaan Leijonaemot ry:n verkkokaupasta ja kirjan tuotto menee lyhentämättömänä Leijonaemot ry:n toimintaan. Kirja sopii kaikille aiheesta kiinnostuneille, erityislasten vanhemmille ja läheisille sekä ammattilaisille ja muutoin vain oman tunnemaailmansa tutkimista haluaville.

Tiistaina 8.12.2015 Leijonaemojen tarinat -kirjaa esitellään Espoossa (esittelytilaisuus) ja paikalla on myös kirjan kirjoittajia. Esittelytilaisuudessa kirjaa myydään 15 euron hintaan. Muutoin hinta on verkkokaupassa 20 euroa jäsenille ja muille 25 euroa lisättynä toimituskuluilla. Tässä on siis myös oiva joululahjavinkki!

Hyvää joulun odotusta kaikkien kirjoittajien puolesta toivottaen
Mirva Salonen
Kirjan toimittaja ja Leijonaemot ry:n hallituksen puheenjohtaja 2016

1 kommentti

Kategoria(t): Leijonaemo, Leijonaemot ry

One response to “Tarinoita kasvusta erityislapsen vanhemmaksi

  1. pirkko karvonen

    Hieno kirjoitus. EN ole vielä lukenut tuota kirjaa, mutta tunnen yhteenkuuluvaisuutta, koska olen itse myös julkaissut vastaavanlaisen kirjan. RAJOJEN RIKKOJAT – kotikuntoutus nuorten elämäntarinoissa (Karvonen 2015, Väyläkirjat).

    Kirjassa nuoret aikuiset kertovat omia tarinoitaan joko itse tai vanhempien välityksellä. Kirjaa voi tilata kirja.book@gmail.com tai http://www.vaylakirjat.fi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s